Lentomatka Peltojärvelle

Heinäkuussa vuonna1969 minulla ja Risto Mäläskällä oli tilaisuus päästä helikopterin mukana Inarista Peltojärvelle, joka on kapea veden täyttämä syvä kalliohalkeama Muotkatuntureiden kaakkoisreunalla. Olin vuodesta 1965 lähtien kalastanut järveä, mutta mitään kokonaiskuvaa en ollut siihen mennessä saanut järveä ympäröivästä alueesta.

Olin pari päivää aikaisemmin tavannut Inarin kirkolla helikopterilentäjän, jonka tehtävänä oli huoltaa ja siirtää topografikunnan kartoittajia Muotkatuntureilla paikasta toiseen. Kun kysyin onko hänelle siitä paljon vaivaa, jos hän ottaisi huoltolennolleen minut ja kaverini Risto Mäläskän mukaan, jotta pääsisimme Peldojärvelle (tai Peltojärvelle). Lentäjälle tämä sopi hyvin.

Olin jo vuosikausia haaveillut tälläisesta helikopterimatkasta. Mutta mistä ja minne, sitä en ollut pohtinut! Olin tosin muutaman kerran edellisten vuosien aikana Jaakkolan Eetun Cessnan mukana lentänyt Peltojärvelle, mutta mahdollisuutta helikopterimatkaan ei ollut kohdalleni vielä sattunut. Mutta nyt oli haaveeni viimeinkin toteutumassa.

Seuraavanan päivänä kiipesimme Riston kanssa koperiin ja istuuduimme lentäjän takana olevalle istuimelle, aivan kuin olisimme sonnustautuneet päivän kalastusmatkaa varten, housunlahkeet oli työnnetty polviin asti ulottuviin saappaisiin ja villapaidan päällä paksu anorakki. Päässä oli lippalakki. Kun olin kiinnittänyt turvavyön kiipesi Risto viereeni. Helikopteri tärisi lämmenneen moottorin lisätessä kierroksia. Sitten se nousi ilmaan kohti aurinkoa. Vähitellen moottorin jyrinä tasaantui korvien tottuessa meluun. Alapuolellamme maisema levittäytyi laajana kehänä horisonttiin saakka.

Lentosää oli sinä päivänä mitä parhain. Aluksi lentäjä suuntasi vinosti kohti läheistä Otsamo tunturia kääntäen muutaman minuutin lennon jälkeen kurssia loivasti kaartaen hiukan pohjoissemmaksi. Kirkkaassa auringonpaisteessa helikopterin varjo leijaili maastossa kuin lepakko, joka huolimattomasti hipaisi väliin Otsamon ympäristön mäntymetsiä, väliin suoplänttejä ja koivikkotiheikköjä, väliin vanhoja niittyjä ja pieniä järviä.

Istuimme Riston kanssa lentäjän selän takana seläkkäin toisiimme, painaen nenämme melkein ikkunaan kiinni. Moottorin voimakkaan jyrinän vuoksi emme kuulleet kunnolla toistemme ääntä. Siellä täällä maisemaa täplitivät satunnaiset vihreät tai olivinväriset läiskät. Pienet pyöretä lammikot sädehtivät kuin timantit ja siellä täällä maata koristivat ikimännikkösaarekkeet. Ja koko ajan mukana seurasi pikkuruisena maata vasten kopterin tumma varjo. Lensimme pilvettömällä taivaalla Kettujoen läntisen rannan jäkälää kasvavan kangasmaiseman yläpuolella ja tunsimme itsemme yhtä vapaiksi kuin taivaan linnut. Mikä suunnattoman ihana tunne! Kun olimme ylittäneet Keptujoen luusuassa sijaitsevan Riutulan lähdimme aluksi seuraamaan Muttusjärvestä vetensä alas Paadarin ja Solojärven suuntaan laskevaa Keptujokea. Muutama talo erottautui pohjoisempana Muttusjärven rannalla. Äidiltäni kuulemieni kertomusten perusteella talojen asukkaat olivat olleet köyhiä ja harvojen porosaamelaisten tuntemia inarinsaamelaisia.

Kopterin varjo liikkui kohti Muotkatuntureita ohittaen matkallaan varsin vaihtelevia maisemia. Tuossa edessä allamme Kettujoki kaventui, mataloitui ja laajeni Muttusjärveksi. Tuota pikaa kauempana edessämme näkyi jo järveen laskeutuvia puroja ja pieniä jokia, jotka auringon paisteessa muistuttivat hopeisia lankoja. Me laskeutuisimme jonnekin tuonne noiden jokien ja purojen alkulähteiden pohjoispuolella sijaitsevalle suppilomaiselle Peltojärvelle.

