Nuorenvoiman liiton talvipäivillä 1961

Vuoden 1960 marraskuussa oli Rovaniemellä toimiva Rovalan kansalaisopisto kutsunut entisen oppilaansa Erno Paasilinnan kertomaan Pohjois-Suomen kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Menin uteliaana tuohon tilaisuuteen. Rovalan kansalaisopiston juhlasalissa meitä asiasta kiinnostuneita taisi olla kaikkiaan viitisenkymmentä. Muistan miten Erno terävään satiiriseen tyyliinsä kuvaili mm. A. E. Järvisen, K.M. Walleniuksen, Annikki Kariniemi-Willamon ja monen muun kirjailijan tuotantoa ja sitä mitä heidän tuotantonsa sanoma sisälsi. Erityisesti Walleniuksen ja Järvisen tuotantoa kuvaillessaan Erno mainitsi, että niissä näkyy se miten kirjailijat ovat itse kokeneet kirjoissaan kuvaamansa tilanteet, tavalla tai toisella.

Esimerkiksi Walleniuksen "miesten meressä" kirjailija on kokenut kaikki Jäämeren kalastajien salaisimmat ja julmimmat vaikeudet, ihmisten voimattomuuden heidän kamppaillessaan raivoavia luonnonvoimia vastaan hankkiessaan elantoaan hyisestä Jäämerestä. Ennen tilaisuuden päättymistä Paasilinna kertoi seuraavan vuoden maaliskuussa Helsingissä järjestettävistä Nuoren Voimanliiton talvipäivistä, jotka oli tarkoitettu suomalaisille nuorille henkisen ja kirjallisen kulttuurin harrastajille. Asia jäi minua kiinnostamaan, varsinkin kun talven kuluessa kansalaisopiston kirjallisuuskerhossa käsiteltiin ja analysoitiin äskettäin ilmestyneitä pohjoissuomalaisten kirjailijoiden ja kirjoittajien tuotteita. Uudet näkökulmat alkoivat kiinnostaa minua entistä enemmän.

Olin jo siinä määrin innostunut ja kiinnostunut kirjallisuudesta, että päätin lähteä maaliskuun puolivälissä 1961 Helsingissä järjestettäville Nuoren Voiman liiton talvipäiville. Nousin Rovaniemellä Helsinkiin lähtevään iltajunaan. Veturin viheltäessä kimeästi ja kiskaistessa vaunut liikkeelle tunsin suoranaista ylpeyttä moisen keksinnön johdosta. Aikaisemmin en ollut yksin matkustanut näin pitkää matkaa. Edellisen kerran olin matkustanut junassa syksyllä 1944 äitini ja muiden evakkoon menijöiden kanssa Rovaniemeltä Kemiin, josta matkamme oli jatkunut laivalla Raahen ja sieltä edelleen kuorma-autolla Ylivieskaan. Olin junassa koko ajan huolissani ja jännittynyt. Pelkäsin hukkaavani matkatavarani. Tämä pelko oli hyvin todellinen ja mieleen jäävä.

Siksi asetuin erään matkustajavaunun nurkassa olevalle puupenkille. Istuuduin penkille asettamalla vähäiset matkatavarani huolellisesti jalkojen väliin. Yksinäisyyden tunne tällaisessa suuressa kovaa vauhtia eteenpäin syöksyvässä junassa tuntui musertavalta. Oulusta nousi samaan vaunuosastoon satumaatangon säveltäjä Unto Mononen. Kun hän huomasi yksinäisen saamenvaatteisiin pukeutuneen matkustajan, pyysi hän saada istuutua seurakseni. Hänen kanssaan keskustellessa matka jatkuikin sitten rattoisasti aamuyön pikkutunneille asti.

Seuraavan päivän aamulla heräsin siihen, että vaunu heilahteli miellyttävästi, suuret ja pienet talot vilahtelivat miellyttävästi ohitse. Sitten alkoi Helsingin kaupungin asutus ja viimein juna pysähtyi Helsingin asemalle. Jäin ajatuksissani istumaan vaunuun, kunnes konduktööri tuli kertomaan, että kaikkien matkustajien oli täällä poistuttava. Tässä minun oli laskeuduttava junasta, kukaan ei ollut minua vastassa. Löysin kuitenkin helposti asemahalliin itseni. Pysähdyin katselemaan suunnattoman suurelta vaikuttavaa asemahallia, sillä tiesin maantiedon oppitunneilta, että se oli eräs merkittävimpiä nähtävyyksiä Helsingissä. Panin merkille miten asemahallin seinät nousivat huikean korkealle. Ihmettelin itsekseni miten ihmiset olivat vuosikymmeniä aikaisemmin pystyneet kohottamaan niin suuria kivipaasia noin korkealle ja muuraamaan ne jopa onnistuneesti paikalleen. Katsellessani asemahallia ja siellä näkyvää väenpaljoutta aloin tuntea jonkinlaista pahoinvointia. Asemahallista poistuessani kävelin pitkin katuja katsellen hämmästyneenä valtavan kokoisia kivitaloja. Katselin ihmetellen jonkin aikaa Stockmannin näyteikkunoissa näkyvää tavaravalikoiman runsautta.

