Porosaamelaiset selviytymisen mestareita

Olen monesti pohtinut porosaamelaisten selviytymisen salaisuutta alueen karussa luonnossa vuosisatojen kuluessa. Kuulunhan itsekin äidin puolelta Kitti ja Länsmannien sukuun. Isän puolelta taas Tenojokivarren kalastajasaamelaissukuun West.

Laajalla alueella oli tietenkin monenlaisia paikkoja tarjolla silloin kun joutui porojen kanssa tai riistan pyynnissä liikkumaan. Saamelaisille poronhoidosta ja pyynnistä eläville miehille haaste oli melko usein tuntematon, etenkin silloin jos joutui toimintansa ulottamaan oman reviirin ulkopuolelle. Näille miehille, joilla oli pitkä selviytymisen historia takanaan, ei ollut enää uusia maailmoja valloitettavaksi, ei uusia paikoja tutkittavaksi. Muutamilla porosaamelaisilla kuten Hans Kitillä on turvattu paikkansa historian lehdillä.

Luonto oli lahjoittanut näille Kitti Hansin kaltaisille tarmokkaille poromiehille tarmokkaan ja avaran mielen, kypsän ikänsä vuosina he kehittivät huolellisesti ja uutterasti hengen osaamistaan ja hengen voimiaan. Heidän tietonsa ja kokemuksensa oli laaja ja monipuolinen; heidän omalla alallaan se oli vailla vertaa. Heille oli kehittynyt selkeä arvostelukyky, vankka miehinen järki ja tavattoman luja päättäväisyys; kaiken kaikkiaan heidät oli luotu suurista vaikeuksista selviytymiseen, ja he pyrkivät päämääräänsä järkähtämättömän itsepintaisesti - erityisen valppaana ja toimeliaina; viileänä ja pelottomana erilaisissa vaaroissa; kärsivällisenä ja lujana vaikeuksissa ja ahdingossa; kekseliäänä pulassa; suurena ja omaperäisenä kaikissa aikeissaan; tarmokkaina ja määrätietoisena niiden toteuttamisessa. Jokaisessa tilanteessa he joutuivat toimimaan monesti yksin ja harvoin kukaan oli heidän heidän rinnallaan neuvomassa ja auttamassa; kaikkien katse oli kohdistunut heihin; he olivat suvun johtotähtiä.

Olen monesti pohtinut sitä, että mihin 1800-luvulla Inariin muuttaneiden Kitti- ja Länsman sukuihin kuuluvien porosaamelaisten menestys perustui? Oliko ne tekijät juuri niitä mistä edellä kerroin? Kun äitini esivanhemmat Länsmannin ja Kittisukuun kuuluvat asettuivat Inariin, alueella asuvilla Inarinsaamelaisilla oli vain pari kolme sataa poroa, enimmäkseen ne oli rahdinajoa varten koulutettuja ajoporoja, joilla ajettiin rahtia Jäämeren rannalle ja takaisin Inariin. Poromäärät kuitenkin kasvoivat muutaman vuosikymmenen aikana lähes 50 000 poroksi. Sopiikin kysyä miten tällainen kehitys on ollut mahdollista ilman suurempaa yhteentörmäystä? Siinä onkin kenelle tahansa pohtimista. Kukaan ei ole toistaiseksi tähän kysymykseen vastannut. Tätä olen joutunut pohtimaan kun olen katsonut sukuni asettumista Inariin vuoden 1852 rajasulkujen seurauksena.

Suureksi kasvaneitten porotokkien hallitseminen vaatii omistajiltaan monenlaisia taitoja johtamisessa ja suhteiden rakentamisessa Inarinsaamelaisiin. Suurten porotokkien omistajilla oli runsain mitoin niitä ominaisuuksia, mitä heidän ammattinsa ja tokan hallitseminen vaativat. Muutenkin porotokan omistajan oli ymmärrettävä oma asemansa, että he olivat inarinsaamelaisten alueelle tunkeutujia. Siksi oli oltava viileä ja harkitseva arvioinneissaan; viisas päätöksissään; tarmokas toimissaan; vakaa ja sitkeä pyrkimyksissään; valpas ja hellittämättömän varovainen; lannistumaton työssä, vaikeuksissa ja pettymyksissä; oli oltava luovasti kekseliäs pulassa; aina mieleltään tasapainoinen; aina itsensä hallitseva ja täydellisen tervejärkinen realisti. Näitä periaatteita korosti minulle heinäkuun 7 päivänä vuonna 1969 Inarin Honkapirtissä yli 80 vuotias Andaras Hanssi, jonka esivanhemmat olivat myös aikoinaan asettuneet Inariin suurine porotokkineen.

