Moni saamelainen ja suomalainen on pyytänyt minua kirjoittamaan siitä ajasta, jolloin toimin saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä ensin saamelaisvaltuuskunnassa sitten saamelaiskäräjissä. Olen kotisivuillani käsitellyt saamelaispolitiikan eri puolia ja kokemuksia asioiden valmistelusta. Vastaan näihin vetoomuksiin, että kokonaisvaltaista esitystä en ole tähän mennessä kirjoittanut enkä sellaista aio nytkään tehdä. Miksi alkaa kaivella vanhoja asioita, miksi usuttaa sopulilaumaa, poliittisia maailmanparantajia, noita yhden ajatuksen ihmisiä kimppuuni. Olen viime aikoina tuonut esille monia ikäviä seikkoja, jotka osoittavat miten huonosti meidän saamelaisten itsehallinto on toiminut. Uskottavuus on mennyt! Seuraavassa yritän selittää omaa toimintaani ja keskityn erityisesti inarinsaamelaisten asemaan, joka on jäänyt saamelaispolitiikassa heikoksi. Saamelaisten asiaa ajavat ihmiset ovat kadottaneet saamelaisen ihmisen luonteen ja inhimillisen arvon ja kohdelleet tuota väestöä vihamielisellä tavalla.

Haluan sanoa kirjoitusteni lukijoille, että historiastamme ei pyyhkäistä inarinsaamelaisia noin vain pois. Inarinsaamelaiset ovat olleet yhdessä muiden saamelaisten ja suomalaisten kanssa muokkaamassa saamelaisaluetta nykyaikaisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion osaksi. He ovat yhdessä opiskelleet, puolustaneet tätä maata sodissa, lukeneet, kasvaneet henkisesti, tehneet paljon yhdessä. Kaiken tämän muistaa ja tietää jokainen inarinsaamelainen, joka on elänyt ja tehnyt työtä synnyinseudullaan Inarissa. Asioista tietämättömät halveksittavat seikkailijat ovat itse tehtailemillaan jutuillaan yrittäneet lietsoa väestön keskuuteen vihamieliä tunteita inarinsaamelaisia kohtaan. Tämän kaltaisissa provokatorisissa tarkoituksissaan he eivät ole karttaneet mitään, vaan ovat avoimesti parjanneet ja yrittäneet mitätöidä inarinsaamelaisia.

Kirjoittaessani omasta elämästäni ja saamelaisuudesta, keskeytyy välillä ajatus. Mieleeni nousee odottamatta muistot huhtikuun ihanuudesta Lemmenjokisuussa ja kotiseutuni Inarin ihmeellisestä lumouksesta. Kaikkialla on vielä lunta, mutta toukokuun lopulla alkaa juhla: lumi sulaa, ruoho viheriöi, kaikkialta saapuneet muuttolinnut visertävät, on hälisevää, rauhatonta ja iloista pitkien kuukausien ja talven jälkeen. Kenties tunnen tällä tavoin siksi, koska olin vasta tuolloin kuusitoistavuotias. En osannut katsoa eteenpäin, enkä yrittänyt nähdä historian kulkua. Oma saamelaisuuteni historian valossa oli sumea. Yhdessä Kaisa Paatarin poikien Niiles-Antin ja Inton kanssa koin voimakkaina nuo hetket.

No joka tapauksessa elämä on eletty tähän päivään asti ja voin vain lisätä, että on olemassa linja, joka yhdistää nuorukaisen elettyjen sukupolvien jatkumoon. En kadu että aloin jo kymmenen vuoden vanhana puolustamaan itseäni ja muita saamelaisia. Kiinnostukseni lisääntyessä kolme vuotta myöhemmin aloin lainata kirjoja Inarin kirjastosta, joita luin iltamyöhään asti. En kuitenkaan voinut noina vuosina unohtaa sitä mikä minusta kolme vuotta myöhemmin näytti selvältä ja yhdeltä ainoalta totuudelta. Kävin Ranta-Mari nimisessä kahvilassa kuuntelemassa suomalaisten ja saamelaisten asiakkaiden kertomuksia, jotka kiinnostivat. Erityisen vaikuttunut olin inarinsaamelaisen "Laulu-Sammelin" kertomuksista sodassa. Huomasin itsessäni kaksi Jouni Kittiä, jotka harvoin elivät sovussa, usein toinen väheksyi toista ja jopa polki toista.

Arvostelijani harvoin ymmärtävät kaltaistani kirjoittajaa, heillä on toiset ajatukset. Silloin tällöin he ovat kiitelleet, usein miten tuominneet minut tendenssimäisyydestä, poliittisesta puolueellisuudesta, totuuden alistamisesta ahtaan ideologian palvelukseen. En rupea puolustelemaan kirjoituksia. Monet kantaa ottavat kirjoitukset löytyvät kotisivuiltani. Nyt en puhu pelkästään itsestäni vaan yleisesti ihmisen kehittymisestä.

