Ensimmäistä kertaa Peltojärvellä käydessäni elokuussa 1965 törmäsin järven eteläosan itärannalla olevaan vanhaan kotakenttään. Katselin kitukasvuisia tunturialueen vaivaispuita, kellahtavaa hikkarantaa ja autiota seutua ajattelin vähälukuisissa turvekammeissa ja poronnahoilla katetuissa kodissa asuvia metsästäjiä ja kalastajia - miten he mahtoivat kestää pakkaset, muusta maailmasta eristettynä olemisen ja monen kuukauden pituisen pakkastalven. Yritin myös kuvitella miten näillä karuilla mailla heidän esi-isänsä elivät. Kaikesta päätellen voisi otaksua, että luonto oli varustanut tämä seudun peuranpyyntiä ja kalastusta silmällä pitäen. Todennäköisesti täällä asuneet olivat siis olleet metsästäjiä ja kalastajia. He eivät kenties vierastaneet uudistuksia, mutta eivät silti halunneet rikkoa niiden takia vuosisataisia perinteitään. Kenties he neuloivat turkisjalkineita, jotka muistuttivat nykyisten saamelaisten poronkoipinahasta valmistamia nutukoita.

On vaikeata saada todellista kuvaa menneisyydestä, varsinkin kun muistaa, että monet historioitsijat saattoivat vaieta siitä mitä on ollut ja kuvata sitä mitä ei ole ollut. Tähän otsikkoon sisältyvät tiedot perustuvat eri arkeologien tutkimuksiin ja omiin havaintoihin. Arkeologit työskentelevät sellaisten asioiden parissa, joita emme aina kovinkaan hyvin ymmärrä. Arkeologisten löydösten perusteella voidaan todeta, että täällä asuneen väestö kehitystaso oli varsin erilainen. Merenrannan löydöt osoittavat siellä asuneen väestön omaksuneen rautakauden korkeimman asteen ja he ylläpitivät laajoja suhteitaan pitkin merenrantaa aina Venäjän puolelle.

Mutta sisämaassa asuvat elivät vielä kivikauden aikaa. Saamenmaan alkuperäisillä heimoilla on ollut jo ennen Ruotsin vallan aikaa oma elämänkertansa, historiansa ja kulttuurinsa. Olosuhteet muovautuivat sellaisiksi, että täällä asuvat heimot pitivät pysyviä yhteyksiä läheisiin ja kauempana asuviin naapureihinsa ja rikastuttivat myös omalla kokemuksellaan toisten kansojen elämää.

Monesti on tullut mieleen mahdollisuudesta kulkea läpi vuosisatojen, kuvitella miltä monet tutut paikat näyttivät tuhansia vuosia sitten, haluaisin myös katsoa sitä kansaa, joka täällä eli tuohon aikaan. Kenties muinaisella saamelaisella metsästäjällä oli yllään karvapeitteisiä, eläinten suonilla tiukasti yhteen ommeltuja nahkoja. Varmasti he istuivat nuotion ääressä hioen kiviveitsiään valmistautuen aamulla alkavaan metsästykseen. He surmasivat vain niin monta eläintä kuin tarvitsivat ollakseen kylläisiä, vaatettaakseen itsensä ja kattaakseen asumuksensa nahoilla. Ja vaikka riistaa, villieläimiä, oli tuolloin paljon ja metsästäjiä vähän, pyrkivät nämä alkukantaisissa oloissa elävät saamelaiset siihen, etteivät tappaisi eläimiä turhaan.

Huolimatta taloudellisten elämänmuotojensa alkeellisuudesta, lapsellisesta uskomuksistaan ja pelostaan luonnonvoimia kohtaan, muinaiset metsästäjät eivät eläneet vain yhtä päivää varten. He olivat kiinnostuneita metsissä asuvan eläinmaailman säilymisestä, etteivät olisi joutuneet riippuvaisiksi naapuriheimoista. Erämaissa oli myös saamelaisilla pyytäjillä pyhiä paikkoja, joissa eläinten metsästys oli yhteisestä sopimuksesta kielletty, kenelläkään ei ollut lupa käyttää näillä alueilla jousta tai edes kevyttä keihästä.

