Kuten jo tuossa aikaisemmin kertonut miten ja miksi ryhdyin Sapmelas-lehden toimittajaksi. Minua oli jo kouluajoista lähtien kiinnostaneet erityisesti inarinsaamelaisten asiat, olihan äitini piikonut 1950-luvulla monet vuodet inarinarinsaamelaisia Solojärvi-Paadarjärven alueella. Hajahuomiot inarinsaamelaisista kertoivat 1800-luvulla näkyneestä köyhyydestä, kadoista, sodista Ruotsin ja Venäjän välillä. Seuraus oli, että inarinsaamelaiset joutuivat etsimään suojaa milloin mistäkin.

Kun aloin inarinsaamelaisten tilannetta selvittämään aloitin ensin kyselemällä inarinsaamelaisilta tuttaviltani mitä tietoja heillä on sukunsa vaiheistaan ja jäsenistään. Siinä siis alkoi vähitellen hahmottua kuva menneistä ajoista. Saamani tiedot pyrin tarkistamaan muista lähteistä. Historiateokset, varsinkaan paikallishistorialliset, jotka sisältävät melkoisesti aineistoa yksityishenkilöistä, eivät aina kerro sellaista tietoa, josta selviäisi miten inarinsaamenkielen käyttö on kehittynyt ja muuttunut. Historiankirjoittaja ei työssään ole koskaan aikaa niin paljon, että hän pystyisi paneutumaan jokaisen mainitsemansa henkilön kielihistoriaan.

Kun minulta kysyttiin vuonna 1980, että ryhdynkö toimittamaan Sabmelas-lehteä en tiennyt pitikö minun itkeä vaiko nauraa. On aivan eri asia jos minulla olisi ollut kaikki valmiudet lehden toimittajan työhön, se ei olisi merkinnyt suurtakaan muutosta, mutta kun minulla ei ollut alkeellistakaan kokemusta lehden toimittamisesta eikä riittävää kirjoitustaitoa saamenkielellä. Koin, että ne muutamat kirjoitukset mitä olin 1970-luvun aikana Sabmelacciin kirjoittanut, eivät vielä minusta tehneet ammattilaista. Sitä paitsi minua edeltävät toimittajat Samuli ja Sulo Aikio sekä Pekka Sammallahti toimittivat lehden julkaisukuntoon ns. Itkosen ortografiaa noudattaen. Sekin oli erilainen mitä Pekka Lukkari oli meille koulussa opettanut.

Ennen kuin tein ratkaisun, että otanko lehden päätoimittajan pestin vastaan, tein itselleni listan niistä monista ajankohtaisista asioista, joista lehti voisi julkaista kirjoituksia. Lista näytti tällaiselta: -kirjoituksia vesipiirirajankäynnistä
-Tenojoen kalastussopimuksesta
-Näätämäjoen kalastussopimuksesta
-Tornionjoen kalastussopimuksista
-Metsien hakkuut ja porotalous
-Kansallispuistot ja porotalous
-Kullanhuudonta, kalastus ja porotalous
-Inarinjärven vedenpinnan säännöstely ja sen vaikutukset
-Metsähallituksen kalastus- ja metsästyslupapolitiikka
-Kolttasaamelaisia koskevat ajankohtaiset asia
-Inarinsaamelaisia koskevat ajankohtaiset asiat
-Matkailun kielteiset ja myönteiset vaikutukset saamelaisten elnikeinoille.
-Tiestö ja saamelaiset
-Maakaupat ja oikeuksien siirtyminen pois paikallisilta saamelaisilta
-Saamelaisten porotalous ja pedot
-Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat ja saamelaiset