Kun olen arvioinut Inariin muuttaneita porosaamelaisten esi-isieni toimintaa tiedän heistä kaiken enkä kuitenkaan mitään. Tiedän, että he olivat rohkeita, varovaisia, viisaita ja uupumattomia, ehkä jotkut heistä hiukan seikkailunhaluisia, synnynnäisiä johtajia; mutta siitä millaisia he todellisuudessa olivat, millaiset he olivat yksilöinä ihmisinä, minulla on äärimmäisen epämääräinen käsitys.

Tiedän, että äitini esivanhemmat muuttivat ennen Suomen ja Norjan rajasulkua (1852) keväällä porojen kanssa Inarin ja Kittilän havumetsäalueella sijaitsevilta talvilaitumilta Jäämeren rannalla sijaitseville kesälaitumille. Sama toistui toisinpäin syksyllä, jolloin muutettiin taas takaisin talvilaitumille. Mutta me emme ikinä saa tietää pitivätkö he kukista, keinuttivatko he lapsiaan polvellaan tai tuijottivatko he ihastuneena auringon laskemista Jäämereen tai tuntureitten taakse.

Tiedän vain sen, että he olivat oman aikansa taitavimpia poromiehiä; olisi kiinnostavaa tietää, että eksyivätkö he koskaan erämaihin paimentaessaan poroja tai ajaessaan takaa petoja. Näistä ihmisistä ei ole juurikaan kukaan kirjoittanut. Heistä on säilynyt joitakin hajatietoja mm. Samuli Paulaharjun kirjoissa. Ehkäpä Lappia kiertäneet tutkimusmatkailijat eivät tunteneet heitä tai välittäneet heistä. Eivät he välittäneet myöskään inarinsaamelaisista. Ehkä heitä ei ummikkosaamenkielisyyden vuoksi haluttu lähestyä; ehkä he suorastaan tajusivat olevansa tekemisissä typerien alkuasukkaiden kanssa, joten he kokivat tehtävänsä mahdottomaksi. Myytti ympäröi ihmisen, kietoo luojansa niin tiivisti maineen koteloon, että kutakuinkin varmasti tarkinkaan silmä ei pysty tunkeutumaan legendan ytimeen. Tämä legenda kelpuuttaa vain mitä mahtipontisemman kaunopuheisuuden, johon Paulaharjukin valitettavasti syyllistyi.

Näistä Inarin alueelle muuttaneista Kitti ja Länsman sukuun kuuluvista poromiehistä ei ole kirjoitettu elämänkertoja. Niinpä olen joutunut turvautumaan kekseliäisyyteen ja mielikuvitukseen samalla kun olen yrittänyt pysyä todennäköisyyksien rajoissa.

Seuraava ei olekaan tarkoitettu tyhjentäväksi kertomukseksi, vaan kuvaukseksi siitä minkälaisia ongelmia on ratkaistava jos alueelle muuttaneet porosaamelaiset tahtoivat elää sovussa inarinsaamelaisten kanssa tai muutoinkin selvitä. Tosikertomus on täysisävyinen tarina, mutta minun paletissani puuttuu värejä. En tiedä tarpeeksi näistä miehistä, joista olen kuullut joitakin tarinoita edesmenneeltä äidiltäni. Tiedän vain heidän syntymä ja kuolinpäivän ja vuoden. Muuta aineistoa ei kerta kaikkiaan ole. Tämä on vain lyhyt selonteko näitten Kitti Hanssi ja Salkko Niila nimisten miesten oppivuosista inarinsaamelaisten historiallisilla alueilla tuntureilla ja metsissä, heidän kehityksestään poromiehenä, perheen päämiehenä ja tämä ehkä riittää antamaan aavistuksen näitten miesten todellisesta olemuksesta. Näille miehille luonto, porot, perhe mutta myöhemmin myös inarinsaamelaiset merkitsivät kaikkea.