Puolustukseksini lisään, että monet ovat kokeneet sisäisiä harharetkiä ja ristiriitoja. Innostuminen puolustustaisteluun minua edeltävien saamelaisten sukupolvien henkiseen perintöön, työ saamelaisyhteisössä eivät olleet minulle sattumanvaraisia, ne määräsivät paljon elämässäni ja jos ne kohta estivätkin minua saamasta korkeampaa sivistystä - lukion sijasta vietin kaikki päivät poroerotuksissa, kokouksissa, kuppiloissa, paliskunnan kokouksissa, metsänarviointitöissä, maantietöissä, Saksassa sahalla töissä. Minua auttoivat myös vanhemmat kaverit, ennen kaikkea ystävinä. Mutta valinnan määräsi ennen kaikkea oma luonteeni.

Kun vuonna 1971 asetettiin saamelaiskomitea valmistelemaan meille itsehallintoa, en tuntenut enää omakseni sitä, minkä puolesta olin aloittanut taistelun 1959: Etelä-Suomessa olin ennättänyt irtautua elämästä Inarissa ja itse tuntemaan monenlaisia arvoja, todellisia ja näennäisiä, jotka tuntuivat minusta kestäviltä. Kylmä sota sammutti kuitenkin orastavat ajatukset. Suomi oli väärällä puolella, minkä tulin varsin pian huomaamaan. Inarinsaamelaiset näyttivät jääneet lopullisesti pussin pohjalle, heidän Muttusjärven paliskuntansa oli jaettu kahteen osaan, joista koltille tuli Näätämön paliskunta. Siitä seurasi porolukujen puolittuminen.

Valintoihini ovat paljossa vaikuttaneet lapsuuden kokemukset Angelin saamelaiskylässä. Kotini Angelissa oli kummun eteläisellä rinteellä ja huhtikuun alussa talon ympärillä oli kinoksittain lunta, joka kuitenkin suli ja aleni ja minä heittelin sitä joka puolelle ja tunsin koko olemuksellani miten elämä jälleen voittaa. Vaikka noista ajoista on kulunut paljon aikaa, ilo saa minusta yliotteen, tekee mieli nauraa haaveille tulevaisuudesta - ei omasta, vaan saamelaisten tulevaisuudesta. Tällä tavoin minä koin kevään ihanuuden Angelissa vuosina 1946-1950. Tämä mieltäni askarruttanut tulevaisuus ponnahti yllättäen mieleeni Inarin saamelaiskonferenssissa 1959, jossa kaikki puhuivat saamelaisten tulevaisuutta uhkaavista vaaroista. Kaikki puhuivat tulevaisuudesta toiveikkaasti: neuvottelujen aloittamisen ajatus valtion kanssa toistui paikalla olleiden saamelaisedustajien puheissa.

Tämän jälkeen alkoi moni asia muuttua, saamelaisten yhteinen asia lämmitti mieltäni. Konferenssin jälkeen puhuin paljon ikäisteni saamelasten kanssa. Konferenssin yksi näkyvämpiä seurauksia oli pohjoismaiden saamelaisnuorten aktivoituminen. Konferenssin jälkeen pidettiin Inarissa ensimmäinen pohjoismaiden saamelaisnuorten leiri, johon osallistuin. Olimme täynnä toiveita, Mutta kuten historia osoittaa, saamelasten asiassa ei ole oikotietä maaliin, vaan polku on mutkainen. Hyväksi koetun ajatuksen soveltaminen loppui 1960 luvun alussa.

Viisitoistavuotta sitten aloin kirjoittaa omasta elämästäni, keskeisesti elämään vaikuttaneista tapahtumista. Muistan vieläkin paljon Angelissa vietetystä ajasta. Vuodesta 1950 alkaa uusi luku ei vain minun, vaan koko saamelaisen yhteisön elämässä. Sitä ovat seuranneet tapahtumiltaan rikkaat vuodet, etteivät ne kaikki mahdu eletyn elämän historiaan. Yli viidentoista vuoden ajan olen kirjoittanut elämääni liittyvistä asioista, tapahtumista. Noiden vuosien aikana olen kokenut paljon iloisia asioita, mutta on ollut vaikeitakin hetkiä. Ihmetyksekseni olen kokenut sekä onnen että surun paljon kipeämmin kuin nuoruudessani. Voisin tässä nyt kysyä olisiko syytä jo lopettaa? En kuitenkaan halua luovuttaa, haluan ymmärtää - tavallisen saamelaisen pitkää elämää epätavallisena aikana ja tehdä joitakin päätelmiä ja jakaa omat epäilykseni ja toiveeni lukijoiden kanssa.

