Olin vuosina 1960-1961 sivistämässä itseäni Lapin kansankorkeakoulussa Rovaniemellä. Koulutalvi oli jättänyt tulevaisuuteni osalta enemmän avoimia kysymyksiä kuin niitä ratkaissut. Tästä epätietoisuudesta johtuen otin yhteyttä koulun rehtoriin Olavi Kostiaan saadakseni häneltä neuvoja ja evästyksiä. Kostia kuunteli vaitonaisena selontekoani siitä miksi haluaisin isona tulla. Kun olin lopettanut totesi hän yksi kantaan: "ensiksi sinun on varmaankin itse tehtävä päätös mihin pyrit tai miksi haluaisit tulla", hän sanoi välke silmissään, "ja sitten sinun on hankittava ne tiedot ja valmiudet, joiden avulla pääset päämäärääsi. Ammattiin valmistavan koulun käyminen merkitsee toisenlaisen koulun käymistä kuin tämä kansankorkeakoulu, jonka viime talvena täällä kävit. Halusitpa mihin tahansa porvarisammattiin niin oikotietä ohi koulun ei ole, ammattikoulun, oppikoulun ja yliopiston."

Kuultuani tämän, mietin, että minun kaltaisille saamelaispojille, jotka mieluummin ovat ulkona pitkät päivät, ei ollut mikään houkutteleva näkymä istua vuosia yhdeksästä neljään luokkahuoneesessa tunti toisensa jälkeen pänttäämässä kirjoja. Ajattelin, että saamelaispoikien olisi voitava harjoittaa opintonsa toisella tavoin kuin kaupunkilaisten nuorten, jotka ovat tottuneet pienestä pitäen pysyttelemään huoneessa päiväkausia. Niiden joiden tapana on kuljeskella metsissä, tuntureilla, olisi saatava opiskella puiden varjossa, solisevan puron partaalla. Kuin arvaten mietteeni, Kostia keskeytti: "kuule Jouni, mikäli aiot hankkia ammatin, jossa joudut olemaan luonnon kanssa tekemisessä suosittelen kaikkien sellaisten aineiden opiskelua kuin maantiede, geologia, kasvitiede, fysiikka ja kemia."

Kansakoulussa ja täällä Rovaniemellä olin maantiedon avulla oppinut jo käsittämään kotipuoleni maisemia - tuntureita, jokia sekä lukemaan näiden syntyhistoriaa ja aavistelemaan niitä ihmeellisiä voimia, jotka liikkuvat maan pinnan alla - mineraaleja, jotka maan uumenissa kristallisoituvat, maanalaisia vesiä (Islanti), jotka repivät ja rakentavat uudelleen ja suorittavat luomistyötä siinä ihmeellisessä maailmassa, joka minun aikaisemmassa maailmassa oli ollut vain kiveä tai soraa. Keskustelumme päätyttyä lähdin vielä samana päivän Eskelisen linja-autolla kohden Inarin kirkonkylää.

Mietin Eskelisen bussissa Olavi Kostian kanssa käymääni keskustelua. Päästyäni Inarin kirkolle päätin mennä katselemaan kirjastoon sellaisia kirjoja, joissa Kostian mainitsemia aloja olisi enemmän käsitelty. Valitettavasti Inarin silloisessa kirjastossa ei tällaisia kirjoja tuohon aikaan ollut.

Kesäkuun alussa tuli kylällä vastaani Utsjoen hoitoalueen silloinen aluemetsänhoitaja Aki Castrén, joka nähtyään minut kysäisi: mitä suunnitelmia sinulla on tulevaksi kesäksi? Kerroin hänelle, että haluaisin päästä sellaisiin työtehtäviin, että minulla olisi mahdollisuus perehtyä synnyinseutuuni Inariin hiukan laajemminkin. Kuultuaan tämän hän totesi, että lähipäivinä käynnistyy Länsi-Inarin metsien arviointityö., jota tulee vetämään kaksi riuskaa metsänhoitajaa Hirvensalo ja Setälä. Molemmat metsähoitajat kuulemma tarvitsisivat riuskan apulaisen. Tämä tuntui jo lupaavalta.

