Ensimmäinen polkupyöräretki vuonna 1959 Inarista, Karigasniemelle, Karasjoelle, Angeliin ja takaisin Inariin
Kun vuonna 1959 pääsin rippikoulusta suunnistin juhannuksen jälkeen uudella Solifer merkkisellä polkupyörällä Inarista kohti pohjoista IV tietä pitkin polkien. Tavoitteeni oli päästä ensin Karigasniemeen, sieltä Karasjoelle ja edelleen Inari-jokivartta polkien Angelin erämaakylään, jossa olin viettänyt sodan jälkeen neljä ja puoli vuotta.
On varhainen maanantaiaamu juhannuksen jälkeen Inarissa. Kylä on autio ja hiljainen. Juhannuksen humu on väsyttänyt ihmiset. Katselen Kangasniemen Eenokin pihalla taivaalle ja arvioin säätä, se on aina tärkein asia. On puolipilvistä ja melko lämmintä. Matkavalmistelujen jälkeen lähden ajamaan aamunraikasta maantietä pitkin kohti pohjoista. Juutuanjoen ylitettyäni pyörä tuntuu ällistyttävän raskaalta, se aivan tutisee kuorman painosta. Mukana on pieni teltta, keitin, perusmuona, vaihtovaatteet, sadetakki, jakoavain ja meisseli. Jos sattuisi haaksirikko, pystyisin rakentamaan leirin muutamassa minuutissa. Olin toki tämän saman välin muutaman kerran kulkenut linja-autolla, mutta nyt halusin kokeilla miltä tuntuu kun taitan matkan itse omatoimisesti polkupyörällä.
Pilveilee, hiostaa, aina välillä aurinko rävähtää esiin ja metsä tuoksuu. Ajan Inarista Riutulan tienhaaraan jatkuvaa loivaa nousua ylös ja pidän tienhaaran kohdalla ensimmäisen tauon. Pyyhin hikeä. Mittari osoittaa, että nousua on jatkunut liki kolme kilometriä. Sikovuonon jälkeen matka jatkuu melko tasaisia maita pitkin Korppivaaralle asti. Korppivaara kuitenkin yllättää kovalla nousullaan. Talutan pyörän korkean vaaran päälle. Huomaan, että rasitus on kokonaan toinen kuin mitä oli edellinen nousu Inarista Riutulan tienhaaraan. Korppivaaran päällä katselen karttaa ja ympäristöä. Vertailen näkemääni karttaan. Korkeita vaaroja, nousuja, laskuja tiedossa. Huomaan, että olen ylittämässä ennen Kaamasta matkan korkeinta kohtaa. Täältä Korppivaaran laelta näen Muttusjärven suunnalla toinen toisensa jälkeen sinisinä keinuvia vaaroja ja kirkkaita vesiä. Korppivaarasta alkaa sitten pitkä lasku Kaamasen suuntaan.
Inarista Kaamaseen on 27 kilometriä, kylään josta tiet haarautuvat säteittäisesti kolmeen ilmansuuntaan: luoteeseen Karigasniemelle, pohjoiseen Utsjoelle ja koilliseen Sevettijärvelle. Nykyään jokaisen tien päässä on Norja.
Tulen Kaamaseen, jonka kyläraitilla ei näy yhtään ihmistä. Postin vieressä on pieni mökki, jonka ovi on auki. Kiertelen talon ympärillä olevassa männikössä tutkimassa ympäristöä. Yhtään ihmistä ei näy. Työnnyn sisään. Pöydän ääressä istuu mies, joka esittäytyy Matti Sietiöksi. Kyselen Matilta kaikenlaista kylän elämästä. Kuulen, että kylässä on ollut sota-aikana saksalaisilla sotilaslentokenttä, johon saksalaiset tekivät huoltolentoja. Sietiö on vanhoja paikkakuntalaisia, reilu puhelias vanhus. Hän tietää kaiken mitä 50 vuotta alueella asunut voi kotikulmistaan tietää. Se on yhtä kuin aivan kaikki.
