Entisen saamelaispoliitikon mietteitä

Moni saamelainen ja suomalainen on pyytänyt minua kirjoittamaan siitä ajasta, jolloin toimin saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä ensin saamelaisvaltuuskunnassa sitten saamelaiskäräjissä. Olen kotisivuillani käsitellyt saamelaispolitiikan eri puolia ja kokemuksia asioiden valmistelusta. Vastaan näihin vetoomuksiin, että kokonaisvaltaista esitystä en ole tähän mennessä kirjoittanut enkä sellaista aio nytkään tehdä. Miksi alkaa kaivella vanhoja asioita, miksi usuttaa sopulilaumaa, poliittisia maailmanparantajia, noita yhden ajatuksen ihmisiä kimppuuni?

Olin viisivuotias, kun ensimmäinen saamelaiskomitea asetettiin vuonna 1948. Sen jälkeen saamelaispolitiikka on ollut läsnä koko elämäni ajan, mutta en muista kuulleeni, että olisi olemassa statuksettomia saamelaisia. Puhuttiin vain lappalaisista ja saamelaisista. Vaikka käräjien nykyinen johto ei pidä lappalaisia alkuperäisväestönä ovat he olleet olemassa ainakin tuhannen vuoden ajan. Eivät saamelaiset ole sen kummempia ihmisiä kuin heidän vierastamansa suomenkieliset saamelaiset tai suomalaiset, jotka kuitenkin ovat vapauttaneet saamelaiset sanoisinko kotakulttuurin kirouksesta.

Matkan päästä voi heittäytyä uteliaaksi. Millaista oli aika, jolloin saamelaisia edusti vielä saamelaisvaltuuskunta. Millaisia olivat tuon ajan suomalaiset ja saamelaiset poliittiset johtajat? Saamelaiset ovat Suomessa osallistuneet kunnalliseen demokratiaan esimerkillisen hyvin, jotkut jopa kymmenien vuosien ajan. Sen sijaan saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon kehittämiseen mielenkiinto on ollut laimeaa.

Ehdokkaita joka neljäs vuosi pidettävissä saamelaiskäräjävaaleissa on ollut tavallisesti hiukan yli 30 joista sitten on valittu saamelaiskäräjiin 21 jäsentä. Käräjiin valittujen jäsenten joukossa on ollut hyvin vähän sellaisia saamelaisia, joilla on kokemusta kunnallisesta demokratiasta Inarin kunnan valtuuston puheenjohtaja Anu Avaskaria lukuun ottamatta. Vaikutusvaltaisten kunnallispoliitikkojen puuttuminen kertoo sen, ettei käräjien kaltaisella elimellä nähdä olevan mitään lisäarvoa saamelaisille. Lisäksi käräjien kiintiöjärjestelmä syrjii etenkin lukumääräisenä enemmistönä olevia inarinsaamelaisia.

24 vuoden pituinen saamelaisparlamentaarikon aika oli hyvin haastava, jännittävä ja mielenkiintoinen. Koko ajan tuli eteen uusia asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa, reagoitava oli kuitenkin, kantaa oli otettava vaikka tietoakaan ei ollut kuin nimeksi. Joten haastetta riitti kerrakseen. Onneksi työpaikan lähellä sijaitsivat valtion arkisto, yliopiston ja eduskunnan kirjastot. Saamelaispoliitikkona jouduin myös perehtymään asioihin joilla oli kytkentä Teno -ja Tornionjoen lohikantojen suojeluun.

Tapahtumilla elävässä elämässä ei ole olemassa yhtenäistä juonta, on monia juonia, asiat kulkevat rinnakkain, niin kuin ihmisten toiminnatkin. Tapahtumat eivät ala jostakin ja pääty johonkin, ne vain jatkuvat. Olisi vailla mieltä leikata tapahtumista tarkalleen vuoden mittainen jakso ja rajoittaa kaikki siihen. Se mikä kuvaa monella tapaa mennyttä maailmaa, kertoo, että niin paljon on tapahtunut Suomessa ja Euroopassa. Minulle 24 vuotta saamelaispoliitikkona ovat olleet opettavaista aikaa. Sinne ei voi palata, on elettävä sitä aikaa, mitä eletään. En näe mitään syytä sanoutua irti tuosta ajasta.

Politiikka on vallan käyttöä johon tarvitaan paljon tietoa, luonnetta ja osaamista ja kielitaitoa. Muuttuvassa maailmassa saamenkielellä ei pärjää. Tietojen saanti on monelle saamelaispoliitikolle ollut ja on edelleen ongelma. Ongelma on myös rakenteellinen, nykyinen hallintomalli ei ole demokraattinen, koska se antaa suhteettoman suuren vallan kalastaja- ja metsästäjäsaamelaisten alueelle ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisille ja Petsamosta Suomeen asutetuille koltille. Kaiken kaikkiaan inarinsaamelaisten suhteellinen edustus käräjissä jää paljon pienemmäksi kuin mitä heidän suhteellisen suuri väestömääränsä edellyttäisi. Joten paljon saamelaisilla on vielä opettelemista oikeudenmukaisesti toimivasta parlamentarismista.

