Kittilästä kulki vanha postipolku Inarin kautta Kaamaseen ja siitä aina Utsjoelle asti. Kun postimies palasi postinkantomatkalta, kulki hänen matkansa Inarista Menesjärvelle ja siitä edelleen Pokan kautta Kittilään. Postipolkua pitkin kuljetti postimies postia kerran viikossa. Matkan varrella oli pari saamelaistaloa ja muutamia autiotupia, joissa muutkin polkua hyväksi käyttävät saattoivat yöpyä.

Sota-aikana saksalaiset olivat Inarista käsin leventäneet postipolun autolla ajettavaksi tieksi Menesjärvelle asti, samalla pahimpia mutkia oikoen. Menesjärveltä posti kannettiin edelleen kesäisin jalkaisin Repojoelle, Lismaan ja Ivalon Mattiin. Talvisin posti kuljetettiin porolla. 1963 syksyllä tuli ajankohtaiseksi tietöiden aloittaminen Menesjärveltä Repojoelle. Työt aloitettiin joulukuun alussa Lemmenjoen tienhaarasta, johon oli siirretty metsähallituksen peräpohjolan piirikunnan Hirvaan varikolta pari suurta raivaustraktoria. (Kyseessä oli amerikkalaisvalmisteinen Caterpillar mallia D7. Kun alkuperäinen nimi vääntyi vähän vaikeasti suomalaisen suuhun, tällaisten koneiden yleisnimitykseksi oli tullut katerpillari. Seuraavaksi tipahti pois p-kirjainta edeltävä ärrä, ja aikaa myöten nämä voimanpesät saivat lyhytnimen pillari.)

Lemmenjoen tienhaaraan oli tuotu jonkinlainen asuntovaunu, jonka toisessa päässä oli toimistontapainen. Tässä toimistontapaisen huoneen sängyn laidalla työmaan vastaava mestari Paavola tutki tielinjan pituusprofiilia. Yhtäkkiä kuului kun jotkut kolistelivat sisään pakkasesta. Ovi avautui ja kaksi turkkeihin pukeutunutta miestä astui huoneentapaiseen. "Jaha, insinöörit Herajärvi ja Korhonen piirikunnasta ovat näemmä liikkeellä, terve vaan mieheen, olemmekin ennättäneet teitä jo tovin aikaa odotella", selvitti Paavola ja jatkoi: "Tulitte tosi hyvään aikaan. Olemme etsineet ja löytäneet ns. 0-paalun, josta tielinja lähtee kohden Repojokea. Nyt sitten tarvitaan teitä, jotta voitte itse varmistaa tielinjan pään ja sen jälkeen tarvitsemme teiltä vihreää valoa, jotta voimme käynnistää tielinjan raivaustyöt."

"Tietyömiehille pystytettävien parakkien paikat on saatu raivatuksi," jatkoi Paavola. Iltahämärissä insinöörit haeskelivat muitakin paaluja taskulampun valossa. Insinööri Korhonen mainitsi, että nyt maastoon merkitty tielinjan keskipaalutus oli tehty jo niin aikaisin kun 1950-luvun lopulla.

Kun kaikki tielinjaan liittyvät asiat oli todettu olevan kunnossa, katselimme yhdessä insinöörien kanssa kun kaksi suurta raivaustraktoria hyökkäsi ahnaasti Ylä-Menesjokivarren kankaan aihkimäntyjen kimppuun, jotka kaatuivat ryskyen noiden tunteettomien teräshirviöiden edessä. Ennen poistumistaan insinöörit mainitsivat lähipäivinä tänne tuotavista viipaleparakeista. "Niin unohdimme mainita, että puhelinyhteydet tänne järjestetään mahdollisimman pian". "Selväksi tuli", totesi Paavola. "Terve vaan, luotamme, että selviätte. Mikäli tulee ongelmia ottanette piirikuntaan meihin yhteyttä", Korhonen totesi ennen nousemistaan autoon.

Seuraavana päivänä lähdin tielinjalle. Ulkona vedin karvalakin syvemmälle, koska Menesjärven suunnalta puhalsi hyinen tuuli. Heilautin eväsrepun selkääni ja lähdin tielinjaa pitkin hiihtelemään. Hiihdin ensin Menesjokea seurailevaa kangasta pitkin, sitten yli suon ja jälleen pitkin kangasta. "Joo kylläpä täällä näyttääkin olevan tätä kirveeltä koskematonta aihkipetäjikköä", kuului työparini Mäläskän Risto kommentoivan.