Vähäisyydestään huolimatta Kaamanen on tärkeä paikka, tienristeys, joka on ollut lapinkävijöiden etappipaikka satoja vuosia. Ensimmäisestä lapin kodasta ja uudisasukkaiden hirsipirtistä alkaen se on hiljalleen kasvanut kyläksi, jolla on historiansa, suuruuden aikansa ja tapionsa. Kylä lakkasi kerralla olemasta kun saksalaiset tuhosivat sen vetäytyessään kohti Norjaa marraskuussa 1944. Koko kylästä jäi pystyyn vain Uuno Waenerbergiin sauna, oikeammin sanottuna vain kolme revittyä seinää. Kaamasen kylässä oli saksalaisten sotilaslentokenttä ja kaikki paikat sodan jäljiltä miinoja täynnä. Monia murhenäytelmiä sattui, kun miinat räjähtelivät ja silpoivat ihmisiä kaukaisilla heinäniityillä asti.
Jatkan matkantekoa. Karuja erämaataipaleita, yksinäistä, autiota ja välillä sateista. Kaamasesta tie jättää Mutusjärven ja Kaamasjoen alajuoksun matalat rannat ja halkoo Utsjoen tienhaaran jälkeen yksitoikkoisia ja asumattomia seutuja. Kaikkialla Inarissa asutus on pyrkinyt veden ääreen, muualla on vain yksinäis-taloja, pieniä peltotilkkuja ja kaikkialla köyhyyttä. Ajelen, katselen, pohdiskelen.
Pyörällä ajaessa voi seurata koko avointa maisemakokonaisuutta rauhassa, samalla hahmottaa kaikki sen piirteet, miettiä mitä ne kertovat. Pyöräilijä haistaa ja kokee. Ajaessa tuntee tuulen, sateen ja auringon, korkeitten vaarojen vilpoisuuden ja syvien jokilaaksojen lämmön ja tyvenen. Kuinka paljon tälläkin matkalla soitten hajua, kanervan tuoksuja, mäntykankaitten kirpeyttä, niittyjen heinän tuoksua.
Inari on pienviljelijöiden maata. Olin kuullut, että täkäläisistä tiloista ei ole kenellekään pääelinkeinoksi. Poroelinkeinon sivuelinkeinoja ovat metsätyöt, metsänistukset, marjastus, risusavotat ja kalastus. Pikkutiloilla kasvatetaan heinää, pidetään muutamia lehmiä ja lampaita. Tie on usvainen, se kiiltää märkänä vaaleana nauhana kauas himmeisiin korkeuksiin vaaroille ja tuntureille joita riittää aina Karigasniemelle asti. Muotkatunturin seutu tien länsipuolella kohoaa korkeimmillaan aina 591 metriin merenpinnasta. Vasta Paistunturin seudut Karigasniemen länsipuolella vetävät vertoja sille. Vastaan tulee muutama auto. Turistikausi ei ole täällä vielä alkanut.
Ennen Karhujärveä näen kaukaa tutun miehen mäen päällä postilaatikon vieressä. Tunnistan hänet Paatarin Jouniksi. Ajan sivuun ja pysähdyn tervehtimään Jounia. "Mikä saa sinut liikkeelle näin epävarmassa säässä", kysäisee Jouni alkajaisiksi. Pienen juttutuokion jälkeen Jouni palaa mäen kotiinsa ja minä jään pitämään taukoa tien puolessa olevan ison männyn alle.
Syön poron ilmakuivaa lihaa ja juon vettä päälle, hätistelen sääskiä. Märässä metsässä olo ei tunnu mitenkään hyvältä. Jatkan matkaa, Karhujärven jälkeen ylitän pienen vaaran, jonka päällä äkillinen tuulenpuuska kohisee ohi ja tempoo ja huojuttelee puita mennessään niin kuin kuin yrittäisi niitä repiä irti maasta.
Peltojoen ohitettuani pilvipeite ohenee, sade alkaa laantua, aurinko pilkistää pilvien välistä esiin. Sekametsä tuoksuu, linnut visertävät niin että sen kuulee pyörällä ajaessaan. Kiellajoen jälkeen saavun Kaamasmukan saamelaiskylään. Kaikki kyläläiset ovat minulle sukua Kittien ja Länsmannien kautta. Katselen kylää, talot ovat vaatimattomia, mitään suurempia viljelyksiä ei näy. Loivalla mäen rinteellä on täydellinen harmaa entisaikoja muistuttava taloryhmä, harmaat hirret, ei piiruakaan maalia. Yksi ihminen kävelee niityllä. Näkymä on kuin suoraan museosta. Kävelen miehen luo. Gean gandan don leat ja mii oazzu du deike boahtet.