Palasin takaisin rautatieaseman asemahalliin. Minulla oli parin tuttavani puhelinnumerot, joihin päätin soittaa, tiedustellakseni yösijaa. Mutta ennen kuin pääsin puhelinautomaatille asti, viereeni ilmestyi nuorehko herrasmies tiedustellen miten hän voisi olla avuksi? Kerroin hänelle kuka olen ja miksi olin tullut Helsinkiin. Kuultuaan, että olin tulossa seuraavana päivänä suomalaisella kauppakorkeakoululla alkaville Nuoren Voiman liiton talvipäiville mies selvästi ilahtui: "itse asiassa minäkin olen samalla asialla liikkeellä. Olen Kokemäen kunnansihteeri Tarmo Palonen, asun koko talvipäivien ajan Suomen kunnallisliiton vierastiloissa Albertinkadulla. Olet tervetullut huonekaverikseni", lopetti Tarmo.

Kun Tarmolle selvisi, että olin ilmeisesti pohjoisin osallistuja, innostui hän kyselemään kaikenlaista. Vastasin hänen kysymyksiinsä, jotka koskivat elämää Lapissa, minua itseäni, kotia, harrastuksiani, opiskeluani ja matkaa tänne Helsinkiin. Kun pääsimme vierastiloihin näytti hän minulle vuoteeni, tarjosi minulle pullaa ja kahvia.

Itse talvipäivien aikainen viikko käsitti runsaasti mielenkiintoista sisältöä. Keskityin huumaantuneena kuuntelemaan nousevien suomalaisten ja varttuneempien kirjailijoiden ja taitelijoiden esityksiä. Silloin tällöin jouduin terästämään tarkkaavaisuuttani. Koska elettiin sodan jälkeisiä vuosia panin merkille, että monista esityksistä huokui uuden kansallisen heräämisen aika, suomalaisten oli aika kasvaa terveellä tavalla tietoiseksi itsestään ja juuristaan. Olihan sodanjälkeinen aika ollut muutoinkin suomalaisessa kirjallisuudessa uusien arviointien, arvojen ja etsintöjen kautta, näköaloiltaan uskoa ja toivoa valavaa.

Kehitykseen oli myös jättänyt syviä jälkiä raskas sota-aika, jolloin muutamat kirjailijat kehittyivät yltiöisänmaalliseen suuntaan, mistä seurasi sodan jälkeen ajautuminen jyrkkiin sisäisiin ristiriitoihin. Kirjallisuuden tekemisen kannalta nostettiin esiin epäkotia, ongelmia analysoitiin. Pohdittiin mitä silloisissa ankeissa taloudellisissa oloissa voisi kirjailijoiden ja taiteilijoiden asemaa parantaa. Kirjailijoita ei aina ymmärretä riittävästi! Muistan kun joku osallistujista korosti sitä, että jokaiselle kansalle on ensi arvoisen tärkeää sen olemassaolo ja siksi on tärkeää että kirjailijat ja taiteilijat ovat mukana luovalla tavalla tässä suomenkielen ja kulttuurin olemassaolon taistelussa. Välillä katselin terävää mielenkiintoa tuntien monia tunnettuja suomalaisia kulttuurivaikuttajia juhlasalissa.

Illalla vuoteeseen päästyäni nukahdin heti ja uni oli sikeää. Niinpä viihdyin hyvin kunnallisliiton vierastiloissa, vaikka siellä oli piinallisen siistiä ja puhtaaksi pestyä. Vaikka viikko olikin ollut raskas huomasin jollakin lailla elpyneeni henkisesti. Ennen lähtöäni Helsingistä, kävimme vielä Tarmo Palosen kanssa sunnuntaiaamuna Fabianinkadulla, jossa osallistuimme Markus Similän juontamaan suoraan "aamukahvilla" lähetykseen.

Nämä olivat vain lyhyitä, mutta mielestäni tärkeimpiä muistikuvia tuon viikon tapahtumista Helsingissä ja niistä syistä, jotka johtivat tuohon Helsingin matkaan. Miltei kaikki suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin ongelmat tuotiin esille.

Talvipäivien aikana ilmaistut ajatukset kuuluvat edelleenkin mielestäni suomalaisen kulttuuriin henkiseen ja aatteelliseen perustaan. Mieleeni on erityisesti jäänyt kirkkaana mieleen miten viikon aikana esiintyneet luovat suomalaiset kirjailijat, taiteilijat ja kulttuurivaikuttajat korostivat, että on oltava aikaa omalle luovuudelle, oli sitten kysymyksessä kirjoittaminen, säveltäminen tai maalaaminen. Luovalle kirjoittajaälymystölle, jolla on siihen kutsumus - on järjestettävä itsensä toteuttamiseen mahdollisuudet! Nuoren Voiman liitolla oli oltava tässä edelleen keskeinen rooli!

Nuoren voiman liiton talvipäivät johti kohdaltani siihen, että kirjallisuuden lukemisesta minulle tuli keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita koin ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poikien ja tyttöjen kanssa. Näkemys kirjallisuudesta muuttui vuosien varrella lukiessani monenlaisia ja monentasoisia kirjoja. En enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. Kirjallisuus auttoi tässä minua paljon. Se tarjosi minut hakeutumaan muiden ihmisten luokse, saada minut ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttoi minua ymmärtämään elämää muustakin kuin Angelin kylän ahtaasta perspektiivistä. Koska kirjallisuus paljasti maailman minulle, se myös auttoi muuttamaan minua sisältä päin.

Minulle kirjallisuus on tarjonnut myös jatkuvan mahdollisuuden uusiin ihmisiin tutustumiseen, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukijalla mahdollisuus päästä suoraan kirjallisen hahmon ajatuksia tutkailemaan. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Minulle kirjat eivät ole antaneet vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin minä itse.

Voi noita tuon viikon aikaisia katoamattomia muistikuvia, joiden rakentumisessa Tarmo Palosella on keskeinen rooli.