Ensi kertaa Peltojärvellä elokuussa 1965

Inarissa koulua käydessäni kiinnostuin Muotkatunturien keskellä sijaitsevat Peltojärvestä. Aiheen tähän minulle antoi sodanjälkeen Kotkasta Inariin muuttanut Pellervo Kankainen, joka oli valinnut nimenomaan Muotkatunturien alueen melkein kotiseudukseen. Häneltä kuulin Muotkatuntureista enemmältikin tavatessamme monissa eri yhteyksissä. Olin kuullut mielenkiintoisia kala ja muita kertomuksia Peltojärvestä ja sitä ympäröivästä alueesta myös Lemmenjoella asuvilta Jomppasen veljeksiltä, Pieralta ja Antilta

Niinpä elokuun puolivälin maissa 1965 päätin lähteä ottamaan selvää tuosta minulle siihen asti tuntemattomana pysyneestä järvestä ja sen ympäristöstä. Saavuin Karasjoelle matkaavan postiauton kyydissä Inarista Karhujärvelle. Suunnistin Paatarin Jounin talon läheiseltä mäenpäältä Sierramjärvelle lähtevää polun päähän, jota pitkin lähdin tallustelemaan kohti läheistä Sierramjärveä. Heti järven jälkeen maisema muutti luonnettaan. Tämä näytti olevan selvästi metsärajaseutua, kaunista mutta karua seutua. Ilman sininen utu sekoittui kaikkeen näkyvään, puihin, kangasmaiseman takana näkyviin tuntureihin ja harjanteisiin. Jäätävät pohjoistuulet eivät olleet vielä alkaneet. Matkan jatkuessa verkalleen kohti Suoppajärveä ilma kävi hämyisemmäksi. Päästyäni Olkkipään päälle näkyi luoteesta Peldoaivin massiivinen hahmo, jota vartioivat tummenevalta taivaalta tuikkivat tähdet.

Illan pimetessä saavuin Suoppajärven kämpälle, joka tällä kertaa oli tyhjä. Nukahdettuani heräsin aamulla, kun joku retkeilijä astui sisälle kämppään. Otin hiukan ruokaa mukaan ja lähdin hiljalleen kulkemaan kohden Peltojoen luusuaa. Istahdettuani Peltojoen luusuassa jonkin aikaa, jatkoin edelleen Pelto-oaivin jyrkkää rinnettä ylös käsin nähdäkseni paremmin ympärillä olevan maiseman. Taivas oli pilvessä ja kiivetessäni ylös käsin muuttui tunturin rinnettä pyyhkivä tuuli viileämmäksi. Kaukana alhaalla Peltojärven takana, heijasti pienempi järvi auringon, joka paistoi juuri nyt jo melkein pilvettömältä taivaalta. Kauempana lännessä siinsivät Verkkojärvi ja sitä ympäröivät lompolot. Näkymä oli mieleenpainuva.

Huipulle päästyäni näin miten Pelto-oaivin takana pohjoisessa käsin näkyi muitakin huippuja. Kaiken kaikkiaan petollinen näkymä kulkijalle. Käännyin ja suuntasin takaisin Peltojoen luusuaa kohti. Kahviteltuani, jatkoin takaisin Suoppajärvelle. Katselin illalla vastapäisellä rannalla olevaa käytöstä jo sitten aikoja pois jäänyttä osin jo romahtanutta kalamiesten turvekammia. Pian sen jälkeen, kun olin kämpällä nukahtanut, heräsin. Oli jo lähes pimeä. Missään ei tuntunut tuulenhenkäystäkään. Tuijotin kämpän rapuilta lännestä Suoppajärven yli siintävää Kuorbikotsia. Suoppajärvi oli nyt tyven. Suljin silmäni tallettaakseni tämän hetken sieluni sopukoihin, kysyen itseltäni: mitä minä oikein täällä teen ja mitä olen oikeastaan täältä hakemassa?

En ollut tuolloin vielä selvillä siitä, että sukuni oli tällä alueella jo lähes parin sadan vuoden ajan porojen kanssa liikkunut. Samalla hetkellä jostakin kaukaa kuului onttoa ukkosen kumua ja samassa toinen jo lähempänä. Sää oli nopeasti vaihtumassa. Pian tuli jo viileä tuulenpuuska ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat raskaina ja harvakseen kasvoilleni ja joka puolelle kämpän kattoa ja sitten tuli sade. Sateen ropistessa kämpän kattoon, muistelin äitini kertoneen, että yli sata vuotta sitten täällä paikalliset ihmiset elivät varsin vaatimattomasti metsästäen ja kalastaen ja hoitaen pieniä porokarjojaan. Katovuosina tämän alueen ihmiset olivat joutuneet turvautumaan pettuleipään. Huonojen aikojen johdosta monet inarinsaamelaisista joutuivat siirtymään Ruijan rannoille asti. Näine mietteineni nukahdin.