Eli kenen poika olet ja mikä saa sinut tulemaan tänne, kysyy mies. Esittelyn jälkeen selviää, että hän on Annin Uula eli äitini pikkuserkku. Kyselen Uulalta miten ihmiset selviävät täällä näillä pienillä peltotilkuilla. Uula vastaa että jos poroa ei olisi ei olisi täällä asukkaitakaan.
Katselen kylän lähellä olevan erotusaidan ympärillä näkyvää seutua. Autiota ja yksinäistä. Keskellä koivikkoa lysähtämässä oleva autiotalo, korkea heinikko pihassa. Pajukko ja koivikkoa ympäröivät taloa.
Kaamasmukassa käynnin jälkeen palaan takaisin Karigasniemelle johtavalle maantielle. Tilanteet täällä tunturimaailmassa vaihtuvat, puuskittainen voimakas sivutuuli on vaarallisin. Kun lasken Kaamasmukasta päätielle tuuli tuntuu repäisevän pyöräni nurin. Tästä alkaa huima lasku Kariganiemeen. Inarin jokilaakso avautuu näkyviin ensimmäistä kertaa. Tämä on Tenojoen vesistöä, jonka rannoilla on monta taloa ja monta kylää ennen Jäämerta.
Vesireitti on vanhin liikenneyhteys ja se on tuonut näillekin rannoille vanhimman asutuksen, monessa portaassa, ensin kivikauden kalastajat, sitten lappalaiset ja saamelaiset. Ja sitten myös verovoudit, kauppiaat, papit ja vallesmannit. Karigasniemi ja Karasjoki ovat laajojen erämaa-alueiden palvelukeskuksia. Inari -ja Tenojoki laaksoissa sijaitsevat vanhat lihavat ja rehevät viljelymaat. Vaaran rinteelle Norjan puolella näkyvät peltoaukeat laajenevat selvästi, vehmaus paistaa niistä. Laitumilla makaa jo paljon suurempaa karjaa. Norjan puolella näkyy yksi tehonavettakin. Itse Karigasniemen kylä on pieni, hoidetun ja hyvinvoivan tuntuinen.
Karigasniemen kylä on yksi Suomen ja Norjan rajalla sijaitsevia Tenojoki varren kylistä. Asutus on Inarin ja Tenojokien vartta peninkulmien pituisessa nauhassa molemmin puolin jokea. Uusia taloja, rajavartioasema ja koulu. Nuorisoa ei juuri näy. Käyn tervehtimässä Seurujärven Annia hänen kioskillaan. Keskustelemme ajankohtaisista asioista. Kuulen Annilta, että turisteja ei vielä oikein liiku.
Sen jälkeen ajan vanhan Karigasniemen puolelle, jossa asuu äitini serkku Kristiina Niittyvuopio. Yövyn Kristiinan luona. Seuraavana aamuna palaan virkeänä takaisin Karigasniemeen. Pyörä kulkee keveästi, matkamittari pyörittää numeroita. Edellisen päivän 100 kilometriä tuntuvat vielä jaloissani. Annin kioskin jälkeen käännän Norjaan johtavalle tielle. Aurinko välkehtii vihreillä tuntureilla ja vaaroilla, tummat rajat kulkevat poutapilvien varjojen myötä edestakaisin.
Sitten tömähtää Suomen ja Norjan rajalla sijaitseva silta vastaan ja olen tuota pikaa Norjan puolella. Kun olen noussut siltaa seuraavalle mäelle edessäni vasemmalla tien puolessa olevan mäen päällä näkyy äitini siskon Kristiinan ja hänen miehensä Nilsin komea talo. Ei muuta kuin sinne. Nousen mäelle. Keltaisena läikehtivä voikukkapellon reuna, talon takana harmaa lato ja sen edustalla silkinpehmeä tanner tuoksuvaa apilanurmea. Katselen ympäristöä ja karttaa. Kohta ilmestyy pihalle talon isäntä Nils ja emäntä Kristiina. Esittelyn jälkeen he ihmettelevät yhteen ääneen rohkeuttani lähteä tällaiseen seikkailuun.