Ajatuksia lentomatkalla

Siinä lennon aikana minulla oli aikaa ajatella monia seutuun ja sen asukkaisiin liittyviä kertomuksia joita olin kuullut. Mietiskelin siinä sitä miksi minua kiinnosti niin tavattomasti nämä ympärillä näkyvät avarat ja karut maisemat ja siellä asuvat ihmiset? Eikö täällä Inarissa ollut tarpeeksi muitakin kiinnostavia alueita? Mutta nämä Muttusjärvet takaiset asumattomat metsä ja karut tunturimaisemat! Niissä oli sitä jotakin, mikä piti uteliaisuuttani jatkuvasti yllä! Niistä olin kuullut jo lapsuudestani lähtien. Poromiesten ja kalastajien selviytymistaisteluista pakkasten kynsissä ja tuiskuissa alati poroja vaaniavia petoja vastaan.

Kopteri kaartoi kohti Tirron saamelaiskylää. Vähitellen maasto alkoi kohota. Muotkatunturien suunnasta Vaskojokeen hopeisina laskevat purot sai auringonvalo välkkymään. Olin täysin maiseman lumoissa ja vaihdoin aika ajoin asentoa istuimella katseen osuessa johonkin maaston yksityiskohtaan. Kerran taputin Riston polvelle ja osoitin sormella. "Katso poroja tuolla", sanoin innoissani. Kopteri kipusi nyt ylöspäin, nousi sitä mukaa kun maasto kohosi meidän alapuolellamme. Sekä lännessä, että pohjoisessa alkoi näkyä yksittäisiä tunturinhuippuja, jotka erottuivat taivasta vasten. Vaikka ajatukseni lennon aikana harhailivatkin niin silmäni olivat tarkkana.

Näin ilmasta heikosti erottuvan kiemurtelvan kulkureitin, joka luultavasti oli entisaikoina Vaskojoen varrella asuneitten lappalaisten polku, joka johti Verkkojärvelle. Auringon editse vilahti varjo ja tuijottaessani taivaalle erotin maakotkan joka liiteli liikkumattomin siivin. Se kaarsi kerran ja katosi saman tien. Lento muuttui töyssyisemmäksi. Silloin tällöin ylitimme Muttusjärveen laskeviä puroja ja jokia, joissa vesi kiemurteli kivien lomitse ja soraiset rantapenkereet todistivat aiemmista tulvista. Pohjoisen puolella taivas oli sininen mutta idässä tumma.

Vaskojokilaaksoa ja muotkatuntureita

Näin mielessäni, minkälainen tämä sama maisema oli kaamoksen pimeimpään aikaan ja samalla tunsin alhaalla näkyvän maan kasvien tuoksun. Tiesin sen verran, että tämä maa oli inarinsaamelaisten historialista maata, jonka omistuksesta heidät oli heitetty ulos. Se, että olisin väheksynyt Inarinsaamelaisten maata, jota monet uudisasukkaat olivat historian kuluessa niin kiihkeästi halunneet, mutta ajattelin, että ihmisen täytyy tyytyä siihen mitä hänellä on. Tiesin myös, että inarinsaaamelaisilla oli omaa maata, mutta minulla ei ollut. Se ei kuitenkaan minua siinä maisemia katsellessa ja inarinsaamelaisten tilaa pohtiessani häirinnyt.

Se sijaan helikopterista avautuva näkymä Muotkatunturien suuntaan puhutteli sitäkin enemmän. Me jotka olemme sieluihimme vanginneet inarinsaamelaisten maata saamme pitää sitä omanamme. Eikö se meille riitä? Mutta kun ajattelin näin, niin inarinsaamelaisten historian saatossa kokemat vastoinkäymiset nousivat eteeni. Heidän esivanhemmilleen olivat kuuluneet kaikki nuo alhaalla näkyvät maat ja vedet, jotka heiltä oli otettu pois. Nyt niitä isänöivät valtio ja uudistilalliset.

Muotkatuntureita

Inarinsaamelaiset oli ajettu perintömailtaan pois. Heille nuo tuolla alhaalla näkyvät maisemat olivat olleet laidunalauetta, metsästys- ja kalastusaluetta. Tiesin, että nuo ihmiset jotka heidän entisiä alueita hyödynsivät eivät tienneet miten asiaan pitäisi suhtautua. Pohdin mitä pitäisi tehdä? Inarinsaamelaiset olivat oikeutettujja saamaan takaisin omat alueensa, mutta miten ja koska?