Kiinnostuin inarinsaamelaisista jo 1960-luvulla, kun oivalsin, että saamelaista itsehallintoa oltiin perustamassa inarinsaamelaisten maahan ja että koko perustaminen rakentui virheellisille väitteille ettei saamelaisten itsehallinto voisi syntyä autiolle, vapaalle alueelle. Siitä alkoi kiinnostukseni asiaan. Totuus oli se, että sellainen yksinvalta olisi johtanut alueella asuvien muiden kuin 7 000 suomalaisen tilanteen uudelleen arviointiin. Siihen loppui meuhkaaminen kun tosiasiat selvisivät. Sen jälkeen olen yrittänyt auttaa inarinsaamelaisia heidän taistelussaan pohjoissaamelaisten ylivaltaa vastaan.

Inarinsaamelaisten sorto on ollut läpinäkyvää, mutta historiasta tiedämme hyvin sorretuista ihmisistä itsestään tulee pahimpia sortajia silloin kun he saavat tilaisuuden siihen. Saamelaiseliitin inarinsaamelaisten sortoa en voi millään puolustaa. Monet pohjoissaamelaiset eivät suostu hyväksymään, että puolustan inarinsaamelaisia. Sen vuoksi hyvin itsekriittisenä luin lappalaisten historiaa. Ensimmäiseksi luin T.I. Itkosen kaksiosaisen kirjan Suomen Lappalaiset vuoteen 1945, jotta voisin selittää selkeämmin miksi minun täytyi tehdä niin kuin tein ja miksi en ole saamelaisvastainen. Runsaaseen aineistoon perehtyminen ei muuttanut näkemyksiäni, vaan terävöitti kritiikkiäni. Nyt opin paljon kolttien ja pohjoissaamelaisten toimintatavoista ja aggressiivisuudesta. Osaan perustelle mielipiteeni paremmin kun puhun pohjoissaamelaisten syntyperää olevien ihmisten kanssa. Myös selitys siihen miksi inarinsaamelaisia on syrjitty ja vainottu vuosisadasta toiseen selvisi.

Inariin Utsjoelta ja Enontekiöltä muuttaneet porosaamelaiset ovat menestyneet ja vaurastuneet omassa sulkeutuneessa ryhmässään, mikä herättää kateutta ja ennakkoluuloja. Nykyään suurin ongelma on, että saamelaiskäräjät on yhtä kuin Suomen valtio. Ne ovat identtiset. Ilman valtiota ei ole saamelaiskäräjiä. Valtio on saamelaiseliitille tärkeä tulolähde valtion jakamalla rahalla eletään hyvin. Nähtäväksi jää kuinka pitkään valtio jatkaa valitsemallaan linjalla. Siinä vaiheessa kun rahavirta tyrehtyy, käräjien olemassaolo on vaarassa. Sen tietävät kaikki.

Saamelaiskäräjien uskottavuus ja luottamus meni viimeisimmän lakiesityksen valmistelussa. Valtion rooli on ollut passiivinen. Se on välttänyt käynnistämästä rauhaan johtavia neuvotteluja ja kiista on jatkunut. Asia on monimutkainen, enkä ole varma, että ratkaisu löytyisi ja olisi oikea. Luulen, että on vain yksi ratkaisu: yksi saamenkansa, niin kuin Etelä-Afrikka on osoittanut, jossa valkoiset ja mustat elävät yhdessä, että se on mahdollista ylä-Lapissakin. Ylä-Lapissakin elettiin yhdessä ennen vuotta 1941, jolloin saamelaisia oli suhteellisen vähän eikä siellä ollut siihen aikaan kansalaisyhteiskuntaa siinä mielessä kuin nykyään.

Tiedämme, että konflikti on pakko ratkaista, muuten saamelaiskäräjät tulee jatkamaan inarinsaamelaisten syrjimistä. Saamelaiskäräjillä on siipi, johon suhtaudun erittäin kriittisesti, koska se suhtautuu naurettavan vihamielisesti inarin- ja metsäsaamelaisiin. Tästä eliitin osasta sanoudun irti. Saamelaisten yhteen ryhmään kohdistuvaa vihaa ei pidä hyväksyä, mutta vallankumoukset eivät ole myöskään mitään teekutsuja, sitä ei sovi unohtaa. Eliitti itse estää muutoksen käynnistämisen.