Raskaat koneet puhkaisivat leveän tielinjan Menesjokivarren kankaisiin, edessä olleet harjut puhkaistiin työntämällä leikattavasta kohdasta maat harjujen molemmilla puolilla sijaitseviin soihin tai painanteisiin. Menesjärveltä aukaistu tielinjan pohja oli aluksi vain hienoa hiekkaa ja soraa. mutta mitä syvemmälle erämaahan tieaukko eteni, sitä enemmän alkupää alkoi jo muistuttaa tietä. Paalutetun tieaukon viereen järeät koneet uursivat syvät ja leveät urat. Tielinjan alkupäähän Lemmenjoen tienhaaraan toivat suuret kuorma-autot Rovaniemeltä betonisia rumpurenkaita ja uudenmallisia saksalaisia koottavia metallirumpuja. Näiden paikoilleen asettaminen uskottiin Karigasniemeltä ja Tenolta tänne tulleelle saamelaiselle kirvesmiesryhmälle. Tielinja kierteli pitkin vaarojen rinteitä mennen välillä soiden ja jäkäläkankaiden yli. Tavallista olikin, että varsinkin Menesjärven poromiehet Aslakka ja Matti Jomppanen joka kerta tavatessamme kyselivät tielinjan pään sen hetkistä sijaintia.

Talvisissa olosuhteissa tulin monesti huomaamaan miten kovaa ja vaativaa työtä tienrakentaminen oli. Suurten raivauskoneitten kuljettajien monipuolinen ammattitaito hämmästytti; kun koneeseen tuli jokin vika se korjattiin, välillä rikkimenneen osan tilalle hankittava osa jouduttiin tilaamaan Rovaniemeltä tai sitten se itse haettiin sieltä

Hiukan ennen joulua iltavuorolla työskentelevien raivauskoneiden valokeiloihin ilmestyi Kaapin Jounin poika Aikion Uula, Ponkun Piera ja joitakin lismalaisia pororaitoineen. Näiden erämaa-asukkaiden ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä iloiseksi kun he näkivät viimeinkin kauan odotetun tien rakentamisen alkaneen. Muistan kun Ponkun Piera totesi: "Kun ensi vuoden joululoma tulee, koululaiset tuodaankin autolla Repojoelle".

Tammikuun alkupuolella Lemmenjoen tienhaaran tukikohtaan alkoi saapua työnjohtajia, työmiehiä ja kuorma-autoja. Työvuoroihin oli tullut valvojiksi kokeneita ja osaavia miehiä. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa. Tielinjan raivaus eteni nopeasti ja keväällä 1964 linja pää oli ohittanut Meneslatvan autiotuvan.

Kevät saapui kohisten outa- ja tunturimaailmaan. Lumi näytti lämpimien etelätuulten johdosta ikään kuin haihtuvan. Appistuntureiden ja Morgam Marastotuntureiden lumien sulamisvedet valuivat Ahven-, Villinki- ja Menesjokiuomiin ja vesi nousi nopeasti. Suojan jatkuessa alkoivat Menesjoen jäät liikahdella. Välillä jäät patoutuivat Menesjoen kapeikkoihin, jolloin vesi nousi peittäen tielinja alavimmat paikat. Autoilla kulku oli silloin hankalaa, jopa mahdotontakin. Välillä autot juuttuivat liejuun, josta katepillarin oli ne hinattava kuivalle maalle. Tienpään ollessa toukokuun lopussa jo Meneslatvan autiotuvan tienoilla, ilmestyi tienpäähän koululaisia kesälomalle noutamaan tulleet vanhemmat Ivalon Matista, Repojoelta ja Lismasta. Kun eräs ivalolainen kuorma-autoilija huomasi nämä ihmiset, hän ehdotti: "Olette kai kyytiä vailla Menesjärvelle? Eipä sitten kuin sisälle hyttiin niin paljon kuin tänne sopii ja loput voitte kiivetä lavalle".

Kelirikko alkoi olla käsillä. Ensimmäinen rakennusvaihe Repokairan halki rakennettavassa tiessä alkoi olla takana. Ajot vaikeutuivat ja vain muutama raivaustraktori työskenteli vahvistaen talven kuluessa soille levitettyjä pengermassoja. Tien pää oli talven kuluessa saatu ministerin kämpälle asti. Autolla pääsi jotenkuten Juntinojalle, johon oli helmi-maaliskuun vaihteessa 1964 pystytetty uusi tukikohta. Kun Sallivaaran aidalla pidettiin viimeinen poroerotus tammi-helmikuun vaihteessa, monet erotukseen menijät ajoivat moottorikelkoillaan tienpohjaa pitkin, ihmetellen moista myllerrystä. Keväällä tielinjan pää saavutti Repojoen ja autolla pääsi jollakin lailla Nauramajängän reunaan 5 kilometrin päähän Repojoesta. Tienpää seisoi sellaisen suon reunassa joka tuntui olevan pohjaton.

Kun syksyllä 1964 Cokkarovan päältä katseli, tuntui kuin olisi uusi maailma avautunut ympärillä. Täällä ylhäällä huomasi hyvin miten Menesjokivarren outamaat olivat vaihtuneet avariksi tunturimaisemiksi. Idässä näkyi Hirvaspää, lännessä Morgam -Maraston kaareva massiivinen tunturimuuri, pohjoisessa Menesjärven takana häämöttäviin Muotkatuntureihin oli matkaa liki viisi peninkulmaa. Etelässä käsin häämötti Palokarvaselkä, jonka yli tielinja tulisi menemään.