Ajan päätietä kohti Karasjokea. Joen takana rinteessä on portaittain uusia sodan jälkeen rakennettuja taloja. Kylä on levittäytynyt molemmin puolin jokea. Tulen sodassa säästyneen kirkon pihalle, jossa kirkkoväki juuri purkautuu pihalle. Yritän turhaan tunnistaa tuttuja. Muutama turistiauto lipuu hitaasti ohitse, kamerat ikkunasta kuvaavat värikkäisiin saamenvaatteisiin pukeutunutta kirkkokansaa, joka parveilee kirkon pihalla.
Karasjoella käynnin jälkeen palaan Karigasniemeen, josta jatkan matkaa Inarijoki vartta kohti Angelia. Kapea hiekkatie kiemurtelee mäkien ja Inarijoen reunoja. Aurinko on jo korkealla, helle väreilee ilmassa. Tämä väli on minulle outo. Mittaan kartasta matkan Karigasniemestä Angeliin, se on n. 60 kilometriä. Ajelen vaihtelevia maita pitkin kohti. Yövyn Ranttilan Uulan luona. Uulalla on paljon kerrottavaa minulle mm. Lemmenjoen kultaryntäyksen alkuajoista heti sodan jälkeen. Kirjahyllystä pistää esiin saksankielisiä kuvalehtiä kuten Bild und Zeitung. Uula kertoo sota-aikana oppineensa saksankielen seurustellessaan saksalaisten sotilaitten kanssa. Ennen kuin lähden Uula pyytää minut poikkeamaan kun palaan takaisin Angelista Karigasniemeen. Hän on kuulemma saanut sovittua metsähallituksen Inarin hoitoalueen kanssa siitä, että hänen talonsa lähellä sijaitsevassa alueessa aloitetaan risusavotta lähiaikoina ja että hän tarvitsi juuri minun kaltaisia nuoria riuskoja poikia raivaustöihin.
Päivä kallistuu iltaan liikenne hiljenee. Tulee pitkiä, jäkäliä kasvavia mäntykankaita. Hiekkatie halkoo taas pelkkiä erämaita. Välillä ei ole yhtään taloa, autiota ja hiljaisuutta. Välillä pysähdyn lepäämään, makaan jäkäläkankaalla, käki kukkuu. Mäntyjen latvat humisevat ylhäällä. Ajan eteenpäin, kaukaa näkyy punainen talo, joka osoittautuu metsänvartija Matti Ranttilan taloksi. Yövyn. En ole matkan aikana lukenut yhtään ainoatakaan lehteä tai kuunnellut kertaakaan säätiedotusta. Kartta on ollut ainoa tietolähteeni.
Mutta jälleen sama sininen taivas, heti aamusta, kevyt tuuli kahisutti lehtiä. Juon Ranttilan Uulan emännnän keittämän aamukahvin ja lähden ajamaan kohti Matinköngästä. Huomaan, että tie on kapea ja pehmeäpintainen, kuoppainen hiekkatie. Edessä jälleen autiota seutua. Heti alussa ankara nousu, uuvuttavin kaikista tähän astisista. Välillä männiköitä, notkoissa kylmänkoleaa, hiljaisesti solisevia puroja, pieniä jokia. Angeliin johtava hiekkatie noudattaa kaikkia maan muotoja, se kiertää vaarojen kylkiä, vääntyy kaltevaksi, nousee toisinaan kohtisuoraa ylös. Välillä joudun työntämään pyörää eteenpäin. Sitten seuraa jyrkkiä äkillisesti putoavia laskuja, pehmeää hiekkaa, joka heittää pyörän nurin. Opinpa siitä hiukan varovaiseksi. Taas nousuja, yhä uusia loputtomasti. Välillä näkee jonkin talon tai taloryhmän joen rannalla kilometrien päässä. Pellot talojen ympärillä ovat epäsäännöllisiä moneen suuntaan kaartuvia. Joka puolella täysi hiljaisuus. Pihoilla ei näy liikettä. Heinikko on koskematon.
Lähestyn Matinköngästä. Matinkönkään ympäristö on Inarinjoen varren yksi kauneimpia paikkoja. Inarijoki varsi on vanhaa vanhaa vakiintunutta asutusta. Vielä on matkaa täältä Angeliin. Ilta on jo kolea. Peninkulmat alkavat painaa ranteissa ja pohkeissa. Ajelen vaihtelevia maita pitkin kohti Matinköngästä. Käki kukkuu ja se kukkuu koko matkani ajan, kun yksi lakkaa, toinen alkaa. Matinkönkään jälkeen pitkiä matkoja nousua ja laskua, hiljaista ja asumatonta seutua.