Seuraavana päivänä käväisin vielä katsomassa Peltojärven etelään käsin työntyvää pitkää lahtea, jota kutsutaan myös Suojanperäksi, jonka itärannalta löysin vanhan Kettu -Pekan kotakentän. Katselin mietteissäni vanhaa kenttää. Ilmeisesti kentän asukkaat keväällä siirtyivät hauen pyyntiin pitkän Suojanperänlahden ruohikkoon, jonne Peltojärven suurikokoiset hauet nousivat kutemaan. Ajattelin elämää sata vuotta sitten täällä, miten kentän silloinen asukas rakenteli pyydyksiä, pyysi kalaa sen verran kuin kulloinkin tarvitsi perheelleen, asetti pyydyksiä maalinnuille ja riekoille ja muille eläimille, metsästäen kenties karhuja ja susia. Hän ei pelännyt petoja, saattoipa ajaa pesästä keväällä ylös hangelle karhun, jonka hän seivästi pesän suulle keihäällä. Täältä oli siihen aikaan kuten nytkin pitkä matka kaikkialle; vain tuntureita, suota ja jokia ympärillä. Näine mietteineni astelin hiljalleen kohti Suojanperän lahtea.

Ennen kuin tulin lahden pohjukkaan tuli eteeni pieni joki, Suoppajärvestä tähän lahteen laskeva Suoppajoki, joka nyt sateitten nostattamana oli hukuttanut allensa jokisuussa olevan pajua kasvavan tiheikön. Joen vesi kohisi puhtaana ja sinivihreän sävyisenä. Yhtäkkiä jokisuussa olevan tulvapensaan takaa ui lintupariskunta poikasineen poispäin lahdelle käsin. Kahlasin alimman kosken yli. Jäin kuivaan tunturin rinteeseen loikoilemaan. Aurinko pilkisteli silloin tällöin hattarapilvien lomitse. Ja silloin kun pilvi peitti auringon, tunturimaailmaan lankesivat leveät vinot säteet, jotka saivat Suojanperän peilityynen veden suorastaan ihmeellisesti välkehtimään ympäröivän maiseman kuvastuessa vedenpinnasta. Vedestä kuvastui koko ympäröivä maisema yhdessä taivaan, pilvien ja Pelto-oaivin suunnalta liitelevän piekanan kanssa.

Suojanperän takana oleva taivaanranta houkutteli minua vastustamattomasti puoleensa. Tuntui siltä , että jos kiertäisin lahden ja kiipeäisin lahden takana olevan tunturinhuipun yli, edessäni kenties avautuisi jotakin sellaista mistä siihen mennessä en ollut edes uneksinut. Ehkäpä silloin ymmärtäisin paremmin elämän tarkoituksen ja päämäärän, ajattelin mielessäni. Mutta ehkäpä tunturimaailmalla kuten itse elämälläkään ei ole loppua, pohdiskelin edelleen. Lahden takana olevalta huipulta avautuisi uusi ja yhtä käsittämätön ja puoleensavetävä houkutteleva tunturimaailma. Palailin näine mietteineni takaisin Kettu-Matin kentälle. Upea paikka! Päätän viettää Suoppajärven kämpällä vielä yhden yön ennen kuin palaan Karhujärvelle.

Peltojärvellä toistamiseen

Seuraavana päivänä palailin Karhujärvelle, jossa Paatarin Jouni uteliaana tiedusteli mielipiteitäni seudusta. Sain ostettua häneltä pienen puisen soutuveneen. Siirsin sen porolla Peltojärvelle. Jouni tuli mukaani avustamaan veneen siirrossa. Vedätimme venettä porolla Sierramjärveltä maata pitkin Suoppajärvelle, josta soutumatkan jälkeen taas porolla Peltojärvelle. Kun olin sitten muutaman päivän Jouni kanssa kalastellut huomasin, että vaikka Jouni ei ollutkaan käynyt koulua, niin hänen ajatuksensa eivät olleet yhtään pilaantuneet. Hän oli pitkän elämänsä aikana nähnyt kaikenlaista, hoitanut porojaan, karjaa yhdessä vaimonsa kanssa, huolehtinut suuresta perheestään, kärsinyt pulavuosista, hänen järkensä oli kirkas ja selkeä, hänen sydämensä avoin ja rehellinen, hän oli onnistunut säilyttämään luonnonihmisen valppauden.