Kun olin saanut alustavan listan valmiiksi, pohdiskelin, että kykenenkö yksin näistä asioista kirjoittamaan. Hankin karttoja koko saamelaisten alueelta ja sitä paitsi minulla oli ennestään Inarinjäven merikortti. Ja sitä paitsi olinhan Inarinjärven kalastusasioihin tutustunut jo vuodesta 1970 lähtien. Olin tutustunut Inarinjärven koillisrannan asukkaisiin paikan päällä Partakossa, Kauhalahdessa, Kuuvan kanavalla Naamajärven tilalla asuviin Onni ja Aili Kuuvaan, Nitsijärven Saijetseihin ja Aikioihin sekä Suolisvuonossa asuvaan Veikko Palttoon. Nämä olivat siis kesäaikaisia kontakteja inarinsaamelaisiin ihmisiin. Kesällä 1975 poikkesimme Kuuvan kavavan varrella kesää viettävien Onni ja Ailu Kuuvan luona. Kun kerroin Onnnille ja Ailille missä merkeissä liikun, he hämmästyivät: "ei ole ennen saamenkielisen lehden toimittaja täällä päin liikkunut."

Suolisvuonon itäpäässä asuvalta Veikko Paltolta kuulen, että Suolisvuono oli 1800-luvulla suuri valtatie kohti Näätämöä ja Jäämerta, se oli tunnettu vuosisatojen ajan. Suolijärven kannaksella pidettiin majataloa. Pahimpina nälkävuosian 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kulki vuodessa sadoittain Suolisvuonon kautta ihmisiä kohti Norjaa. Kuuvan kanavan kautta kulki viikoittain postireitti ja 1950-luvulla se oli ahkerassa käytössä, kun raskaita venekuormia kuljettiin Sevettijärvelle kylän rakennusvaiheen aikana.

Saatuani selvitetyksi itselleni mistä päästä aloitan lehden toimittamisen päätin aluksi kokeilla sitä kahden vuoden ajan. Kun kerroin päätöksestäni Lassi Sammallahdelle sanoin samalla, että parempi olisi kuitenkin, että varaudutte etsimään uutta päätoimittajaa jo nyt, koska aion olla vain kaksi vuotta päätoimittajana ellei minua eroteta jo aikaisemmin. Tiesin, että minuun erityisesti Utsjoen saamelaiset suhtautuivat hyvin ristiriitaisesti. Olin useissa eri yhteyksissä saanut kuulla miten minua kutsuttiin mielipiteitteni johdosta punaiseksi kommunistiksi. Tiesin, että valinnastani Sabmelas-lehden päätoimittajaksi seuraisi ennenpitkää ongelmia.

Varsinaisesti toimintani lehden päätoimittajana käynnistyi vuonna 1981. Päätin siis aluksi ryhtyä saamelaisten ongelmia ryhtyä kartoittamaan inarinsaamelaisten näkökulmasta. Tein alustava kyselyn Partakossa ja Väylässä saadakseni selvää missä määrityn Sapmelas-lehteä jaetaan näidenn kylien talouksille. Kävi ilmi, että varsin monelle lehti tulikin. Vaikka liikuttiin inarinsaamelaisten kielipiirin alueella, siitä huolimatta varsin moni haastatelluista sanoi lukevansa pohjoissaamenkielisrä lehteä. Puutteena pidettiin sitä että lehdessä oli vähänlaisesti inarinsaameksi kirjoituksia. Myös ajankohtaisista aiheista toivottiin enemmän kirjoituksi. Lähes kaikissa talouksissa luettiin kuitenkin suomenkielistä Lapin Kansaa.