Oman aikansa ihmisistä ja jälkipolvista tällaiset Kitti Hansin kaltaiset poromiehet vaikuttivat ankarilta, etäisiltä ja sulkeutuneilta. Pororengeilleen ja pojilleen hän oli isähahmo, jota nämä kunnioittivat palvonnan rajoille asti. Välillä ankarien lumituiskujen yllättäessä paljaalla tunturilla paksuihin peskeihin kääriytyneet Hanssi, hänen pojat, pororengit joutuivat turvautumaan kaikkeen mahdolliseen tarjolla olevaan suojaan kestääkseen jäätävät vihurit, jotka saattoivat jatkua yhtä soittoa vuorokausikaupalla. Liian vähän on kiinnitetty pelkästään niihin koettelemuksiin, joita sen ajan poromiehet joutuivat kestämään työskennellessään avotaivaan alla. Vahtivuoroja ei ollut, vuorokaudet ympäri jatkuva työ oli rasittavaa. Asuintila oli tuulille altis avolaavu tai tuulensuoja kivenkolossa ja päivittäinen vakioruoka poronliha ja kuiva leivänkannikka olivat laadultaan melko kehnoa. Kaikkein pahinta oli miltei pysyvä uupumustila.

Jokainen joka on joskus viettänyt edes parikin tuntia tunturissa myrskysäällä tietää kuinka nopeasti fyysiset voimavarat voivat valua loppuun sellaisissa oloissa. Toisinaan sydäntalven aikaan poromiesten täytyi kestää myrskytuulta yhteen menoon viikkokausia ja aina kun saavuttiin välitavoitteeseen poromiehen perhe oli äärimmilleen nääntynyt. Kesä merenrannalla tarjosi poromiesperheelle helpotuksen.

Maaston tunnistamisessa paikannimet toimivat majakoina. Poromiehen tarvitsi vain vilkaista jotakin jokea, tunturia tai vaaraa siinä samassa hän tunnisti sen nimen.

Välillä kun jouduttiin porotokka siirtämään uudelle laidunalueelle, kulku oli paksun umpilumen johdosta hidasta - vastaan osui odottamaton suo - eikä Hanssi ollut vielä ehtinyt perille kun taivas vetäytyi pilveen ja alkoi sataa lunta. Silloin Hanssi vaimo alkoi valittaa kuumetta ja päänsärkyä. Hänen olonsa yritettiin tehdä mukavaksi, nuotio sytytettiin lämmittämään ja Hanssi jatkoi porojen kanssa matkaa suon takana näkyvän vaaran rinteelle. Pahaksi onneksi lunta alkoi nyt pyryttää todella sakeasti mikä hidasti kulkua.

Kitti ja Länsmannien Inarin oleskelun alkuaikoina aika kului siten, että poronpaimennuksen yhteydessä tutustuttiin alueeseen ja siellä asuviin inarinsaamelaisiin, aluksi sellaisiin joilla oli siellä vaikutusvaltaa, sovittiin mihin hintaan vaihdettaisiin inarinsaamelaisilta tuoretta kalaa ja muita tuotteita. Alkuaikoina seurustelu ja veljeily oli yleistä. Antti Hannunpoika Kitti ja heidän poikansa vaimot aterioivat paikallisten inarinsaamelaisten merkkihenkilöiden kanssa joko näiden kodeissa tai heidän kodassaan. Heidän pororenkinsä ja lapsensa pitivät iloisten inarinsaamelaisten tyttöjen ja poikien auliisti auttamina huolen veljeilystä ja seurustelusta. Vähitellen solmittiin ystävyyssuhteita.

Mutta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla inarinsaamelaisilla oli poikkeuksellinen asenne; suvaitsevaisuus oli päivän sana, eikä kukaan osoittanut sitä enemmän kuin Kitti Hanssi, jonka toinen vaimo Valpuri Musta oli inarinsaamelainen. Inarinsaamelaisten ystävällisyytensä, hyväntahtoisuutensa ja vieraanvaraisuutensa oli niin määrätöntä, että se tuntui kovaan tunturielämään tottuneilta suorastaan uskomattomalta.

Hanssi ihmetteli aluksi, kun melkein jokaisessa inarinsaamelaisessa talossa oli yksi tai kaksi lehmää, joissakin lampaita. Myös viljelykelpoinen maa oli hyvin huolellisessa käytössä, se oli alun perin jaettu siisteiksi pikku lohkoiksi, joita käytävät halkoivat. Heidän turpeesta tai hirrestä rakennetut asumukset olivat tahrattomat. He olivat puhtaita, terveitä, onnellisia ja ahkeria. Monet inarinsaamelaiset olivat halukkaampia antamaan kuin ottamaa vastaan. Samaa Hanssi ei voinut sanoa merenrannan asukkaista. He olivat myös vilkkaimpia ja naurunhaluisimpia olentoja kuin mitä hän oli ikinä nähnyt. He olivat ystävällisiä ja seuranhaluisia.