Kun aloin kiinnostua kansani asioista siihen vaikutti paljon suomenkielen oppiminen. Avoimen tilityksen tein Lapin kansankorkeakoulussa vuonna 1961. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Ainekirjoitustunnilla sepittelin runoja ja kirjoituksia. Kritisoin varovaisesti valtaväestön suhtautumista meihin saamelaisin, joita suuri yleisö tuntui pitävän täällä Rovaniemelläkin pohjasakkana. Rovaniemeltä löysin kuitenkin uuden maailman. Siihen vaikutti ratkaisevasti suomenkielen opettajan kannustavat sanat. Kävin kokouksissa, kirjallisuuspiireissä, osallistuin Helsingissä pidettyihin Nuoren Voiman liiton talvipäiville, tapasin Erno Paasilinnan, joka kannusti minua kirjoittamaan. Näin löysin itselleni uuden näkökulman toiminnalleni.

Kaikkea en kuitenkaan aio kertoa. Vuonna 1970 olin kaksikymmentäseitsemän vuotias, olin jo ennättänyt nähdä yhtä ja toista ja ymmärsin yhtä ja toista, mutta vuonna 1959 en osannut katsoa eteenpäin enkä nähdä historiaan kulkua.

Kuten edellä kerroin olen ollut paljon tekemisissä inarinsaamelaisten kanssa. He ovat sanoneet, että he ovat valmiita toimimaan yhdessä muiden kanssa. Tulin huomaamaan, että on helpompi muuttaa politiikkaa ja talouselämää kuin ihmisen katsomusta. Olen tavannut saamelaisten keskuudessa henkilöitä, jotka eivät ole voineet vapautua henkisestä jähmeydestä ja pelosta. Ihmisen siirtyminen uskonnosta tieteelliseen ajatteluun on kenelle tahansa vaativa prosessi. Vuosien aikana ymmärsin, että rakkauteni kulttuuriin ja uskollisuuteni saamelaiselle aatteelle on yhteydessä saamelaisten kohtaloon.

Minun aloittaessani saamelaispolitiikassa elämän kulttuuri oli harvojen omaisuutta. Nykyajan saamelaiskulttuuri on tavoittanut meillä Suomessa kaikki saamelaiset. Kuluneen seitsemänkymmenen vuoden aikana ovat saamelaiset oppineet lukemaan, ajattelemaan, kasvaneet henkisesti, mutta silti jotakin puuttuu se tärkein; sivistys. Sittenkin siitä ei ole kuin pari kolme sukupolvea kun esi-isämme elivät kotakulttuurissa. Se selittää paljon. Maailma on muuttunut. Kun aloitin tietoisen elämäni törmäsin moniin ennakkoluuloihin. Kun olin vielä koulupoika opetettiin, että on synti varastaa, tappaa, loukata vanhempia, kadehtia toisen onnea, koululapset osasivat ulkoa kymmenen käskyä.

Saamelaisen eivät ole sen kummempaa väkeä kuin suomalaisetkaan. Heidän keskuudessaan esiintyy ristiriitaisuuksia. On saamelaisia, jotka puhuvat avoimesti inarinsaamelaisten maiden valtaamisesta. Tämä vain siksi etteivät he voi sopia inarinsaamelaisten kanssa rauhanomaisesti.

Olen elämäni aikana nähnyt paljon uusia maita. Maailma on käynyt minulle avarammaksi. Nuoruudessani tunsin vain pohjoismaat ja vain lukemalla muut maat. Olen tutustunut muutamiin ihmisiin, jotka vaikuttivat minusta merkittäviltä. Mainitsen vain keskustelun Andaras Hanssin kanssa Inarissa kesällä 1969. Minun ei ole ollut helppoa kirjoittaa kotisivuillani julkaistuja kirjoituksia, puhuinpa sitten miten paljon tahansa saamelaisista ja rauhanpuolesta taistelussa.

Aloittaessani kirjoittamisen tiesin, että minua arvosteltaisiin: toisista voi tuntua, että vaikenen liian paljosta, toiset taas sanovat etten hallitse faktoja. Jotkut kirjoituksistani ovat aiheuttaneet paljon väittelyä ja kriittisiä huomioita. Monien kotisivuillani julkaistujen tekstien tuottaminen on sanellut totuuden esiin tuomisen tarve. Rakastan elämää, en kadu, en valita elettyä ja koettua. Olen pahoillani siitä mistä en ole kirjoittanut. Mutta sellaiset ovat luonnon lait.