Toisiimme selin istuen katsoimme lintuperspektiivistä alas tätä allamme vaihtuvaa maisemaa, joka oli selvästi harvaanasuttua. Siellä täällä näkyi vanhoja asuinkenttiä, jotka sijaitsivat Muddusjärven sekä Vaskojoen ja Keptujoen rannoilla. Tiesin ennestään, että nämä vanhat kentät olivat satoja vuosia vanhoja. Nimensä ne olivat saanet ensimmäisten asukkaittensa mukaan tai sitten niillä saattoi olla suomalaisten muuntamia nimiä. Otammepa minkä tahansa talon tuolta alhaalta niin Tirron vanha Veskoransu äijä pystyisi kertomaan sen historian ja nimeämään edesmenneitä huomionarvoisia asukkaita, pohdiskelin itsekseni.

Kettukankaan länsireunalla Vaskojoen varrella erottautui Tirron saamelaiskylä, äitini serkun Sammeli Kitin kotiseutu. Muistin miten nuorena poikana äitini kanssa täällä kulkiessani koin Tirron kylässä vallitsevan hyväntahtoisen ilmapiirin lähimmäisiä ja koko Inarin kalastajalappalaisheimoa kohtaan, mikä herätti minussa elävän kiinnostuksen tämän alueen historiaa kohtaan.

Ja kohta oikealla Muddusjärven niemessä näkyi yksinäinen talo, jossa tiesin tunnetun erakon Pellervo Kankaisen asuvan. Pohdiskelin itsekseni, että mikä pani Kotkasta syntyään olevan Pellervon siirtymään tänne heti kohta sodan jälkeen näihin karuihin maisemiin, tuhat kilometriä pohjoiseen käsin kotiseudustaan ja hakeutumaan alueella elävän alkuperäisväestön kanssa sellaisiin väleihin, että nämä paljastivat hänelle elämänsä ja henkisen kulttuurinsa salaisuudet, mitä he eivät olleet ennen paljastaneet kenellekään muulle ulkopuoliselle? Ihme mies, ajattelin! Hän oli minutkin pari kertaa ensimmäisellä luokalla pelastanut suomalaisten yläluokkalaisten kynsistä.

Tällaista mitä nyt näin alhaalla en ollut milloinkaan ennen kokenut. Hitaasti katseeni siirtyi kaikkeen mikä näkyi ympärillämme. Tämä tuntui suurenmoiselta. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle ja pröystäilylle. Tämä oli vilpitöntä, kaunista -jotakin sellaista jota saatoin kunnioittaa. Täällä tunsin ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja paljon muutakin liikkui sydämessäni kun katselin ympärilleni. Nautin kaikesta näkemästäni rajattomasti. Tunsin näkeväni inarinsaamelaisten asian uudesta perspektiivista.

Metsänkulkijan vastoni olivat heränneet ja kaikki näkemäni herätti suurta kunnioitusta ja mielenkiintoa. Vaskojoen pohjoispuoliset metsät olivat neitseellisen koskemattomia. Näytti siltä ettei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Näkemäni toi minuun hyvän olon, jonka alhaalla näkemäni luonnon viehätysvoima sai aikaan. Se tehosi minuun sitä voimakkaammin, kun tiesin polveutuvani tätä aluetta talvilaitumina käyttäneistä esivanhemmista. Alue oli ollut heille tärkeä osa vuotuista laidunkiertoa Jäämeren rannikon ja tämän alueen välillä.

Mutta ehkä mahtavin ja vaikuttavin näköala on itään. Katkeamaton erämaa, loputon metsämeri, niin kauas kuin silmä kantaa ja vieläkin kauemmaksi aina Inarinjärven latvavesille saakka. Tämän alhaalla levittäytyvän erämaan edessä koin omalaatuisen juhlatunnelman; silmänkantamattoman erämaan.