Erään kerran tapaan Sevettijärven tien varressa asuvaa inarinsaamelaisen Eero Pekka Aikion, kuulen, että Inarin ja Nitsijärven rannat ovat alueen vanhimpia asuinpaikkoja. Historian harrastajana kiinnostuin siinä määrin inarinsaamelaisista, että päätin selvittää heidän historiaansa itselleni. Kävi ilmi, että asiakirjoissa Inari esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1517, kun Moskovan suuriruhtinas Vasili antoi inarinsaamelaislle turvakirjan kaikkia muita verottajia paitsi omiaan vastaan. Inari kuului riita-alueeseen, joka maksoi veroa Venäjälle, Norjalle ja Ruotsille. Entisen Inarin lapinkylän alueelle oli syntynyt valtatyhjiö, koska alueet olivat olleet jakamattomia. Ennen vuotta 1517 inarinsaamelaisia oli verotettu tietämättömän pitkät ajat, Norjasta käsin suurtalonpojat, Ruotsista ja Suomesta käsin kainulaiset ja pirkkalaiset ja Venäjältä karjalaiset. Kaikkien lähteiden mukaan inarinsaamelaisten elinkeinot perustuivat vuotuiskiertoon perustuviin elnikeinoihin peuran peuran ja turkiseläinten pyyntiin sekä kalastuksen. Poroja heillä oli vielä 1800-luvun alussa tuskin nimeksi. Peurakannan vähetessä inarinsaamelaisten elinikeinon perusta alkoi murentua.

Alustava kartoitukseni osoitti selkeästi, että inarinsaamelaisilla kielenvaihto oli edennyt pitkälti suomenkieleksi. Syitä en tuolloin tullut pohtineeksi, mutta sekin aika tuli myöhemmin tarpeelliseksi.

Jossakin vaiheessa päätin, että minun on saatava jonkinlainen selvyys siitä mikä on inarinsaamelaisten tilanne. Jotta saisin paremman käsityksen inarinsaamelaisten asutuksen nykyisestä sijoittumisesta, etttä minun on välttämätöntä tutustua tarkemmin Inarinjärven rantojen asutukseen ja sen sijaintiin. Neuvottelin inarinsaamelaisen paikallisen lentäjän kanssa siitä paljonko järven ympäri tapahtuva kuvauslento tulee maksamaan. Kun asiasta olimme päässeet yksimielisyyteen. Lähtö tapahtui Ivalon lentokentältä pienellä suksikoneella. Syynä tähän oli se, että saamenkielisen Sapmelas-lehden toimittajana minua oli alkanut kiinnostaa inarinsaamelaisten tilanne sen jälkeen kun olin tutustunut kaikkiin isojakotilojen perustamisasiakirjoihin Inarin osalta, jotka suurimmalta osin koskivat inarinsaamelaisia. Saamelaisvaltuuskunnassa olin pannut merkille miten vähän pohjoisssaamelaisia ja kolttia inarinsaamelaisia koskevat asiat kiinnostivat. Myöskään kaikki inarinsaamelaisia edustavat saamelaisvaltuskunnan jäsenet eivät tuntuneet olevan tilanteesta perillä.

Lähdimme siis Ivalosta. Alussa reittimme kulki kohti Nellimiä. Etsiksi ylitimme Pikku-Petsamon, sitten Keväjärven, jossa asuu kolttia ja jokunen inanrinsaamelainen. Sitten onkin jo allamme Nellim. Siihen päättyy tiyhteys Ivalosta. Sää on kaunis ja kevätaurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ihanteellinen sää tällaiselle lentomatkalle. Pian jätämme Nellimin, reittimme kääntöpisteen. Lento kulkee pienten selkien ylitse ja kapeimmin mutkittelevien salmien yli. Kohta olemmekin Tiaisniemen yläpuolella, talon jonka omistaja oli aikoinaan Heikki Sarre. Talo näyttää ilmasta melko uudelta ja suurelta. Täällä erämaassa sellainen rakennus näyttää suorastaan kartanolta. Sen vuoksi pidän tätä rakennusta nähtävyytenä. Talo näytti näin talviaikaan asumattomalta. Mutta Tiaisnemen ylle emme jää kaartelemaan, vaan lennämme luoteeseen päin. Ylitämme selän, ylitämme pari salmea ja olemmekin jo kohta Ulkuniemen yllä, jossa muutama vuosikymmen sitten asui yksin täällä unkarilaissyntyinen Paavo Pandy. Täällä Inarinjärven rannalla kaukana täällää kotimaastaan kesät hän puuhasteli täällä kalastuksen ja vihannesviljelyn parissa. Ulkuniemen pihassa erottuu lisäksi vanhanaikainen inarinsaamelainen aitta. Toisen samanalaisen olen nähnyt Inarinsaamelaismuseolla.