Tulen Iivana järvelle, jossa olen käynyt edellisen kerran 9 vuotta aikaisemmin. Järven itärannalla seisoo yksinään harmaa entisaikojen suurpirtti, tummine kiiltävine ikkunoineen. Se katsoo järven takana näkyvään horisonttiin kuin menneisyys itse. Se on ajalta, jolloin näitä Suomen ja Norjan saloseutuja astelivat konttiselkäiiet inarinsaamelaiset metsästäjät ja kalastajat kapeita ja mutkaisia metsäpolkuja pitkin. Miten monta elämää näitten harmaitten seinien sisällä on elänyt ja kuollut?
Järven etelä päässä alkaa valtaisa suoalue, joka jatkuu etelää kohti ulottuen aina Vaskojoen Siikajärvelle asti. Yhtäkkiä edessäni on ihminen, jonka tunnistan Saijetsin Sammeliksi, kohta paikalle astelee hänen vaimonsa Anni Biga. Sammeli hiukan ihmettelee kun kyselen menneitten vuosien elämästä täällä. Otan Felix merkkisellä kameralla muutaman kuvan tästä museolta vaikuttavasta ympäristöstä pihapiireineen.
Sen jälkeen vielä viimeinen ponnistus tänä kovien nousujen päivänä. Lähestyn odottamaani Angelin kylää, josta olen ollut pois yhdeksän vuoden ajan. Se on eräs tämän matkan tärkeitä etappeja. Ajelen kylää kohti, kapeaa pehmeäpintaista hiekkatietä. Lähestyn Vuollin Mikon kotitaloa. Tie kaartuu seuraten suonreunoja, näkyy pieniä harmaita latoja,aittoja, talon pääty koivikossa. Sitten aukeaa laaja, keltaisia voikukkia kasvava kenttä ja ja sen edessä Cudevuohccu niminen suo. Pysähdyn katselemaan. Olen saapunut melkein perille. Koirat haukkuvat pihalle. Sitten aukeaa talon ulko-ovi, talon isäntä Mikko tulee pihalle. Tervehdimme. Jaa Jouni, oletko muuttamassa takaisin tänne? Minkälaisia suunnitelmia sinulla oikein on? Vastaan Mikolle ettei minulla ole oikein mitään kummallisempia suunnitelmia kuin vain katsella ja tavata vuosien takaisia lapsuuden aikaisia leikkitovereita. Sittenhän sinulla on aikaa autella minua ja vaimoani Hildaa talven polttopuuhankinnoissa. Se sopii kyllä minulle mutta sitä ennen käyn tapaamassa Angelissa Lantto Olavia, Boinin Jounin ja Niiles Antin lapsia.
Mikon pihalla katselen muistojeni maisemaa. Alueen kauneus on suoluonnossa, kesän kirkkaudessa, suo tuntuu kelluvan ilmassa. Suo on vielä täysin erämainen. Siihen rajoittuvan vaaran rinteellä on Mikon, hänen veljensä Matin ja vävyn Maijun Jounin talo.
Matka lähestyy päätepistettään. Lähestyn lapsuuteni muistojen maisemaa. Mielessä ajatus: missä voin tunnistaa 1940-luvun leikkipaikat, sillä Angelissa viettämästäni ajasta minulla on hyvin hajanaisia muistikuvia. Silmäys Norjan puolelle ja äkkiä havaitsen, että tuossahan me mäen alapuolella heittelimme suopunkia. Joka metri on nyt tuttua kuin eilen elettyä. Yksi puuttuu kuitenkin, se on 3x4 kokoinen hirsimökki. Jotakin on siis muuttunut, kylään on noussut joitakin uusia rakennuksia. Etsin kasvattivanhempien uutta taloa. Lantto Uulalta kuulen missä se sijaitsee. Menen sisään. Tervehdin. Talon väki on kotona. Vahvin muistikuva Angelin ajalta on jatkuva köyhyys ja nälkä.
Mietin mitä oikeastaan muistan täältä, yhtä ja toista katkelmallista, hetkiä jotka ovat niin irrallisia ja eri tavoin korostuneita, ettei niistä voi rakentaa kokonaisuutta. Mietin alueen historiaa. Kalarikkaan Tenojoen varren asutus on tämän seudun vanhinta, tämän erämaa-alueen kulkijat ovat olleet metsästäjiä, kalastajia, kyytimiehiä ja villipeuran pyytäjiä.
