Polkuni kalantutkimukseen

Helmikuun 1 päivänä vuonna 1970 aloitin työni maataloushallituksen kalataloudellisessa tutkimustoimistossa. Samalla liityin Nilla Outakosken pyynnöstä Suomen merimiesunionin ammattikalastusjaostoon. Näin koin voivani tehokkaammin vaikuttaa kotiseutualueeni saamelaisten ammattikalastajien surkeiden olosuhteiden parantamiseen. Nillan kanssa menimme jututtamaan silloista merimiesunionin ammattikalastusjaoston sihteeriä Bert Johanssonia. Miksi olin kiinnostunut pohjoisten kuntien ammattikalastajien asioista? Ehkä siitä syystä, että olin omakohtaisesti kokenut ja nähnyt heidän huonon tilanteensa.

Tätä kirjoitusta en ole kirjoittanut tieteelliseksi tutkimukseksi; se on ensi sijassa kokemusten ja havaintojen kirjaamista. Tapahtumilla elävässä elämässä ei ole yhtenäistä juonta, on monia juonia, asiat kulkevat rinnakkain, niin kuin ihmisten toiminnotkin. Tapahtumat eivät ala jostain ja pääty johonkin, ne vain jatkuvat. Se mistä kerron, on monella tapaa mennyttä maailmaa - niin paljon on muutoksia tapahtunut Lapissa sitten noitten vuosien.

Aloittaessani työni kalantutkimuksessa kesällä 1969 harjoittelijana en tiennyt tästä virastossa juuri mitään. Tiesin että siellä työskenteli pari kalantutkijaa, joista toinen oli tehnyt lausunnon Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn vaikutuksesta kalastukseen ja kalakantoihin. Kalantutkimustoimiston henkilökunta ei ollut suuren suuri: yksi toimistosihteeri, laborantti, kanslisti ja kolme tutkijaa. Varsinaisena avustavana henkilökuntana toimi lisäkseni yksi tutkimusmestari. Mainioita miehiä he olivat kaikki, ammattikuntansa parhaita, hyviä työtovereita, joustavia käytökseltään, erinomaisia seuramiehiä.

Tein tutkijoille paljon kysymyksiä. Tutkijat taas useinkin omastakin aloitteestaan selostivat ajankohtaisia keskeisiä asioita. Jotta aika tulisi hyödyllisesti käytetyksi, valmistin ennen tapaamista listan puhuttavista asioista. Ensisijaisesti ja hyvin suurelta osin kyse oli muuttuvien vesien kalataloudesta.

Käytännön kenttätyöt olivat elävämpää kuin kirjoituspöydän takana istuminen. Entä miksi pyrkiä parantamaan pohjoisten kuntien saamelaisten huonoa asemaa? Niille jotka tuntevat asioita ei tarvitse perustella. Lyhyesti: tätä kautta pääsisin vaikuttamaan saamelaisten asemaan. Kalastusjaoston sihteeri Johansson suostui pyyntööni ja vastaili kysymyksiini lyhyesti ja asiallisesti.

Kalantutkimuksiin liittyvät kenttätyövaiheet eri puolille Lappia ja muualla Suomessa avasivat minut näkemään miten huonosti asiat todella olivat. Merimiesunionin imago muuttui silmissäni. Merenkulkijoiden ammattijärjestö näyttäytyi minulle kalastajia ja maaseutuväestöä ymmärtävänä. Tuolloin elettiin vielä maalaisliiton luoman järjestelmän pauloissa. Metsänomistajilta oli evätty itsenäinen päätösvalta metsiin metsälailla, johon liittyi suurten metsänomistajien edut yhteismetsineen, metsänhoitoyhdistyksineen jne, ja joiden keskeisimpiä tavoitteita olivat suurempia metsiä omistavien tilallisten etujen ajaminen ja metsäteollisuuden puunsaannin turvaaminen. Samalla tavalla maatilataloudet oli kiedottu monin sitein, poronomistajat kuuluivat siihen paliskuntien ja paliskuntien liiton kautta ja kalavesien omistajat kalastuskuntajärjestelmän kautta. Tähän maaseutuelinkeinot kattavaan järjestelmään kuului myös voimakas aivopesu jonka yksi tavoite oli sitoa koko maaseutuväestö maalaisliiton kannattajiksi. Tosiasiallisesti järjestelmä ei piitannut maaseudun pienistä eläjistä ja saamelaisuus nähtiin pikemmin jarruna kuin kehitystä eteenpäin vievänä voimavarana. Vieraillessani Inarinjärven ja Lokan allasalueen kalastajien luona puhuttiin siis myös kaikesta muustakin kuin kalastuksesta.

Aloin kirjoitella esille nousseista ongelmista valtakunnan suurimpiin lehtiin kuten Helsingin Sanomiin ja kuvalehtiin kuten Viikkosanomat ja Uusi Maailma. Keväällä 1970 keskustelun laineet löivät kiivaina julkisen sanan palstoilla. Otin yhä avoimemmin kantaa saamelaisten puolesta ja enemmänkin. Samalla alkoi näyttää siltä, että toimintaani tultaisiin rajoittamaan. Kesällä 1970 kerätyt taimenten poikasnäytteet osoittivat selkeästi, minkälaista kalastuspolitiikkaa Suomen valtio tuohon aikaan harjoitti saamelaisten kotiseutualueella.