Ulkuniemestä matka jatkuu luoteeseen ja kohta olemmekin jo Onnelan talon yläpuolella. Edessämme avautuu oikea meri. Muutamia pienia saaria siellä täällä. Sammakkoselän eteläpuollella Kasariselkä ja pohjoispuolella Vasikkaselkä. Sen jälkeen on asumatonta aina Partakkoon. Partakon inarinsaamelainen kylä sijaitsee Sevettijärvelle johtavan tien molemmin puolin. Siellä asuu Seurujärven, Wallen, Morottajan, Aikion, Mujon, Aikion ja Siirin sukuihin kuuluvia Inarinsaamelaisia. Vähän kumpuilevilla kentillä on asuintalojen lisäksi useita aittoja, vajoja kalankuivatustelineitä. Partakon jälkeen lennämme Kauhalahden ylitse, jossa sijaitsee entinen Matti Paadarin kesäpaikka. Paikka näytti tähän vuoden aikaan olevan autio. Tämän jälkeen suuntasimme kohti Kuuvan kanavaa, jonka itäpuolella on Kuuvan Matin perinkunnan omistama Naamanjärvi niminen tila. Kesäisin täällä asuu Onni ja Aili Kuuva.

Talo näyttä olevan asumaton näin talvisaikaan. Onnin kalapaikka näytttää olevan hyvin pieni. Pienoiskokoa oleva mökki ja muutama turvekammi kalan säilytykseen. Tästä lentomme jatkuu kohti Suolisvuonoa. Suolisjärven päässä sijaitsee Järvenpää niminen tila, jonka ovat joskus omistaneet Kaarretin sukuun kuuluvat suomalaiset. Tästä reittimme kääntyy nyt kohti luodetta. Vironniemen yli lennettyämme olemmekin kohta Hiiriniemen yläpuolella. Talo näytti autiolta. Tästä matka jatkui Vasikkaselän itärantaa seuraillen Kessivuonoon, jonka on perustanut Sarren sukuun kuuva inarinsaamelainen. Tämäkin talo näyttä autiolta.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että varsin monen sodassa polttamatta jääneiden talojen ulkorakenneusten katot olivat joko romahtanee tai muuten huonossa kunnossa, toisissa taas ulopmpana hyvännäköinen sauna rantatörmällä. Taloissa ei talvella enää asuttu. Myöhemmin kesällä tulimme tarkemmin tutkimaan näitä ilmasta kuvattuja pihapiirejä taloineen ja ulkorakennuksineen. Katsottiin näiden romahtaneiden ulkorakennusten sisään; toinen näytti olleen pieni navetta, muutaman lehmä parret ja lampolo, toisessa tallin tapainen. Katot molemmissa rakennuksissa olivat romahtaneet jo kauan sitten. kukkiva horsma kasvoi rakennusten sisällä ja ulkoseinustalla.

Inarin saamelaisten vanhojen talojen yleisilme kertoo elämäntavan peruuttamattomasta muutoksesta paljon, talojen rannassa on puoliksi veteen uponneet huterot laiturit, romahtaneet ranta-aitat ja navetta rotiskot ja nuottaulut. Kaikkilla autiota. Monen talon pihapiiristä näkyy, että talossa ei ole asuttu vuosikausiin, sillä taloa ympäröivällä hoitamattomalla nurmikkolla ei näyt minkäänlaisia tuoreita jälkiä, asumisen jälkiä, polttopuuta, tarvekaluja tai muita merkkejä. Vain muutamassa kentässä itse päärakennus on hyvässä kunnossa, hirret ruskeiksi paahtuneet ja katot uusittu. Tällaisten talojen pihapiiristä voi päätellä, että tämäntapaisissa oloissa on eletty vuosikymmeniä sitten inarinsaamelaisten vähäisten pieneläjien luontaistaloutta muutaman lehmän, lampaan, kalastuksen ja vähäisen poronhoidon varassa. Kuten Erno Paasilinna toteaa "pieni on ollut noiden ihmisten elinpiiri kaukana erämaassa pienessä tupasessa ja kamarissa; pienellä pihakentällä pienikulmaisten erämaitten ja aavojen vesien keskellä. Unohduksen syvä rauha henkii nyt kaikkialla, pihakenttä on villiintynyt ja luhistuneitten karjarakennusten sisällä kasvaa horsma".

