Luin suurella mielenkiinnolla paikallislehti inarilaisessa 23.12.2015 Jaakko Peltomaan kirjoituksen saamelaisten liiton Sami Litto ry:n toiminnasta. Kirjoituksen mukaan yhdistys teki uraauurtavaa työtä saamelaisuuden edistämiseksi. Yhdistyksen toiminnanjohtaja toimi alusta loppuun asti Juhani Nuorgam. Kuten kirjoituksesta kävi ilmi, yhdistys järjesti monenlaisia tapahtumia Inarissa ja Utsjoella. Yhdistyksen ytimen muodostivat sodan käyneet miehet.

Muistan miten yhdistys yritti saada mukaan nuoria erilaisiin tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämiseen. Kaikki tehtiin talkootyönä. Juhani Nuorgamin mukaan yhdistyksellä ei ollut varaa toimia muulla tavoin. Itsekin Inarissa yhdistyksen naapurissa koulua käyvänä koululaisena seurasin yhdistyksen toimintaa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että mitenkään näkyvää yhdistyksen toiminta ei ollut, ellei lasketa mukaan poro- ja suopunginheittokilpailuja, joita yhdistys järjesti Inarinjärven jäällä kirkon rannassa.

Yhdistyksen ulospäin näkyvimmät toiminnot olivat harvakseltaan ilmestyvän Sapmelas-lehden ja Tunturisanomien ilmestyminen. Ne ladottiin Sami Litton parakissa Sisälähetysseuran raamattutalon lahjoittamalla koneella. Sen jälkeen kun kone hajosi, ladonta siirtyi takaisin raamattutaloon Pieksämäelle.

Inarilaisessa olleen kirjoituksen ja omien muistikuvien jälkeen kaivoin esille lokakuussa 1968 tekemäni haastattelun Sami Litton puheenjohtaja kunnallisneuvos Erkki Jomppasesta. Istuskelimme haastattelua tehdessäni hänen isossa keittiössään Menejärven siintäessä ikkunan takana.

Keskustelun aiheena meillä oli saamelaisten tulevaisuus ja samalla sivusimme myös Sami Litton toimintaa. Olin nimittäin tavannut saman vuoden keväällä Helsingissä pastori Nilla Outakosken, joka sai minut liittymään Suomen Merimiesunionin kalastusjaostoon, kalastusasiamieheksi. Näin minulle aukeni mahdollisuus ajaa köyhien Inarin kalastajasaamelaisten asiaa valtiovaltaa vastaan. Todellakin monen Inarin ja Utsjoen kalastajan asia oli siihen aikaan tosi huonolla tolalla, joten työtä näytti olevan loputtoman paljon edessä. Tuolloin pohjoisimmissa kunnissa kalastavan väestön piirissä erittäin suurta huolta herätti ehdotus pohjoisten kuntien vesipiirirajankäynnistä ja kalastamisesta valtiolle kuuluvissa vesissä. Monet tiedostavat ihmiset katsoivat, että ehdotusten toteuttaminen sellaisenaan olisi merkinnyt siirtomaavallan viemistä loppuun Suomessa, saamelaisten tekemisestä kalastusoikeutta vailla olevaksi väestöksi omilla historiallisilla alueillaan.

Mielenkiinto tavata Sami Litton puheenjohta Erkki Jomppanen johtui myös siitä, että yhdistys oli lehtitietojen mukaan puoltanut ns. Kemppaisen toimikunnan mietintöä vesirajankäynnistä ja kalastamisesta pohjoisimmissa kunnissa.

Muistiinpanojeni mukaan keskustelumme alkoi vuoden 1948 saamelaiskomitean mietinnön ehdotuksista. Ihmettelin Erkille, että miksi hän hallituspuolue - maalaisliiton - poliitikkona ei ole asiaa ajanut loppuun asti, vaan jättänyt saamelaiset tuuliajolle. Olihan Erkki itsekin ollut mukana yhtenä komitean jäsenenä laatimassa ehdotuksia saamelaisten olojen parantamiseksi. Erkki vakuutti minulle, että tarkoitus komitealla oli hyvä, mutta työn aikana ongelmaksi nousi se, että vaikka komitea teki runsaasti ehdotuksia saamelaisten taloudellisten olojen ja kulttuurin parantamiseksi, jäivät ehdotusten perustelut ohuiksi ja osittain myös sisällöltään vaille syvempää asiantuntemusta. Erkin mukaan se ilmeni konkreettisesti lausuntokierroksella saadusta pääosin kielteisestä palautteesta.

Sen jälkeen Erkin mukaan hallituspuoleilta ei enää löytynyt minkäänlaista poliittista tahtoa ja kiinnostusta valtakunnan tasolla siihen, että olisi toimialoittain ryhdytty valmistelemaan jatkotoimenpiteitä saamelaiskomitean ehdotusten toteuttamiseksi. Joka kolmen vuoden välein pidettävät pohjoismaiset saamelasikonferenssit tosin kiirehtivät jatkuvasti saamelaisten asioiden valmistelua myös Suomessa.