Entisajan metsästäjät eivät tietenkään ymmärtäneet ympäristön eri suhteita eivätkä sitä mitä vaatimuksia luonnontasapaino asetti käyttäjälleen. Mutta askel askelelta luonto muistutti pyytömiestä siitä mikä oli kohtuullista ja mikä ei. Tarkkaillen ja painaen muistiinsa eri asioita entisaikojen metsästäjä oppi olemaan vähitellen sovussa luonnon kanssa ja sopeutumaan sen ehtoihin

Arkeologisten kaivausten perusteella näyttää siltä, että ensimmäiset metalliesineet ilmaantuivat nykyiselle saamelaisalueelle jo vuosisatoja sitten. Ne olivat metsästäjien löytämistään kuparinpaloista takomia nauloja, naskaleita, veitsiä, kalakoukkuja. Tenojoen varrella Alakönkäällä tehdyt arkeologiset löydökset puolestaan osoittavat, että täällä aikaisemmin asuneet käyttivät tavallisesti kivikirveitä, kivipäisiä nuolia, kivikaapimia ja -kurikoita.

Itkosen (Suomen lappalaiset I osa, Siv. 198) mukaan Inarissa tavataan satoja (yli 200) autioita kenttiä, jotka kasvavat nurmea, tai ovat jo metsittyneet. Hyvin suosittu näyttää olleen Keptuniemi, noin 10 kilometrin pituinen, pikku järvien katkoma mänty- ja jäkäläkangas Keptujoen pohjoisrannalla Muddus- ja Paadarjärven välissä. Tällaisia ikivanhoja kenttiä tavataan paljon myös Inarinjärven niemissä ja saarissa, varsinkin niissä, jotka sijaitsevat lähellä rantaa. Itkosen mukaan talvikylien paikkoja on Inarissa n. 15, vanhimmat luultavasti yli 500 vuoden ikäisiä. Monet niistä sijaitsevat puron, joen tai järven rannalla. Monesti kotasijat ovat viereisen rannan suuntaisessa rivissä. Itkosen mukaan noilta kotasijoilta on löydetty kaikenlaisia esineitäkin, kuten sarvilusikoita, rautavetisiä, kirveen ja tuliraudan kappaleita y.m. Näitä talvipaikoista nuorin on Inarin vanhan kirjon luona Pielpajärven rannalla. Tätä vanhempia talvikylän sijoja tavataan puoli tusinaa nykyisestä kirkonkylästä 5-6 kilometriä etelään käsin Inarinjärveen laskevan Nukkumajoen rannoilla, lisäksi ja Retsamo ja Einehjärven luona, Vuopioniemen talon lähellä Inarin länsirannalla ja Sulkusjoen suussa Nellimön kankaalla.

Itkosen mukaan kylien monilukuisuus selittyy vanhojen lappalaisten elintavoista. Kun polttopuut (=kelohongat), pettumännyt ja porolaidun loppui talvikylän luota, siirryttiin muutamien vuosikymmenien väliajoin aina uuteen paikkaan. Joskus oli kesäkotiakin useampia yhdessä kentässä, Ivalojoen suulla oli yhtaikaa 3 perheen kodat.

Mielenkiintoista on havaita se missä vaiheessa metsästäjä alkoivat muokata maata, viljellä heinäkasveja. !700 jotkut heistä kasvattivat lehmiä, hevosia, lampaita tai pitää poroja. Asiaa valaisevat seikkaperäisesti 1700-luvun maakirjat, joista nähdään, että väestön lisääntyessä alettiin yhä suuremmassa määrin pitämään karjaa entisillä asuin- ja kotakentillä. Samalla nähdään, että lisätulonlähteeksi on otettu lehmien ja lampaiden pidon lisäksi myös pienimuotoinen poronhoito. Venäjän vallan aikana näille samoille alueille perustettiin tiloja, muodostettiin niittyjä ja nimettiin kalavesiä entistä nautintaa vastaavan verran.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan päätellä että entisaikojen saamelaisilla on ollut yhteyksiä sekä itään, että länteen. Maastoesteet eivät olleet sellaisia, että ne olisivat estäneet muinaisia matkailijoita siirtymästä paikasta toiseen. Erityisesti löydökset antavat aiheen olettaa, että Inarin alueella pyytäjillä oli jonkinlaisia yhteyksiä kauempana asuvien kanssa. Tämän päivän ihmisen on tosiaankin vaikea kuvitella tuon ajan ihmisten käyttämiä liikennevälineitä. Voimme kenties hymyillä silloisille nopeuksille, mutta löydökset puhuvat kanssakäymisen tärkeyden puolesta. Arkeologiset löydökset myös osoittavat metallinjalostuksen parantumisen, aseistuksen kehittymisen.