Repojoen tielle rakennettiin kaksi siltaa; Karvajoen ja Repojoen. Siltojen rakentamista johti eräs ivalolainen rakennusmestari ja hänen apunaan oli kymmenen kirvesmiestä, jotka osasivat työnsä. Sen lisäksi näiden apuna työskenteli pari aliurakoitsijaa, jotka huolehtivat tukkien ajamisesta, sahaamisesta ja siltaperustusten junttaamisesta. Siltoihin tarvittavat puut kaadettiin Repojoen tielinjan läheisestä metsästä ja kenttäsirkkelillä tukeista sahattiin tarvittava rakennusmateriaali.

Repojoki saa alkunsa muuten Norjan rajan lähellä Peltotunturin alla olevista pienistä järvistä, lammista ja lähteistä, joista se aluksi matalana vähävetisenä tasaisia maita pitkin hiljakseen virtailee kohti itää ruohikkoisten rantojen ja koivikoiden vuorotellessa.

Syksyllä sen jälkeen kun tietyömaan tukikohta oli saatu pystytetyksi, kutsui tietyömaan vastaava mestari Paavola minut ja Mäläskän Riston toimistoon. Seisoimme karttojen edessä kun Paavola antoi meille tehtävän: "Te pojat lähdette sitten Karvaselälle huomenaamuna lähtevän huoltoauton mukana. Sieltä kävelette Repojoelle. Voitte vaikka aluksi majoittua Ponkuun tai Majavan Lauriin. Paikallinen väki on ystävällistä ja vieraanvaraista. Lähipäivinä Repojoelle on tarkoitus tehdä jonkinlainen huoltotie ja sitä pitkin tuodaan teille viipaleista koottava kahden hengen asunto. Kun asunto on pystytetty, muutatte siihen. Repojoella teidän on etsittävä tientutkimuksen yhteydessä pystytetty tielinjan paalutus, ja sitoa keskilinja siten, että se on löydettävissä senkin jälkeen kun koneet ovat raivanneet tieaukon. Tulen silloin tällöin pistäytymään Repojoella. Niin unohdin mainita, että meillä on tarkoitus pystyttää vielä tämän talven kuluessa tukikohta Repojoelle tulevan siltapaikan lähistöön", lopetti Paavola.

Muutimme Mäläskän Riston kanssa Repojoelle, jonne meille mittamiehille todellakin pystytettiin kahden asuttava viipaleparakki. Rannan Ponkun puoleiseen kenttään olivat kirvesmiehet alkusyksystä pystyttäneet kahden asuttavan kämpän siltatyömaata johtaville työnjohtajille. Myöhemmin paikalle tuotiin Rovaniemeltä rekoilla isot parakit viipaleina sillan- ja tienrakentajia varten.

Kun tielinjan pää oli Karvaselän tuvalla, alkoi kuulua monenlaisia tarinoita kummituskämpästä. Repojoelle asetuttuamme vierailimme muutaman kerran Majavan Laurin luona.

Laurin luona kuulimme hänen toinen toistaan ihmeellisempiä tarinoita , jotka liittyivät täällä aikaisemmin eläneitten ihmisten elämään. Kuulimme Laurilta postipolun varren tapahtumista, kuultiin maahiaisista, Lisman kylän Salkoista, Pokan kylän lähistöllä sijaitsevasta Taatsin seidasta, Lisman ministeristä, Sallivaarassa pidetyistä poroerotuksista. Lauri kertoi myös jännittävistä karhun ja ahmanmetsästysretkistä Repokairan kiveliöissä.

Laurin kertomukset Karvaselän kämpän oudoista asukkaista saivat aikaan selässä vilunväristyksiä, niin jännittävät ne olivat. Eräänkin kerran olimme saaneet kuulla Laurilta moninaisista olioista, jotka harvoin näyttäytyivät mutta jotka siten enemmänkin pitivät monenmoista ääntä. Kun palailimme iltapimeällä majapaikkaamme ja aloin kysellä toverini käsityksiä Laurin kertomuksista, totesi kaverini: "Enpä oikein tiedä onko kämpässä lainkaan mitään kummituksia. Ei tuon puoleisia ihmiset kykene näkemään". Mutta sitten kun Veikko Ennala kirjoitti Hymy-lehdessä omakohtaisista kokemuksista Karvaselän kämpän näkymättömistä asukkaista, kiinnostuimme uudestaan kämpästä ja sen näkymättömistä asukkaista. Joskus marraskuussa ensi lumien jo maahan tultua, päätimme oikein miesporukalla olla yötä tuossa kuuluisassa kämpässä nähdäksemme mitä siellä yön sydäntunteina tapahtuu. Mutta siitä kerron toisella kertaa.