Näitä katsellessani ajattelen aluetta talvilaituminan käyttäneiden esi-isieni elämää täällä kauan sitten. Suuren osan elämästään he viettivät vaelluksillaan ja muuttomatkoillaan porojensa kanssa noissa alapuolella näkyvissä maisemissa. Huhtikuussa he lähtivät talvileiristä. Toukokuussa he lepäsivät poroineen tuntureilla ja vasta kesäkuussa he pääsivät kesäpaikalleen Jäämeren rannikolle. Syys-lokakuussa oli taas lähdettävä etelää kohti, porojen parittelupaikoille, marraskuussa tuli teurastusten aika ja joulukuussa saavuttiin takaisin tänne talviseuduille. Talvella poromiesten elämä oli kovaa työtä. Poroja täytyi paimentaa ja laiduntaa vuorokaudet ympäriinsä. Lisäksi oli lukemattomia muita askareita kuten kalastusta ja kotien luona tehtävät työt.

Lopulta männyt ovat jättäneet kopterin kokonaan. Aurinko paistaa armottomasti pilvettömältä taivaalta avoimen ja suojattoman maiseman yllä ja Kuorbikotsin (Kuorvekodds, Kuorvekozza) takana kaukaisten tunturinhuippujen ääriviivat sulautuvat häilyvään valoon. Metsärajan pohjoispuolella avautuu outo maailma. Tuolla edessä näkyvän Norjan-Suomen rajaseudun tunturit eivät ole yhtä korkeita kuin varsinaisessa Käsivarren Lapissa tai rajan takana Norjassa. Täällä ne ovat pitkänomaisia selkiä ja pyöreitä keroja, teräviä huippuja ja kupoleja, harjanteita, jotka epätasaisina kumpareina ja harjuina juoksevat järvien ja jokien reunoja. Tuntureiden välissä on suota ja tundraa. Ne nousevat hitaasti vaaranrinteille, tuntureille ja niiden huipuille, loputtoman avoimina, tyhjinä tuulen syleilyssä. Se on puuton karumaa, autiomaa.

Kuorvekodds

Täällä tyhjien tuntureiden välissä, äärettömien tundrien ja soiden ja metsäisten harjujen välisissä metsiköissä oli esi-isieni varsinainen koti osan vuodesta. Lukemattomat suot ja lukemattomat purot ja joet tekivät leirien väliset kulkuyhteydet vaikeiksi. Suuret alueet tundrasta muodostui soista, loput risukoista ja metsäisistä harjuista. Kuitenkin on helppo ymmärtää, että esi-isäni rakastivat tätä maata.

Olemme keskellä Muotkatuntureita. Koko tunturiketju näyttää syntyneen yhtenä ainoana jääkausimoreenina. Kun saavumme kopterilla Muotkatunturille, ympäristö muuttaa luonnettaan. Helikoperista katsottuna se osoittautuu paljon leveämmäksi. Alhaalla erlaiset suotyypit vyöryvät aaltoina vaarojen ja huippujen välissä niiden kohotessa epäsäännöllisinä tunturinhuippujen, selkien ja vaarojen muodostamasta maisemasta. Suot laineineen hitaasti aaltoilevine ja laskeutuvine linjoineen ovat kuin ääriviivaton meri joka leveine rinteineen vyöryy kiviröykkiöitä vasten tai häipyy epämääräisiin varjoihin avaruutta kohti ja ikään kuin sulaa pois metsämaan yläpuolella, joka jokineen ja järvineen lepää koskemattoman rauhallisessa syvyydessä helikopterista maisemaa katselevan alapuolella.

Kun katselee helikopterista, koko maa näyttää viileitten virtojen ja sinertävien tunturimuurien kehystämältä. Mitä kauemmaksi pohjoiseen katsoo, sitä avoimempana maa lepää auringonvalossa, sitä korkeammalle se nousee valoa kohti. Kopteri kaartaa kohti Peldojärveä. Matka oli edennyt joutuisaan. Kohta laskeudumme, huusi lentäjä. Allamme ei ollut enää runsasvetistä suota, vaan se oli muuttunut matkan loppupuolella jonkinlaiseksi vedenjaka-alueeksi, missä oli sekä Muttusjärven että Peltojärven suuntaan käsin laskevia pieniä kuivia puroja. Leijuimme tunturiharjanteiden välisen tasangon yläpuolelle. Täältä oli harjanteiden edessämme Peltojärven eteläpään länsirannalla näkyvälle Kuuvan kotakentälle on enää muutama kilometri.

Kaartaessamme Kuorbikotsin puolelta kohti vanhaa kotakenttää, aukeni järvi yllättäen upeasti eteemme. Se melkein sokaisi minut rauhallisella sinellään, jossa auringon säteet leikkivät ja kimmeltelivät. Alhaalla veden yllä leijaili muutamia lokkeja ja tiiroja, jotka ne lensivät järven länsirann suuntaisesti järven pohjoispuolella sijaitsevia Hanhipäitä kohti. Laskeudumme tuonne, käännyin lentäjän puoleen osoittaen Kuuvan vanhaa kotakenttää Suojanperän itärannalla.

