Maaliskuun alussa vuonna 2003 kuoli Helsingissä pitkäaikainen saamelainen kulttuurivaikuttaja Nilla Outakoski. Tapasin Nillan ensimmäisen kerran Inarissa vuonna 1959 pidetyssä kolmannessa pohjoismaisessa saamelaiskonferenssissa. Muistan miten pastori Nilla Outakoski sanoi minulle konferenssin loppupuolella "kerro kavereillesi, että on taisteltava saamelaisten oikeuksien puolesta". Vastasin hänelle sen enempää miettimättä, että olen hänen kanssaan samaa mieltä asian tärkeydestä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mitä nuo saamelaisoikeudet voisivat olla.

Palaillessani konferenssin jälkeen pidetystä saamelaisnuorten pohjoismaiselta leiriltä Lemmenjokisuulle, muistelin konferenssipäiviä. Ihmiset, joita olin tavannut miellyttivät minua. Eräistä tuli myöhemmin ystäviäni. Nilla sai minut vakuuttumaan siitä, että meidän saamelaisten asia on puhdas ja jalo! Piti vain saada Pohjoismaiden hallitukset varmuuteen siitä, että saamelaiset tarvitsisivat parempaa lainsuojaa kulttuurilleen kuin mitä heillä siihen aikaan oli.

En osannut tuolloin kuvitella sitä miten Inarin saamelaiskonferenssi merkitsi alkua myöhemmälle elämälle, että joutuisin käyttämään paljon aikaa erilaisille konferensseille, neuvotteluille ja seminaareille kuin muutoin.

Nilla on kuulunut niihin henkilöihin, joka ollut sysäämässä nuorempaa saamelaispolvea toimimaan. On ajanjaksoja jolloin kaikki ihmiset ajattelevat omaa elämäänsä, niin myös minäkin. Mutta siitä huolimatta elin aikaa, jolloin itse kukin kipinän saanut ajatteli ja pohti saamelaisten historiaa. Tänä aikana muodostui saamelaisten liike jossa Nilla oli ollut alusta asti omalla toiminnallaan vahvasti mukana.

Saamelaisliike on saanut kokea sekä romantiikan että byrokratian voittoja, että epäonnistumisia, ani harvoja viisaita ratkaisuja ja monia karkeita erehdyksiä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta siitä on muodostunut todellinen karaistunut maailmankatsomuksellisiin perustuviin näkemyksiin tukeutuva poliittinen voima. Vaikeinakin aikoina saamelaisliikkeen piirissä toiminut Nilla on puhunut inhimillisten arvojen puolesta.

Nillan kanssa jouduin uudelleen tekemisiin kevätalvella 1970, jolloin pidettiin Helsingissä Lapin Sivistysseuran vuosikokous. Hänen rohkaisemanaan uskaltauduin asuttua ehdokkaaksi seuran hallitukseen. Ne kolme vuotta jotka olimme yhdessä Nillan kanssa seuran hallituksessa avasivat minulle ennestään tuntemattomia asioita saamelaisten asioiden hoitoon tai hoitamattomuuteen. Senkin jälkeen kun Nilla jättäytyi Lapin Sivistysseuran toiminnasta pois, olin hänen kanssaa tekemisissä mm. silloin kun toimitin saamenkielistä Sapmelas-lehteä.

Mieleeni on jäänyt kun Nilla 1980-luvun lopulla muisteli saamelaisen järjestötoiminnan käynnistymistä toisen maailmansodan jälkeen. Toinen maailmansota oli pakottanut vuonna 1944 saamelaiset evakkotaipaleellle kauas saamelaisalueen ulkopuolelle. Tilanne tilapäisellä asuinalueella Ylivieskassa ja Alavieskassa oli vaikeampi kuin tutulla kotiseudulla. Ruoka oli huonoa, asunnot ahtaita ja erityisesti vesi oli täysin juomakelvotonta. Kaikki nämä puutteet aikaansaivat, että tänne tuotujen saamelaisten keskuutedessa koti-ikävän tunne kasvoi ja monia muitakin ikäviä ilmeni kuten sairauksia ja runsaasti kuolemantapauksia. Vastakohtana tähän oli nähtävissä sodassa mukana olleiden miesten tyytymättömyys vallitseviin oloihin ja halu tehdä jotakin konkreettista tilanteen parantamiseksi. Se oli Nillan mukaan suurin syy siihen, miksi Alavieskassa 1945 kevätalvella perustettiin saamelaisille oma järjesto "Samiid Lihttu- Saamelaisten liitto". Heti perustamisen jälkeen se saatiin merkittyä yhdistysrekisteriin ja Ivalon jälkeen sen kotipaikaksi tuli Inarin kirkonkylä.