Noissa tunnelmissa alkoi syksy 1970. Menin Liisankadulle tapaamaan maisteri Olli Tuunaista ja Tapani Sormusta. Olli pyysi istuutumaan ja aloitti keskustelun. "Olen kuullut, että Ylä-Lapin virtaavien vesien taimenkantoja niiden kalastusta koskevan aineistonkeruun ja tutkimuksen rattaisiin yritetään työntää kapuloita". Suunnittelimme Ollin kanssa työohjelmaa vuosiksi 1971, 1972 ja 1973 taimenkantojen tilan selvittämiseksi.

Keskustelu päättyi ja poistuin Kalataloussäätiöstä hieman hämmentyneenä. Tajusin, että tässä minulla oli tarjolla ainutkertainen tilaisuus, joten päätin tarttua siihen. Ollin tarjous yhteistyöstä oli monella tapaa kiintoisa. Nyt oli mahdollista toteuttaa se mitä kaipasin: saada Inarin ja Utsjoen virtaavien vesien taimenkannoista empiiristä materiaali ja peräti oman osallistuvan aineiston hankinnan kautta - siitä kuinka metsähallitus myy turistilupia taimenten poikasten kasvu- ja syönnösalueille. Samalla kenttätutkimus avasi minulle tilaisuuden seurata turistikalastustapahtumia aivan keskeisiltä paikoilta suurten jokien virta-alueilta, ja vieläpä tutustua lähemmin näihin vesistöihin ja niiden alueilla asuviin saamelaisiin. Eikä vakinaisessa virkapaikassa ja toimeentulon varmistamisessa ollut sinänsä mitään valittamista.

Vähitellen minulle työni kautta selvisi, että kalantutkimus oli minun paikkani. Kalantutkimus antoi ainakin periaatteessa mahdollisuuden itsenäisyyteen ja luovaan toimintaan. Kalantutkimus ei tarjonnut ammattia vaan elämäntavan, ja loppuvuodesta 1970 huomasin mieltyneeni tähän elämäntapaan, ympäristöön, vapauteen, esimiesten suhtautumiseen, aineiston käsittelyyn, siihen ettei työn ja vapaa-ajan kesken ollut selvää eroa.

Vuonna 1978 asetettiin parlamentaarinen kalatalouden tavoitekomitea, jonka toiseksi pysyväksi kalataloudelliseksi asiantuntijaksi minut oli nimetty. Syksyllä 1978 minut määrättiin komitean kirjoittavaksi sihteeriksi. Toukokuun viimeisenä päivänä 1979 luovutettiin komitean mietintö komitean asettaneelle ministeri Veikko Saarrolle. Luovutustilaisuuden jälkeen ministeri ehdotti minulle siirtymistä tutkimusmaailmasta hallintoon, ministeriön kala- ja riistaosastoon. Ministerin ehdotuksen hyväksyminen saattoi merkitä tutkimuksen lopullista jättämistä ja siirtymistä kokonaan hallintovirkamiehen uralle, vaikka tarjottu virka olikin vapaa.

Tutkimisen, sanomisen ja olemisen vapaus vaihtuisi nyt hallintovirkamiehen rutiineihin. Työympäristö olisi nyt kokonaan toisenlainen. Pohjoisimman Lapin kalakantatutkimukset saisivat tätä eteenpäin jäädä joka tapauksessa syrjemmälle.

Kesällä 1970 laskimme Olli Tuunaisen, Maija Tuunaisen ja Unto Tiussan kanssa Repojoen sillalta alas Ivalonjoelle ja sitä alaskäsin edelleen Ivaloon, josta jatkoimme Inarin kirkolle. Tällä matkalla keräsimme runsaasti kalanäytteitä eri osista Ivalonjoen laajaa vesistöaluetta. Tätä edeltävän ajan olin käyttänyt paikallisen väestön haastatteluun. Olin perehtynyt siihen mikä tehtävänkuva minulla oli. Tulin siihen tulokseen, että Olli Tuunaisen, Tapani Sormusen ja Pekka Tuunaisen säännöllinen tapaaminen saattoi antaa minulle riittävän lujan pohjan viran hoitamiselle siten kuin prof. Halme oli minulle alun perin kaavaillut. Kerroin tästä alkukesästä hänelle ja hän myönsi käsitykseni oikeaksi.

Ehdotin hänelle, että voisin tavata tutkimusryhmääni mahdollisimman usein jotta voisimme laatia pääpiirteittäisen tutkimussuunnitelman Inarinjärveen laskevien virtaavien vesien kalantuotannon tutkimiseksi. Ryhdyimme noudattamaan sovittua käytäntöä ja se jatkui koko sen ajan, minkä tuossa tehtävässä olin. Lyhyimmät tapaamiset kestivät tunnin, joskus istuimme yhdessä montakin tuntia. Tein näille kolmelle herralle paljon kysymyksiä lähinnä virtaavien vesien kalantuotantoon vaikuttavista tekijöistä ja tutkimusmenetelmistä edustavan kalanäyteaineiston hankkimisesta.