Kun tulimme Peltojärveltä Suoppajärven kämpälle emme puhuneet paljoakaan. Suoppajärven rannalla katselimme molemmat taivaalle jossa tähdet jo tuikkivat. Kaikkialla vallitsi niin syvä hiljaisuus ja salaperäinen hiljaisuus. Satoi pehmeästi ja äänettömästi. Jouni oli ennen lähtöään aamulla varhain sytyttänyt lieteen tulet ja minä istuskelin koko päivän yksikseni tuvan pöydän ääressä selaillen kulkijoiden merkintöjä kämpän vieraskirjasta. Seuraavana päivänä palailin Karhujärvelle, josta jatkoin postiautolla Inariin. Tällä kertaa kokosin enemmänkin pyyntivälineitä mukaani, koska lentokoneella saisi enemmän kuljetettua tavaroita.

Parin päivän päästä lensin ensi kertaa Jaakkolan Eetun Cessnan kyydissä Peltojärvelle. Katselin ylhäältä miten Cessna lensi ensin kohti Riutulaa, otti sitten lisää korkeutta. Alhaalla näkyi Kettujoki, lukuisine siihen laskevine puroineen, jotka kimmeltelivät auringon valossa, rantojen niityt viheriöivät ja kauempana lännessä siinteli siitä itään päin Vaskojoen uoma siihen laskevine sivujokineen ja etäämmällä Muotkatuntureiden ja Muddusjärven välillä suon peittämä osin saraheinän kasvava alue, jota pilkuttivat soitten punertavanruskeat laikut. Ja vielä Muotkatuntureistakin kauempana sinersi Rastigaissojen alastomat lähes pilviin asti ulottuvat huiput.

Ilmasta käsin katsottuna panin merkille, että nämä olivat harvaan asuttuja seutuja; muutamat yksittäiset talot painautuivat suurempien järvien ja jokien ja niiden sivujokien kupeeseen ja muutaman sadan metrin päässä taloista alkoi lähes koskematon erämaa. Ensimmäisten lumien tullessa lähtevät näistä taloista poromiehet kokoilemaan porojaan. Talojen paikat ovat ikivanhoja. Nimensä ne ovat todennäköisesti saaneet ensimmäisten asukkaittensa mukaan. Otammepa minkä talon tahansa tuolta alhaalla näkyvistä taloista, niin niiden asukas kertoo sen historian ja nimeää suvun kantahenkilöt. Muistelenkin siinä Tirron kylän näkyessä kylän patriarkkaa Veskoransua ja kylän hyväntahtoisuuden ilmapiirin, joka herätti minussa jo koulupoikana kiinnostuksen tämän alueen historiaan.

Tirron saamelaiskylän jälkeen lensimme Vestojoen suuntaisesti ja Kuorbikotsin eteläpuolella näkyi alhaalla Verkkojärvi, jonka pohjoisrannalla tyynen veden äärellä näkyi nuotion savu ja vettä pitkin liikkumassa kalastajien soutuvene kuin vesikirppu. Tuo autius ja maiseman hiljaisuus, joka alhaalta tuli vastaan koski sydämeeni. Ihmisiä en kyennyt tunnistamaan, mutta nuotion savu osoitti leiripaikan. Hetkessä kaikki oli jäänyt taakse ja moottorin rautainen jyrinä palautti minut todellisuuteen. Hetken kuluttua Cessna kallistui, Verkkojärvi upeine lompoloineen jäi taakseni. Allani oli nyt Muotkatuntureiden paljasta rinnettä.

Galguoaivin rinteellä huomasin nauhan, joka liikkui ja oli elävä. Se oli porotokka. Kone kaarsi nyt kohti Peltojärveä, joka melkein sokaisi minut rauhallisella sinellään ja ympäröivine olevine karuine tuntureineen. Alhaalla veden päällä lenteli vesilintuja ilmeisesti lentokoneen moottorin jyrinän säikyttäminä. Peltojärven pitkän Suojanperän lahden rannanmaisemat painoivat märkää sammaleista maisemaansa järveä kohti ikään kuin pidätellen Peltojärveä murtautumasta etelään käsin olevaa suoaluetta pitkin Muddusjärveä kohden.