Angeli oli tuohon aikaan syrjässä ja kaukana kaikesta. Se sijaitsi kauempana kuin moni muu kylä Lapissa. Aivan asumatonta Angelin seutu ei koskaan ollut. Inarin saamelaisten kesäpaikat ovat ennen tilajärjestelmän muodostusta sijainneet myös tällä alueella. Angeliin kuljettiin posti kahdelta suunnalta Karigasniemestä ja Inarista poroilla ja hevosilla.
Vietin viikon Angelissa. Autoin Vuollin Mikkoa polttopuuhankinnoissa. Sen jälkeen palasin Ranttilan Uulalle takaisin. Raivasin Uulan takana olevaa koivikkoa elokuun alkuun asti. Uulalta sain yllätyksekseni kuulla, että elokuussa pidetään Inarissa kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Uula suositteli minulle, että menisin mukaan kuuntelemaan.
Niinpä lähdin saatuani raivausurakan valmiiksi elokuun alussa Inariin ja sieltä edelleen Lemmenjokisuulle tapaamaan äitiäni. Palattuani takaisin Inariin huomasin siellä paljon saamenvaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Oli alkamassa kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Päätin jäädä katselemaan ja kuulostelemaan.
48 vuoden jälkeen on mahdotonta enää muistaa kaikkea sitä mitä tuon konferenssin aikana tapahtui ja keitä kaikkia tapasin jne. Elämässäni on paljon tuon ajankohdan jälkeen tapahtunut ja myöskin saamenmaan ja sen asukkaiden maailma tuosta ajasta paljon muuttunut. Silti saatan vieläkin muistaa tuosta viikosta joitakin ihmisiä, heidän ilmeitään ja joitakin konferenssin aikana käsiteltyjä teemoja. Konferenssin tilaisuuksista on mieleeni jäänyt tunteita ja tuntemuksia; ihmiset, tilaisuudet, yksityiset ja monet erilliset asiat. Monet yksityiset henkilötkin erottuvat muistikuvissa.
Tuon viikon aikana jouduin ensimmäisen kerran konkreettisesti omakohtaisesti perehtymään saamenkansan silloisiin päivän polttaviin kysymyksiin. Toisaalta minulle tämä viikko näin jälkikäteen merkitsi kuitenkin kokonaisen aikakauden alkua, jonka kuluessa tutustuin pohjoismaiden saamelaispolitiikan alkuunpanijoihin, sen silloisiin ja nykyisiin toteuttajiin, moniin nyt jo keskuudestamme poismenneisiin ja vielä eläviin saamelaisiin. Inarin saamelaiskonferenssi käynnisti minun kohdaltani vaelluksen, jonka päämääränä oli saamelaisia kansana olemisen esteiden madaltaminen ja lopulta niiden poistaminen.
Hatarien muistiinpanojeni mukaan päivätilaisuuksissa käsiteltiin saamelaisten asumiseen ja toimeentuloon liittyviä kysymyksiä. Tunsin epätietoisuutta ja tuskaa siitä kun kuulin kuinka huonosti olivat saamelaisten asiat siellä ja täällä. Moni esitti asiansa raskaan vakavasti.
Konferenssin kuluessa huomasin eräiden voimakkaiden henkilöiden näkemyksissä olevan suuriakin eroavuuksia toteutetun saamelaispolitiikan osalta. Ajattelin naivisti tällaisten eroavaisuuksien johtuvan yksilöllisen luonteen ja mielenlaadun eroavaisuuksista, koska sellainenhan on luonnollista kaikissa yhteisen päämäärän hyväksi työskentelevissä ihmisissä. Myöhemmin tulin kuitenkin huomaamaan, että tämä olikin jäävuoren huippu kulissien takana tapahtuvasta valtataistelusta, josta en voinut tuolloin tietää mitään ennen kuin vasta 1970-luvulla puolivälissä, jolloin minutkin vedettiin siihen mukaan.
Historialliseen totuuteen perustuvan puolen valinnan olen joutunut saamelaispolitiikassa saamien kokemusteni perusteella valitsemaan. Se on minua monella tapaa kouluttanut ja avartanut ihmisenä. Kesän 1959 pyörämatka Inarista Karigasniemeen, Karasjoelle ja Angeliin ja takaisin Inariin johti minut saamelaisasioiden sisään.