Tutkijat selvittelivät minulle virtaavien vesien kalantuotantoon vaikuttavia keskeisiä tekijöitä. Keskustelut liikkuivat muissakin kuin kalantuotannon tutkimiseen liittyvissä asioissa, puhuimme ajankohdan tärkeistä kysymyksistä yleensä, Lapin historiasta, kirjoista, joita olimme lukeneet. Tapaamisten ilmapiiri oli aina välitön, aika ajoin tunnelma oli sangen hilpeäkin. Yksittäisistä ihmisistäkin puhuttiin. Erityisesti kalataloussäätiön toiminnanjohtaja Tapani Sormusella oli karismaa, viehätysvoimaa runsain mitoin. Hän oli mahtava keskustelukumppani, laajatietoinen, virkeä, sanavalmis ja innostava. Välillä Olli ja Tapani innostuivat kertomaan laajasti menneistä kalataloudellisista ja muista kokemuksista Inarin alueelta.

Näiden omissa kenttätöissä saatujen havaintojen perusteella minulle alkoi vähitellen valjeta miten haastavan tutkimuskokonaisuuden kanssa olin tekemisissä joutessani selvittelemään ensivaiheessa metsähallituksen urheilukalastuslupapolitiikan vaikutuksia Ylä-Lapin virtaavien vesien kalakannoille.

Helsingissä työni ohella aloin osallistua luonnonsuojelutyöhön ja liityin Suomen luonnonsuojeluliiton jäseneksi. Olin mukana Suomen luonnonsuojeluliiton hallituksessakin parin vuoden ajan. Niinpä erinäisissä tapaamisissa oli se etu, että niissä tapasin ihmisiä, joihin tulikin pitää yhteyttä. Tapasin suuren joukon sen ajan vaikuttajista ja virkamiehistä. Julkisuus tuli vastaan monin tavoin.

Tapani Sormusta ja Tuunaisen veljeksiä kunnioitettiin jopa vastustajien piirissäkin kiistattomina asiantuntijoina sekä taitavina tiedon välittäjinä että neuvottelijoina.

Tein Ollin ja Pekan kanssa vuosina 1970-1978 yhteensä noin viisitoista pitkää moniviikkoista maastoretkeä kalanäytteiden hankkimiseksi Paatsjoen, Tenojoen ja Näätämöjoen vesistöalueiden eri osiin. Näiden tutkimusmatkojen tuloksia on julkaistu Lapin Sivistysseuran julkaisusarjassa ja saamenkielisessä Sapmelas-lehdessä. Metsähallitus möi vuosittain tuhansia lupia mm. Inarinjärveen laskevien jokien koski ja virta-alueille. Luvat olivat keskimääräiseltä kestoltaan 4-7 vrk. Urheilukalastajien saaliina oli pääasiassa taimenen kasvavia poikasia iältään 2-5 vuotta, eli niitä jotka sinä tai seuraavana vuonna olisivat vaeltaneet Inarinjärveen kasvamaan arvokaloiksi. Arvioimme Olli Tuunaisen kanssa, että tällaisen kalastuspolitiikan seurauksena järviin jäi vuosittain vaeltamatta 100 000-150 000 taimenen poikasta. Laskimme myös, että mikäli metsähallitus ei olisi myynyt yhtään lupaa jokialueille, taimenen saalis järvissä olisi lisääntynyt 20-30 tonnia. Luku oli alakanttiin arvioitu. Järvessä tapahtuvan kasvuvaiheen aikana vasta sukukypsyyttä läheneviä taimenia tuli sivusaaliina siian pyynnin ohella, ja sitten kun ne olivat saavuttaneet yli kilon painon, niitä kalastettiin selkävesillä pintaverkoilla. Ennen kuin järveen laskeutumaan päässeet taimenet pääsivät takaisin synnynsijoilleen kutemaan, niitä siis verotettiin rankasti. Tutkimustulosten julkaisemisen seurauksena metsähallitus vähensi ns. virkistyskalastuslupien myyntiä Inarinjärveen laskeviin vesiin merkittävästi, mikä seurauksena luonnonvaraiset taimenkannat pääsivät vähitellen elpymään.

Pekka ja Olli Tuunaisen kanssa 1970-luvun alussa aloittamamme tutkimustyö todistaa kuinka vaelluskalakantojen vahvistamiseen tähtäävä työ on pitkäjänteistä uurastusta, jonka hedelmät kypsyvät jopa vasta vuosikymmenten kuluessa. Tällä hetkellä voidaan todeta, että tutkijaryhmän ehdotukset vaelluskalakantojen turvaamiseksi ovat toteutuneet ja silloiset tavoitteet on jopa ylitettykin.