Järven näkemisen tunne tästä perspektiivistä käsin tuntui hätkähdyttävältä. Kun istut siinä lentäjän vieressä katsellen näitä seutuja, jotka levisivät allamme, tuntui kuin olisin ollut löytöretkeilijä joka ensimmäisenä on löytämässä tämän neitseellisen järven. Toki heti muistin, että täällä oli asunut joskus ihmisiä ja sen että moni oli täällä ennen minua yrittänyt kalaonneaan milloin paremmalla milloin huonommalla menestyksellä. Olin siis sittenkin vain kulkemassa muitten jälkiä, mutta väliäkö sillä, ajattelin. Minun yritykseni vain olisi erilainen.

Jaakkolan Eetu ikään kuin tuntien ajatukseni kuului samassa ilmoittavan: "laskeudumme tuonne" osoittaen Suojanperänlahtea, jonka rannalla olevalla mäen rinteellä erottautui katajaa kasvava ikivanha asuinkenttä. Cessna laskeutui Kettu-Matin vanhan kentän rantaan. Kenttää peitti kellertävä ruoho ja sen reunoilla kasvoi katajapensaita. Rantaan päästyäni hyppäsin kentälle ja tuntui siltä kuin matka tänne olisikin ollut pelkkää unta.

Kun lentäjä oli lähtenyt huomasin olevani täällä yksin suunnattoman erämaan keskellä. Raahauduin täältä rantaa pitkin seuraillen Kangasniemen Volmarin turvekammille, joka oli lähes romahtamispisteessä. Peltojärvi kalavetenä kiinnosti minua suuresti. Olin kuullut kertomuksia siitä miten täällä sodan jälkeen olivat kalaonneaan yrittäneet Lemmenjoen Jomppaset, Kangasniemen Volmari ja monet muut lähiseutujen asukkaat.

Nukuttuani ensimmäisen Kangasniemen Volmarin turvekammissa heräsin aikaisin aamulla. Aurinko oli jo noussut ja se värjäsi lännessä näkyvän Kuorbikotsin ympäristöineen punaiseksi. Pian koko Kuorbikkots kylpi valomeressä ja sitä kiikaroidessani näin miten siellä täällä alempana rinteillä paljastui näkyviin pieni haavikoita ja tuulen pieksämiä koivuja. Varmasti joskus tämänkin järven rannalla on asunut ihmisiä ajattelin. Olinhan jo täällä edellisellä kerralla aikaisemmin tutustunut Kuuvan Pekan yli 100-vuotta vanhaan kotakenttään. Kaikki muut merkit aikaisemmasta asutuksesta olivat hävinneet kasvillisuuden alle, vanhat kodat olivat hajonneet alkutekijöihinsä, koivut muodostivat siinä missä ennen oli ollut asutusta, tiheikköjä. Ketut ja jänikset, jotka kenties täältäkin olivat joskus joutuneet väistymään ihmisen tieltä, olivat palanneet.

Täällä maa, puut ja eläimet olivat saaneet takaisin vapautensa. Niitä eivät olleet enää ahdistelemassa ihminen, joka vajaat sata vuotta sitten täältä muutti muualle Inariin. Ja nyt tämä levoton ihminen minun muodossa oli jälleen tänne palannut. Ehkäpä metsän eläinten oli jälleen piilouduttava majapaikkani lähistöllä olevien korkeiden vaarojen suojaan, ajattelin.

Muutama verkko antoi seuraavaksi päiväksi muutaman oikein hyvänkokoisen raudun ja hauen. Päiväjärjestystä ei nyt ollut. Koivuista tehty nuotio paloi ja kyti jatkuvasti. Keittelin kalakeittoa. Kun tulin verkoilta söin kalasoppaa ahnaasti, väliin leväten. Milloin aamuisin milloin iltaisin, kun Kuorbikotsin rinteet olivat muuttaneet värinsä milloin minkäkin värisiksi riippuen valaistuksista, saattoi jostakin kaukaa kuulua lentokoneen jyrinää. Kalastuksen lomassa menin läheisen koivikkoon etsimään polttopuita, jotka oli hakattava sopivan mittaisiksi ja pantava tulisijaan joka oli aivan rantahietikon reunassa.