Todennäköisesti entisaikojen saamelaisheimot erosivat toinen toisistaan elatuksen hankkimiskeinojen mukaan, jotkut metsästivät, toiset kalastivat, kolmannet tekivät jotain muuta. He kyhäsivät ovelia metsästysansoja, valmistivat juurista lankaa ja kutoivat niistä köyttä. He olivat erinomaisia eränkävijöitä, tekivät tarkkoja tuohisia karttoja, olivat rohkeita ja huimapäisiä eläinten metsästäjiä. Kuitenkaan he ei eivät olisi voineet elää ilman keskinäistä apua ja yhteistoimintaa. Luonteeltaan he olivat levollisia ja rauhaa rakastavia. Oli laajasti tilaa, mikä edisti pohdiskelevaa ajattelua, mutta ankarat elämän olosuhteet, väistämättömyys sopeutua, joskus myös taistellen rajuja luonnonvoimia vastaan, loivat heistä ennakkoluulottoman realistisen suhtautumistavan ympäröivään maailmaan. Naapurikansojen ja heimojen levittäytymisyritykset pakottivat heidät monesti oveluuteen, väistelemään ja etsimään ulospääsyä vaikeistakin tilanteista, mutta ystäviään kohtaan he olivat luotettavia, anteliaita ja aina auliita auttamaan.

Pienten lappalaisheimojen edut, niiden hajanaisuus, riippumattomuus ja eristäytyneisyys, tekivät heidät suojattomiksi vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Ensimmäisten pirkkalaisten verottajien ja myöhempien verottajien eteen aukeni Pohjois-Lapissa maa, jossa asusti monia saamenkieltä puhuvia perheitä, sukuja ja heimoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet muodostua kansallisuudeksi. Jokaisella ryhmällä oli oma nimensä ja nimityksensä, jonka veronkantajat olivat antaneet niille. Nämä veronkantajien asiakirjat ovat säilyneet arkistoissa meidän päiviimme asti. Tiedemiesten ja tutkijoiden on onnistunut luomaan melko totuudenmukainen kuva sukujen ja heimojen olinpaikoista, laskeakseen jo 1500-luvulta alkaen eri lapinkylissä asuvan kantaväestön lukumäärän..

Niinpä historialliset asiakirjat osoittavat, mikä oli halutun ja todellisuuden välinen raja. Euroopassa oli jo kauan, jo 1600-luvulta lähtien ymmärretty Lapinkylien alueella olevien turkiseläinten arvo. Kun arvokkaimpien turkiseläinten pyynti ehtyi otettiin muitten en nahkoja kuten ketun-, ahman- ja vieläpä saukonahankin. Monesti veronkantajat pyrkivät keräämään enemmän turkiksia kuin mitä oli veroksi määrätty. Myös 1695 jälkeen alueelle työntyneet uudisasukkaatkin metsästivät lapinkylien alueella. He rakensivat ansoja, loukkuja ja asettivat rautoja. Paikallisten lappalaisten metsästäjien alkeellisinten jousineen oli pakko siirtyä perinteisiltä mailtaan kauas synkkiin korpiin. Seuraus olikin, että tällä tavoin entiset lapinkylien metsästysmaat tyhjentyivät arvokkaimmista riistaeläimistä eikä kruunu voinut enää luottaa siihen, että sen turkisvarat täydentyisivät pysyvästi. Tämä pakotti verottajia etsimään uusia alueita. Paikalliselta lappalaisväestöltä tietoja keräten he tunkeutuivat kuormahevosineen ja veneineen eteenpäin olematta silti kovinkaan selvillä siitä, minne tämä keino johti.