Peltojärvi ilmasta

Ennen kuin helikopteri laskeutui Peldojärven etelärannalle näkyvälle Kuuvan kotakentälle se teki vielä pienen kierroksen järven yläpuolella. Kierrettyään Peldojärven länsipään helikopteri hyvin pehmeästi liukui Kuuvan kotakentän rinteeseen jääden siihen pörräämään paikallaan. Hyppäsimme kopterista alas ja se jatkoi matkaa yli Peldojärven kohden pohjoista. Pitkän aikaa istuimme Riston kanssa hiljaa paikallaan, aisti valppaina, koko olemus keskittyneenä kuuntelemaan ja valmiina havaitsemaan luonnon ääniä. Kopterin mentyä hiljaisuus oli täydellinen. Saatoimme kuulla oman hengityksemme ja sydämemme tasaisen sykkeen

Sietiön Heikki

Kun kopterin ääni oli häipynyt Peldoaivin suuntaan huomasimme, että olimme siirtyneet helikopterin surinasta ja melusta vallan toiseen maailmaan -äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Tyven Peldojärvi uinaili edessämme. Juuri silloin ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Sää oli kolea ja kirkas, ilmassa ei ollut kosteutta eikä usvaa.

Vanhan kotakentän notkoissa kasvoi katajia ja koivuja. Risto asteli rinnallani pitkin vanhan kotakentän ruohikkoa rantaa kohti. Kopterin äänen vaimentuessa tilalle astui vähitellen erämaan hiljaisuus.

Kuorbikotsin suunnalla näkyi matalia pilviä, ne ylittivät Litmuroaivin ja purjehtien tuota pikaa päämme päällä, antaen meille suojaisaa varjoaan. Kun olemme järven rannalla kahvistelleet kuului katajikon takaa tuttu ääni "jaa, täällähän ne ilmalaivalla tulijat jo ovatkin." Kohta koivikosta näkösälle ilmestyi tuttu mies, itse Sietiön Heikki. Olimme näet ennen lentoamme Inarin kirkolla sopineet, että Heikki tulee aamupostiautossa Karhujärvelle ja jatkaa sieltä jalkaisin tänne.

Leirin pystyttämisen jälkeen keskustelimme illan aikana koko ikänsä erämaissa viettäneen Siettiön Heikin kanssa oli avartavaa. Hän oli itse näissä erämaissa toiminut poromiehenä, metsästäjänä ja kalastajana. Hänen ajatustapansa oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä. Heikki kertoi täkäläisten inarinsaamelaisten kovasta elämästä menneinä aikoina täällä lumen, jään ja pakkasen kynsissä. Heikki kertoi meille täällä hylätyn kotakentän vieressä ennen täällä eläneitten inarinsaamelaisten elämästä. Kyselin kaikenlaista mieltäni askarruttavista asioista. Heikki alkoi siinä kertoa meille miten tämä inarinsaamelaisten maa oli alun alkaen valtavan laaja ja inarinsaamelaiset ovat aina olleet aina pieni kansa.

Vuosisatojen ajat he olivat vaeltaneet tänne tuntureille ja Inarinjärveen laskevien jokien varsille. He olivat seuranneet villipeuroja ja kalastaneet joissa ja järvissä, keränneet juuria ja marjoja ja lintujen munia pesintäaikaan. He tiesivät minne karhut asettuivat talveksi. Osa väestä asui Inarinjärven rannoilla pyytäen taimenia ja siikoja ja rautuja, osa kävi vaihtokauppaa merenrannikolla asuvien merilappalaisten kanssa. Aika ajoin he kävivät merenrannikon asukkaiden ja kauppiaiden kanssa kauppaa; vaihtoivat villipeuran taljoja hylkeenvuotiin, joista sai parhaat köydet ja jalkineet.

Sitten tulivat uudisasukkaat ja inarinsaamelaistenkin elämä alkoi muuttua. Tuli paljon uusia asiaoita ja tavaroita, joita ilman ihmiset olivat aikaisemmin tulleet toimeen. "Nyt me inarinsaamelaiset olemme paljon viisaammpia. Me annamme arvoa monille asioille, joita suomalaislla on tarjottavanaan, mutta olemme tunnustaneet myös vanhojen elämäntapojen arvon ja opettelemme ne uudestaan".