Nuorena teologian ylioppilaana ja voimakkaan kristillisen herätyksen saanena Nilla joutui vaikean valinnan eteen siinä vaiheessa, kun hänelle tarjottiin yhdistyksen puheenjohtajan paikkaa. Erityisesti hänen puolestaan toimivat tässä toimivat aktiivisesti hänen sodanaikaiset alaisensa ja siten hänen elämänsä käännekohdaksi muodostui toiminta saamelaisasioiden puolesta.

Sen jälkeen kun saamelaislle oli saatu oma yhdistys, toiminta eteni ihmeteltävän nopeasti. Valtiopäivillä tehdyn aloitteen pohjalta yhdistykselle järjestyi pysyvä valtion avustus, jonka aikaansaamisesta edesauttoi poliittisten puolueiden yksimielinen tuki. Yhdistyksen puheenjohtajana Nilla kertoi joutuneensa antamaan saamelaisille tärkeistä asioista kuten poronhoitolaista ja kulttuurikysymyksistä lausuntoja Eduskunnan eri valiokunnille.

Sodanjälkeiseen avustustoimintaan yhdistys joutui osallistumaan varsin aktiivisesti, joista mainittakoon lypsylehmien ja venemoottorien toimittaminen Ylä-Lapin saamelaisille. Kaksi elokuvaakin valmistettiin aiheesta ulkomaiseen käyttöön. Nilla mainitsi pettyneensä Lapin lääninhallitukseen, joka ei pitänyt siitä, että saamelaiset vaativat omaa kulttuuri-itsehallintoa. Yhdistys yritti saada saamelaisten asioiden hallinnoinnin siirrettyä pois lääninhallituksen alaisuudesta valtioneuvoston kanslian yhteyteen. Ehdotus oli hänen ja hän oli huomannut, että tuolloin esitetty esitys on edelleenkin ajankohtainen.

Toiminnan aktivoitumisen myötä yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi jo niin merkittävästi, että yhdessä vaiheeesa jo lähes puolet saamelaisista kuului siihen. Nilla kertoi myös miten yhdistys joutui painiskelemaan monien ennalta arvaamattomien kysymysten kanssa. Mielenkiintoista on todeta miten toistakymmentä vuotta aikaisemmin perustettu Lapin Sivistysseura oli haluton alkamaan yhteistyöhön uuden yhdistyksen kanssa. Tällainen asenne näkyi vuosikymmenien ajan ja vaikeudet oli tosin jo ennalta odotettuja.

Nillan mukaan Lapin Sivistyseura odotti uudelta yhdistykseltä muutakin kuin julkasutoimintaa ja saamenkielen huoltoa. Seurauksena olikin, että monet yhdistyksen perustajajäsenistä pettyivät pahemman kerran. Lisäksi näytti tuolloin siltä, että saamelaisväestökään ei arvostanut kieltä kansan sivistystason mittana ja se herätti hänen mukaansa yhdistyksen piirissä vastalauseita ja kritiikkiä Lapin Sivistysseuran politiikkaa kohtaan.

Nilla kertoi opintojensa ohella toimineensa "Saamelaisten liitto-Samiid lihttu" yhdistyksen puheenjohtajan 1950-luvun alkupuolelle asti. Hän totesi, että monia hyviä asioita oli jo saamelaisten kannalta saatu aikaan ja monia oli vireillä. Sapmelas-lehti oli saatu siirretyksi Helsingistä Inariin, jonne yhdistyksen toimesta oli saatu hankituksi pieni painokone jolla painettiin suomenkielistä "Tunturisanomia" ja Sapmelas-lehteä. Edellistä toimitti Pekka Lukkari ja jälkimmäistä Juhani Nuorgam. Aluksi toiminta näytti etenevän suotuisasti, mutta kun vuonna 1953 yllättäen yhdistyksen johto vaihdettiin, uudet isännät menettivät tilaisuuden edistää saamenkielistä lehteä ja niin lehden toimitus siirtyi jälleen Helsinkiin. Yksi kierros saamenlaiskulttuurin edistämisessä oli näin umpeutunut.

Inarin konferenssin jälkeen kuulin seuraavan kerran kuulin Nillasta 1960 luvun puolivälissä, jolloin ajankohtaisia asioita olivat pohjoisten kuntien vesipiirirajankäynti ja Tenojoen kalastusasiat. Kun 1980-luvun lopulla kyselin häneltä näistäkin asioita lisää, hän kertoi, että näiden asioiden valmistelu pakotti hänet ottamaan yhteyttä Helsingissä Suomen Merimies-Unioniin ja erityisesti sen silloiseen puheenjohtaja Niilo Wälläriin.