Kaiken näkemäni ja kokemani perusteella aina Nellimistä Hiiriniemeen, Kuuvan kanavalle, Suolisvuonoon tai Nitsijärvelle voi todeta, että alueella ei ole enää ympärivuotisia inarinsaamelaisia asukkaita. Suurin osa asuinrakennuskannasta on talviaikaan tyhjänä. Inarinsaamelaisist suurin osa asuu nykyään Inarin kunnan suurimmissa kyläpaikoissa Partakossa, Inarissa, Ivalossa, Koppelossa, Akujärvellä pääosin suomenkieltä puhuvien keskuudessa. Aika ja ihmiset ovat täälläkin muuttuneet. He ovat vähä vähältä muuttuneet yhteiskunnan mukana samanlaisiksi kuin alueella asuvat muutkin. Ristiriita menneisiin aikoihin on jyrkkä. Näkemäni ja kokemani on saanut pohtimaan tätä inarinsaamelaisten järjestelmän romahtamista.

Kun vuonna 1999 ilmestyi kirja "Isoa Inaria kiertämässä" (tekijät Erno Paasilinna ja Antti Tuuri) huomasin ilokseni, että tätä inarinsaamelaistenkin kohtaloa on suvasti pohdittu "kaukana menneisyydessä on jo M.A.Castrenin paljon siteerattu määritelmä, joka yhä hivelee jokaisen saamelaisystävän korvia."

Minkälaisia johtopäätöksiä tämän lennon ja aikaisempien kokemusten perusteella voidaa vetää. Kontrasti siihen mitä 1970-luvun alussa näimme ja koimme on suuri. Aikaisemmat kokemukset yhdistettynä tähän lentomatkaan osoittaa, että kaikesta näkee, että inarinsaamelaisten elämänssä syvä muutos on tapahtumassa. Vain muutamassa talossa enää asutaan vakinaisesti, muutamissa taloisssa asuu vanheneva eläkeläispariskunta, jossakin perhe joka on aikaa sitten lopettanut kalastuksen ja karjanhoidon. Kun 2000-luvulla näillä samoilla alueilla liikkuu huomaa muutoksen jatkumisen; autiotalot ovat lisääntyneet kymmenien kilometrien matkalla Inarinjärven rannoilla. Asuttuja taloja on Väylässä, Partakossa, Nellimissä ja Koppelossa.Niistä ei pidetä paljon yhteyksiä autiotiloihin, pitosyitä kun ei ole enää. Postin kantokin on loppunut vuosikymmeniä sitten. Kesäisin voi nähdä moottoriveneen kulkevan näiden autiotalojen lähivesillä. Talvella ei tapahdu mitään. Inarinjärven itärannan auotiotaloista itään on vain asumatonta kairaa. Muualla Inarin ranta-alueilla nähdään hakattua ja hakkaamatonta metsää, metsäautoteitä, hylättyjä kämppiä, järviä, soita, harmaina paistavia vaarankylkiä.