Muutaman päivän kuluttua ilmestyi hoitoalueen toimistoon pitkänriuska mies, joka esitteli itsensä metsänhoitaja Kalervo Setäläksi. Castrén esitteli minut Setälälle ja samana päivänä tutkiskelimmekin jo Lemmenjoen alueen metsiä koskevia karttoja sekä ilmakuvia ja teimme alustavia suunnitelmia. Päätukikohdaksemme valitsimme Lemmenjoen varrella sijaitsevan Härkäkosken kämpän.

Kun tarvittavat matkavalmistelut oli tehty, ajoimme Njurgalahteen, jonne olin muutama päivä aikaisemmin siirtänyt vesitse Solojärveltä hoitoalueen pitkän jokiveneen. Olin lähdössä uudenlaiselle retkelle, muistiinpanovihkoineni sekä käsityksineni siitä minkälaisia tietoja sivistysmaailma tarvitsi tämän alueen metsävaroista. Päästyämme Härkäkosken kämpälle opetti Setälä minulle perustietoja metsänarvioinnista sekä menetelmistä miten niitä käytetään. Iloisena ja toivorikkaana ahdoin pääni ja muistiinpanovihkoni täyteen Setälän opettamia asioita. Valmistelutöitten aika oli opettavaa, järjestelyjä, pakkaamista ja näytealueitten valintaa.

Vastuuntunto, into, uhrautuvaisuus istutettiin muutamalla Setälän yksinkertaisella sanalla: "Tämä on sinun aluettasi ja sinun mahdollisuutesi". Ansaitsin muutaman markan palkkaa päivässä, mutta olisin tehnyt työtäni ruokapalkalla, kunhan sain hengittää tämän alueen erämaiden ilmaa, tarkkailla riistan liikehdintää, kiipeillä vaaroilla tuntureilla ja kalastaa joissa. Oli nautinnollista antaa lihasten venyä ja koetella voimiaan. Iloitsin näytealueiden läpikäymistä. Kiersimme Setälän kanssa syrjäisiä laaksoja tutkien metsiä. Kävimme kääntymässä aivan Norjan rajalla. Tuntureilla oli poroja ja niiden liikkeitä seuraamalla saattoi päätellä, että alhaalla laaksoissa tapahtui jotakin. Keskustelussa selvisi minulle, että riista kuuluu kaikille. Villieläimet eivät tunne rajoja, ne kulkevat kansallispuistossa ja sen ulkopuolella miten mielivät. Kukaan ei voi vaatia tähän luonnonvaraan yksinoikeutta, eikä kellään ole varaa toimia toisistaan riippumatta ikään kuin se mitä tapahtuu rajan toisella puolella ei vaikuttaisi toiseen. Ilman yhteistä luonnonvarojen hoitoa ei ole luonnonvarojen hoitoa lainkaan. Tämän asian ymmärtäminen oli minulle tosi tärkeää myöhempää saamelaispoliitikon uraa silmällä pitäen.

Metsänhoitaja Setälän ansiosta tiedollinen kiinnostus syntymäseutuni Inarin luontoon ja luonnonvaroihin lisääntyi suuresti. Varhaisvuoteni Inarissa olivat siis olleet vapaat ja kiehtovat, mutta mieheksi vartuttuani minun oli pakko tunnustaa se epämiellyttävä tosiasia, että tarvitsin sellaisien luontoon liittyvän ammatin, joka samalla olisi lähellä omaa maailmaani ja omia arvojani.

Niinpä syksyllä 1968 panin hakupaperit Virolahdella sijaitsevan Harjun kalastajakouluun, jossa aloitin tammikuun alussa 1969. Koulun aikana päädyin kesällä 1969 harjoittelijaksi maataloushallituksen kalantutkimustoimistoon keräämään kalanäytteitä vapakalastusvälineillä lähinnä Vaskojoesta ja sen sivujoista. Ehkäpä tästä syystä kohtaloni ratkesi koulun jälkeen; pääsin valtion kalantutkimuksen palvelukseen kenttämestariksi. Näin minulle aukeni tilaisuus virtaavien vesien kalojen tutkimiseen. Tilannetta ehkä edesauttoi se, että olin tavannut syksyllä 1968 nuoren maisterin Olli Tuunaisen, joka kertoi tehneensä Helsingin yliopiston eläintieteen laitokselle pro gradutyön Inarinjärven taimenista. Näin vanhan rehtori Olavi Kostian neuvot olivat kohdaltani tulleet huomioon otetuiksi.