Eräänä päivänä iltahämyssä käveleskelin Kuuvan ikivanhalle kotakentälle. Yllättäen alan nähdä sieluni silmin miten kodan sisällä palaa kivestä rakennetussa uunissa tuli ja uunin ääressä istuu tyytyväisen oloisina leveäposkisia Inarin lapinkylään kuuluvia metsästäjiä ja kalastajia. Yhteinen tuli, järven rantakivistä rakennettu uuni, sukulaisuussiteet yhdistivät nämä ihmiset toisiinsa. Miehet istuvat jalat ristissä ojentaen kivien ja nuolenpäitten naarmuttumia kämmeniään tulta kohti, naiset käyttävät luuneulojaan ommellen peurannahasta vaatteita. Ylhäällä on kuivumassa punertavan värisiä rautuja. Kuvittelen miten kesän pyynti ja kalastuskausi alkaa olla vähitellen takana käsin ja miten kodan väki valmistautuu vähitellen talven viettoon.

En ole kuitenkaan ihan varma jäikö entisaikojen kentän asukas tänne talveksi vai muuttiko hän Inarissa sijaitsevaan talvikylään. Mutta selvää on kuitenkin, että johonkin aikaan talvesta inarilainen metsästäjä hiihti täällä leveillä suksillaan pitkin hankea, kuivatulla lihalla ja kalalla täytetty peurannahkalaukku selässään, olallaan kaareva jousensa. Hän jäljitti täällä kettua, sutta tai ahmaa, ei päästänyt niitä karkuun, otti kaikki ja vaihtoi nahat joko Pielpajärvellä tai meren rannalla rautaiseen kolmikärkeen ja tai muihin metalliesineisiin, jotka hän tarvitsi joko pyynnin yhteydessä tai muussa toiminnassaan. Ehkä hän veisti puuhun pilkan onnistuneen metsästyksen tai kalastuksen merkiksi. Tällaisia osin jo lahonneita honkia löysin myöhemmin liikkuessani Inarinjärven itäpäässä. Myöhemmin retkeillessäni Inarijärven itäpuolella olevilla erämaissa jäin kerran jäin pitkäksi aikaa seisoskelemaan tällaisen täynnä erilaisia merkkejä olevan puun luo. Ehkäpä merkitsijä kertoo itsestään ja saalistaan ja siitä missä hän oli ollut, minkä tapasi tällä polulla.

Entisille Inarin lappalaisille nämä maisemat merkitsivät paljon enemmän kuin täällä käymään tulleille ulkopuolisille; hehän elintapoineen suorastaan kuuluivat tänne. Lappalainen pyytäjä tunsi hyvin jokaisen täällä olevan tunturijärven, niemen, lahden ja joen mutkat. Hänhän oli koko elämänsä ajan kulkenut seutua pitkin ja poikin elatuksensa perässä. Hän tunsi seutunsa, jota hän saattoi eri vuodenaikoina katsella suurella kunnioituksella koskaan siihen kyllästymättä. Tällainen oli siis aikaisemmin täällä eläneiden inarin lappalaisten pyytäjien ja kalamiesten eteen avautuva maisema täällä, joka varsinkin kesäaikana saattoi hänet unohtamaan elinolojen kovuuden. Talviset myrskyt unohtuivat täällä leudossa kesäilmassa.

Peltojärven ympäristön syksy oli omalla erikoisella tavallaan äänetön. Kun lumihiutaleet tuulettomina päivinä leijuivat hiljaa maahan tai kun kuu valoi valoaan syysyöhön, äänettömyys painoi mieltäni niin voimakkaasti, että sitä saattoi melkein käsin koskettaa. Mutta se toi tullessaan rauhan, ei yksinäisyyttä. Juuri sellaista täydellistä yksinoloa olin tullut tänne Peltojärvestä ja sitä ympäröivästä maisemasta etsimään, ja nautin siitä täysin siemauksin. Olin nauttinut täällä olemisen jokaisesta hetkestä, ja se oli kasvattanut itseluottamustani melkoisesti.

Syyskuun puolivälin tienoissa lopettelin kalastuksen siirtyäkseni talveksi muihin töihin Inarissa. Laitettuani verkot ja muut varusteet talviteloilleni käveleskelin Karhujärvelle Paatarin Jouniin, jossa yövyttyäni jatkoin seuraavana päivänä Inariin, jossa sovin lentäjä Jaakkolan Eetun kanssa, että hän noutaisi pyytämäni kalat Inariin. Näin olin hankkinut ensimmäiset kokemukseni Peltojärvestä, johon olin päättänyt palata uudestaan kevätkesällä 1966.