Mutta nämä sotaisat, rohkeat verottajat eivät kyenneet vakiinnuttamaan asemaansa pysyvästi lapinkylissä. Tähän historialliseen tehtävään tarttui Venäjän tsaari 1800-luvulla.

Kalastellessani vuonna 1965 Peltojärvellä eräänä päivänä illan jo hämärtyessä käveleskelin Kuuvan ikivanhalle kotakentälle. Yllättäen aloin nähdä sieluni silmin miten kentällä olevan kodan sisällä palaa rantakivistä rakennetussa uunissa tuli ja miten uunin ääressä istuu tyytyväisen oloisina leveäposkisia Inarin lapinkylän lappalaisia metsästäjiä ja kalastajia. Yhteinen tuli, kivistä rakennettu uuni ja sukulaisuus yhdisti nämä ihmiset siinä toisiinsa. Miehet istuvat jalat ristissä ojennellen kivien ja nuolenpäitten likaamia käsiään kohti tulta, naiset ompelevat peurannahkasta pyytäjille vaatteita. Kuvittelen mielessäni miten kesän pyynti ja kalastuskausi alkaa olla vähitellen takana käsin kodan väen valmistautuessa vähitellen talven viettoon. En kuitenkaan ole ihan varma, jäikö entisaikojen kentän asukas tänne talveksi vai muuttiko hän Inarissa Nukkumajoen alajuoksulla sijaitsevaan talvikylään. Muta selvää on kuitenkin, että johonkin aikaan talvesta inarilainen metsästäjä hiihti täällä leveillä suksillaan hankea pitkin, kuivatulla lihalla ja kalalla täytetty peurannahkalaukku selässään, olallaan kaareva jousensa. Hän jäljitti näissä maisemissa kettua, sutta tai ahmaa, ei päästänyt niitä karkuun, otti kaikki vaihtaen nahat joko Pielpajärvellä ja meren rannalla erilaisiin esineisiin, joita hän tarvitsi joko pyynnissä tai muissa toimissaan. Ehkäpä hän vielä veisti puuhun pilkan onnistuneen pyynnin merkiksi. Tällaisia osin jo lahonneita honkia, joissa on tällaisia merkkejä, olen löytänyt liikkuessani myöhemmin Inarinjärven itärannalla olevissa erämaissa. Ehkäpä nämä merkit honkien kyljissä kertovat merkitsijästään ja saaliistaan ja siitä missä hän oli ollut, minkä eläimen oli polullaan tavannut.

Palaillessani takaisin kammille tulin siihen tulokseen, että entiselle inarin lappalaiselle nämä maisemat merkitsivät paljon enemmän kuin tänne käymään tulleille ulkopuolisille; hehän elintapoineen suorastaan kuuluivat tänne. Lappalainen pyytäjä tunsi hyvin jokaisen täällä oleva järven, niemen, lahden poukaman ja joen mutkat ja peurojen kulkureitit. Hänhän oli koko elämänsä ajan kulkenut täällä seutuja pitkin ja poikin elantonsa perässä. Hän tunsi seutunsa, jota hän saattoi eri vuoden aikoina suurella kunnioituksella katsella koskaan siihen kyllästymättä, joka varsinkin kesäaikana saattoi hänet unohtamaan elinolojen kovuuden täällä leudossa kesäsäässä.

Syyskuun alkupuolella lopettelin kalastuksen siirtyäkseni talveksi muualle töihin Inarissa. Laitettuani verkot ja veneen talviteloille, käveleskelin Karhujärvelle Paadarin Jouniin, jossa yövyttyäni jatkoin Inariin. Täällä sovin lentäjä Jaakkolan kanssa, että hän noutaisi pyytämäni kalat Inariin. Näin olin hankkinut ensimmäiset kokemukseni Peltojärvesätä, johon olin päättänyt palata uudelleen kevätkesällä 1966.