Wälläri - kuultuaan asioiden tilan - lupasikin tuota pikaa lähteä tukemaan koko Unionin arvovallalla taloudellisessa ahdingossa eläviä kalastajasaamelaisia. Nillan epäluulo oli herännyt Pohjoispohjalaisen osakunnan tiloissa järjestetyssä paneelitilaisuudessa, jossa puheenvuoron käytti myös pohjoisten kuntien vesirajatoimikunnan puheenjohtaja Kemppainen, joka saamelaisoikeuksista puhuttaessa oli todennut, että toimikuntahan tekee saamelaisten kanssa kuten tahtoo. Tämä ajatus sanottuna näin korkea-arvoisen hallitusneuvoksen suulla pelästytti Nillan, joka ajatteli olevansa tämän asian kanssa aivan yksin ja hiljaa mielessään hän kysyikin voisiko Jumala minua auttaa, muutoin saamelaiset riisutaan alasti.

Samaan aikaan oli käynnistymässä Suomen ja Norja väliset neuvottelut Tenojoen kalastussopimuksen tarkistamisesta. Suomen hallitusherrat olivat ennen neuvotteluja avoimesti tiedottaneet omista tavoitteistaan sopimuksen uusimisessa. Nillan mukaan tavoitteet sotivat paikallista jokisaamelaisperinnettä vastaan. Nämä olivat ne syyt miksi hän joutui kääntymään Suomen Merimies-Unionin puoleen.

Ensimmäisessä tapaamisessa Wällärin kanssa sovittiin että Nilla saa valtuudet kalastusasiamiehenä perustaa saamelaisalueen kalastusjaoton valvomaan saamelaiskalastajien etuja. Nilla pääsi siten unionin edustajan mukaan Suomen ja Norja välisiin Tenojoen kalastussopimuksen tarkistamista koskeviin neuvotteluihin, joissa Nillan mukaan kovin kädenvääntö koski kalastussopimuksen sitä kohtaa, missä pyyntiaikojen ja viikkorauhoitusten avulla pyrittiin vahvistamaan ja turvaamaan Jäämerestä Tenojoen vesistöön nousevien lohikantojen monimuotoisuus. Tämä johtoajatushan on myöhemmissäkin sopimuksen muutoksissa saanut yleisen hyväksymisen ja niinpä Tenojoella on tänä päivänä varsin paljon elinvoimaisemmat villilohikannat kuin aikoihin.

Kun tiedustelin miten politiikot suhtautuivat siihen, että Merimies-Unioni alkoi hoitaa saamelaisten kalastajien asioita kertoi hän, että mustamaalaus ja propaganda elivät tuolloin villiä aikaa. Hän sanoo että oli ymmärrettävää, että sellaista järjestöä, joka toimi poliittisten puolueitten ulkopuolella, yritettiin mustamaalata ja ihmisiä pelotella. Kaikista pelotteluista huolimatta kalastusjaokseen liittyi toistakymmentä kalastajaa, mikä antoi Unionille riittävän mandaatin puolustaa saamelaisten kalastajien oikeuksia. Kun sellaiseen vahvaan liittoon, jota Merimies-Unioni edusti, eivät poliittiset voimat kyenneet vaikuttamaan, pelästyivät puolueet.

Propagandassa ylimmäisenä oli Unionin kommunistisuus, johon oli antanut perusteita Wällärin poliittinen menneisyys. Mutta mitä Walläri lupasi, siihen saatoi luottaa. Wälläri vieraili myös Utsjoella ja Nillan mukaan hänelle oli tärkeää saamelaisten historiallisten oikeuksien säilyminen. Ihmisten hätä ja pelko oli suuri kun he luulivat joutuvan niistä luopumaan valtion toimien vuoksi. Nilla lopetti keskustelun:"me saimme Uniolta apua, välttämättömän tuen siihes asti kunnes saamelaiset alkoivat itse etujaan valvomaan".

Viimeisen kerran olin Nillan kanssa tekemisissä helmikuun lopulla 1991, jolloin hän soitti minulle tiedustellen olinko tutustunut parhaillaan lausuntokierroksella olevaan saamelaislakitoimikunnan ehdotuksiin saamelaislaiksi. Kun mainitsin perehtyneeni huonosti asiaan, pyysi hän tapaamista yliopiston kirjaston kahvilassa. "Katsoppas Jouni: mitetinnössä on uljas tavoite palauttaa saamelaisille oikeudet paliskunnittain muodostettavien lapinkylien kautta. Mitä mieltä olet asiasta?" Minusta tämä ei nyt mene oikein, jatkoi Nilla. "Eikö pitäisi ensin lähteä siitä ja selvittää keiltä saamelaisilta tai lappalaisilta valtio on aikoinaan ottanut oikeudet pois, jotta tiedetään tarkasti kenelle oikeudet palautetaan? Valitettavasti tähän kysymykseen lakiesitys ei vastaa miltään osin." Tunsin saaneeni laiskanläksyn ja nyt minun oli suorastaan pakko perehtyä mietintöön. Ja jälleen kerran huomasin miten Nilla oli iskenyt asian ytimeen.