Erkin mukaan saamelaisten asia jäi näin vaille minkäänlaista poliittista mielenkiintoa. Se heijastui käytännössä myös Sami Litton toimintaan. Alkuvuosina vallinnut intomielisyys hiipui, saamenkielen ja kulttuurin edistäminen jäi yhä ikääntyvien jäsenten talkoohengen varaan. Sapmelas-lehden ilmestyminenkin siirtyi kokonaan Lapin Sivistysseuran huoleksi.

Keskustelimme myös siitä mahdollisuudesta, että Sami Littosta muodostettaisiin saamelaisten keskusjärjestö. Erkin mukaan ajatus oli ollut juuri tämä silloin kun yhdistys sodan jälkeen perustettiin. Mutta todellisuus muodostui kuitenkin toiseksi. Saamelaiset eivät sittenkään olleet vielä kypsiä ajamaan yhteisvastuullisesti omaa asiaansa. Syy Erkin mukaan saattoi olla siinä, että kun saamelaiset ovat jo muutenkin mukana maanomistajina maamiesseuroissa ja paliskunnissa ajamassa omia etujaan, mitään lisäarvoa ei enää keskusjärjestön kautta nähty olevan saatavana.

Kun sanoin, että onhan olemassa runsaasti maattomia saamelaisia joiden asiaa tulisi ajaa, Erkki totesi, että tähän maattomien saamelaisten ongelmaa korjaamaan Sami Litto on ehdottanut porotilatoimikunnan perustamista. Tämän kuultuani, ilmoitin vastustavani sitä ja sen tilalle ehdotin saamelaisten kollektiivisen maanomistuksen aikaansaamista historiassa tapahtuneiden vääryyksien korjaamiseksi.

Kun Erkki kuuli kantani, hän katsoi minua pitkään puistellen päätään. Sen jälkeen hän vastasi minulle näin: "Eiköhän Jouni sinun kannattaisi edetä siten, jos kertakaikkiaan haluat ryhtyä täkälaisten ihmisten oloja parantamaan, että muistat tällä alueella asuvan muitakin ihmisiä kuin saamelaisia. Jos haluat muuttaa nykyisiä maanomistussuhteita, se merkitsee sitä, että se on aina joltakin muulta pois. Mitä sellaisesta luulet seuraavan? Tätä sinun kannattaa miettiä kun keskustellaan saamelaisten maanomistuskysymyksen järjestämisestä. Luulen, että tämä ongelman on huomannut myös saamelaiskomitean asettanut Suomen hallitus".

Keskustelumme sivusi myös sitä miten saamelaisuus määritellään. Siitä Erkin mukaan oli myös vuoden 1948 saamelaiskomiteassa paljon keskusteltu. Erkin mielestä asiaa ei tulisi nähdä kovin ahtaasti koska saamenkieltä puhuvilla ja heidän saamenkieltä osaamattomilla verisukulaisillaan on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Vaikka Erkin ilmeestä näin, että hän ei ollut mielissään siitä, että olin kertonut olevani merimiesunionin paikallinen kalastusasiamies, hän kohteliaasti toivotti minulle uudessa työssäni onnea ja menestystä.

Myöhemmin tutustuin Erkkiin lähemmin vaaleissa valittuun saamelaisvaltuuskunnassa 1970-luvun puolivälissä. Keskustellessani palasin hiljattain julkistettuun saamelaiskomitean ehdotuksiin maanomistuksen ja maan hallinnan järjestämisestä. Erkki realistina ja sodan käyneenä tunnusti, että vaikka saamelaisten maanomistusasioissa saattaa olla paljon puutteita ja epäoikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan saa unohtaa sitä keitä meidän saamelaisten on nykyisestä tilanteesta kiitettävä.

Nykyisen hyvän pohjan ovat meille saamelaisille luoneet ne saamelaiset ja suomalaiset miehet ja naiset, jotka ovat sotineet tämän maan pelastamiseksi, jotka epäedullisissa osoissa pitkää päivää tehden puutetta kärsien ovat raivanneet maata pelloiksi, hoitaneet porojaan, karjaa ja kalastaneet, rakentaneet tänne tiet ja koulut. Näitä ihmisiä asuu täällä meidän keskuudessamme. Näitä ihmisiä on meidän kohdeltava yhdenvertaisesti. Erkki totesi minulle myös, että esitykset johtavat tuloksiin ainoastaan silloin kun valtion kanssa ollaan valmiita neuvottelemaan tosiasioiden pohjalta. Aiheesta oli Erkin mukaan myös joskus 1960-luvulla tasavallan presidentti Kekkosen Lapinmatkan aikana keskusteltu. Kekkonen oli todennut, että saamelaisten asiat ovat varmasti ratkaistavissa silloin kun niihin suhtaudutaan asiallisesti ja kiihkottomasti sekä ollaan valmiit avoimeen keskusteluun alueella asuvan väestön kanssa.