Sen jälkeen Heikki konkretisoi entistä elämää tähän Kuuvan kotakenttään. "Aamupalan jälkeen tässäkin kentässä asuneet Kuuvan kaltaiset köyhät ihmiset ryhtyivät työhön harmaassa aamunsarastuksessa ja kun yö tuli keittivät he ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat metsästysjuttuja ja kääriytyivät turkiksiinsa ja nukkuivat revontulten leimutessa ja tähtien tuikkiessa avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista peuranlihaa, muuta riistaa ja kalaa. Tälle karulle seudulle oli tyypillistä että yhtenä vuonna vilisi riistaa ja jossa vuosi pari myöhemmin ei ollut mitään. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet ja hekin kestivät", lopetti Heikki mielenkiintoisen kertomuksensa.

Erämaan tunnelmaa ja kalanäytteiden keräämistä

Muistelimme siinä vielä ennen nukkumaanmenoa elämää täällä 1900 luvun alkupuolela. Päivät ovat täällä menneet tasaista kulkuaan. Joulun tienoilla päivistä ei voi juuri puhua, vain pimeys syleilee toista pimeyttä, eikä aurinko näy reiluun kuukauteen. Mutta tuntureiden huiput värjäytyvät lyhyenä sarastus-hämärryshetkenä sen heijastuksista. Sitten vallan ottavat taas tuikkivat tähdet ja revontulet, jotka levittävät hulmuavat valkoiseen vivahtavat ja violetinsävyiset harsonsa taivaan ylitse. Talvikauden aikana ihmiset nousevat täällä pimeässä ja menevät nukkumaan pimeässä, porosaamelaiset porojensa luona kodissaan ja muut mökeissään.

Erämaan asukas on täällä samalla kertaa avoin, että suljettu, luottavainen kuin lapsi, pelokkaasti epäilevä kuin lapsi. Avoimuus, auttavaisuus ja täydellinen luottamus ovat elämänehtoja siellä, missä on pakko jättää ruokavarastot ja tarvikkeet erämaihin pyytäjien, metsästäjien ja kalastajien jokivarsiin rakentamiin turve- ja maakammeihin. Lukitsemattomia ovia voisi pitää saamelaisten luottavaisuuden ja vieraanvaraisuuden vertauskuvana. Ehdoton vieraanvaraisuus ja ehdoton luottamus ovat erämaan laki.

Minulla oli vuodesta 1965 lähtien ollut Peltojärvellä Paadarin Jounilta ostettu pieni soutuvene. Vielä saman päivän iltana lähdimme vesille järvelle oli kaikesta päätellen nousemassa voimakas tuuli. Tiesin vanhasta kokemuksesta miten tämän suppilomaisen maiseman läpin puhalteli pohjoisesta tuleva tuuli epäsäännöllisesti, toisinaan voimakkain puuskin ja toisin ajoin hiukan hiljeten ja rauhoittuen. Kun olimme päässeet Suojanperän lahdesta selän puolelle alkoi matalalaitaiseen veneeseen roiskua vettä. Aallot oli vielä pieniä antaen viitteitä siitä mitä oli tulossa. Päästyämme selän yli, soudimme järven pohjoisrantaa pitkin järveen laskevan Karhuojan suuta kohti.

Risto piti venettä vastatuuleen. Toisinaan pääsimme tuskin aironvedolla lainkaan eteenpäin ja toisinaan parilla kolmella aironvedolla pysyttiin vain paikoillaan. Vihdoin saavuimme Karhuojan suojaisaan lahdelmaan, jonka pinnan tuskin kiivaimmatkaan tuulenpuuskat saivat värehtimään. Kun olimme saaneet verkot laskettua pyyntiin, rantauduimme Karhuojan suulle. Panimme merkille, että tuuli oli hiljentynyt nopeasti. Kerättyämme Karhuojasta kalanäytteitä palailimme jälleen veneelle, huomasimme miten sää oli rauhoittunut tällä välin. Kun palailimme iltayön kuluessa takaisin Kuuvan vanhalle kotakentälle oli sää muuttunut kirkkaaksi ja viileäksi. Riston ja Heikin avustamana kerätyt kalanäytteet tuon helikopterilennon jälkeisinä päivinä ovatkin olleet arvokas lisä tutkittaessa Paatsjoen vesistöalueen taimenkantoja.