Inarinsaamelaisia koskevaa osiota kirjoittaessani muistellen isojaon vaiheita pohjoisissa kunnissa. Täällä tarvittiin erityislainsäädäntöä, koska suuri osa inarinsaamelaisten omistamista tiloista oli siirtynyt keinottelijoille. Sen vuoksi tarvittiin oma isojakolainsäädäntö, että keinottelijoille joutuneet tilat voitiin lunastaa takaisin alkuperäisille omisajille. 1800-luvulta lähtien inarinsaamelaiset perustivat runsaasti tiloja, hajalleen itse kunkin suvun entiselle veromaalle, hajalleen kauas toisistaan. Kieltäytyminen tilan perustamisesta olisi merkinnyt maansaantioikeuden menetystä. Ja niin inarinsaamelaiset valitsivat entisen veromaansa, johon he saivat perustaa tilan. Tilat ja talot syntyivät tiettömille seuduille joissa ennestään ennestään oli inarinsaamelaisten kesä ja talvipaikkoja. Yhden sukupolven aikana suurimmasta osasta inarinaamelaisia tuli tilallisia joka merkitsi kiretolaiselämän vähittäistä loppumista. Nykyään maatilatalouskin on karsiutunut pois. Joillakin harvalla on poroja.

Ja vain neljässä vuosikymmenessä tämä inarinsaamelaisen kulttuuri on tälläisen häviämisprosessin kokenut. Se on ollut näkyvissä ja tunnettavissa, niin kuin sairaan tila jonka tiedetään menehtyvän. Kaikki oireet ja merkit ovat kaikkialla samat, sillä myös sairaus on sama, alueen taantuma, jolla ei ole riittäväää elämänkykyä. Lennon aikana näki ilmasta asumattomia taloja, kesällä niiden pihoilla ja rannoilla näkee kesälomalaisten veneitä. Hetki vain ja nämäkin merkit katovat syksyn tultua. Inarinjärven rannan saamelaiskylien koulut ovat jo vuosikymmeniä sitten lopettaneet toimintansa. Siitä huolimatta inarinsaamelaisten yhteistunne on voimistumassa, kiinnostus omaan kieleen ja kulttuurin vilkastunut.

Inarinsaamelaiset ovat kovia kokenut kansa. Sodan jälkeen osa petsamolaisesta siirtoväestöstä asutettiin inarinsaamelisten historiallisille alueille. Heiltä ei juuri kyselty mielipidettä. Kolttasaamelaiset sijoitettiin Koillis-Inariin ja osa Nellimiin. Näin heidät pyrittiin eristämään muista ihmisistä. Näin jälkikäteen sopii kysyä, miksi heitä ei sijoitettu jo asutetuille maille, toimivien kylien yhteyteen, koulujenj ääreen, liitetty yhteiskuntaan johon muut jo olivat juurtuneet ja jotka olivat osoittautueet elinkelpoisiksi. Miksi heidät eristettiin vietiin metsiin, jossa he eivät voineet saada tukea jo rakennetuista yhteisöistä, viljellyistä maista, liikenneyhteyksistä, palveluista. Koltat saivat tuntea tämän eristämispolitiikan nahoissaan.

Kun lentää näiden inarinsaamelisten alueelle muodostettujen kylien ja talojen ylitse, rauhallisten siksi, että ne ovat niin syrjässä, puoliksi tyhjiä ja yhä tyhjenemässä, ei voi muuta kuin aavistaa mikä on kehityksen suunta. Kohta metsä peittää, inarinsaamelaisten talot ovat hajallaan, niifen sisälle ei voi nähdä, julkisivu säilyy jotenkuten. Ihmiset ovat lähteneet. Ongelmat ovat pahimpia siellä minne ihmiset ovat lähteneet. Entinen inarinsaamelainen suurperhe on hajonnut maailmalle, tila tai osa tilasta myyty. Metsät myyty metsäyhtiölle. Pihalla ei ole mitään merkkiä, että tilalla olisi käyty. Kun lentää näiden inarinsaamelaisten tyhjien talojen ylitse, tuntee miten ohimenevää kaikkia on. Voi kuvitella miten talvella tuisku pyyhkii pitkin seinänvieriä, nietostaa kinoksia tyynen rauhallisesti, ajattomasti niinkuin täällä ei koskaaan olisi elämää ollutkaan.