Olin kesällä 1961 apulaisena Lemmenjoen kasallispuiston alueen metsäarvioinnissa, jota johti metsähoitaja Kalervo Setälä. Asuimme Lemmenjoen varrella sijaitsevassa Härkäkosken autiokämpässä. Ennen kuin ryhdyimme valitsemaan näytealoja, joissa suoritetaan erilaisia mittauksia ja katselimme, vuosilustokairauksia ilmavalokuvista Lemmenjoen kansallispuiston alueesta. Reittimme lähti Lemmenjoen itärannan ikivanhasta metsiköstä, josta nouseva rinne oli paikoin hyvin jyrkkä. Ylemmäksi kiivetessämme metsä kävi harvemmaksi, loppuosa matkasta oli puutonta. Ympäristöstä erottuva Viibuksen korkein laki osoittautui pyöreäksi. Yleiskuvan saaminen edellytti tutustumista alueeseen. Setälä opetti näytealojen valintaa, näytteiden keruuta ja mittausta ja muistiinpanojen laatimista.

Näköala tunturin laelta oli kuin laaja kartta. Eteläpuolen täytti Viibuksen laskeva selänne, joka jatkui Salliaapalle ja -järvelle asti. Jossain niiden takana Norjan rajalla häämötti Korsa-, Pelto- ja Skietsimän tunturit. Länsipuolella Lemmenjokilaakso ja siihen laskevat joet Ravadasjoki, Puskujoki ja monta pienempää jokea ja puroa.

Pohjoisempana Lemmenjoen takana häämötti Morgam Marasto siitä itään käsin Joenkielinen. Viibuksen itäpuolella vetensä Menesjärveen laskeva Villinkijoki. Selkeällä säällä saatoimme näköalasta lukea luonnon vaikuttavimmat piirteet selvänä kuin avoimesta kirjasta. Siinä näkyi soraharjut lännestä itään, pohjoisesta etelään, idästä halkoivat noita seutuja, toisin paikoin jyrkkinä, tosin paikoin levinneinä laajoiksi ja pienemmiksi kankaiksi, joihin selät ja joet ovat levittäneet hiekkatievoja ja harjuja. Enimmäkseen maailma täältä ylhäältä katsottuna näytti autiolta ja tyhjältä.

Oli nautinto katsella Lemmenjoen varrella sijaitsevan Viibuksen päältä uljaita maisemia, mutta enimmäkseen jokivarren ikimetsiä, joista vanhimmat vielä elävät olivat lähes 600 vuotta vanhoja. Lemmenjoen varrella oli parempia maita ja runsaampaa kasvillisuutta. Metsä täällä on siis vanhaa, sammal paksua ja runsaasti valkoista jäkälää. Täällä Viibuksen päällä näemme melkein puolet pitäjästä jalkojemme alla.

Saatuamme ylisilmäyksen alueeseen jatkoimme perehtymistä; kuljimme aluetta ristiin rastiin, ylös ja alas vaaroja ja tuntureita. Valitsimme eri korkeuksilta näytealoja, jotka merkittiin karttoihin ja maastoon selvästi erottuvin merkein mitaten samalla rinteiden nousu saadaksemme tietoa korkeuden vaikutuksesta metsän kasvuun ja tiheyteen. Maastossa näkyivät selvästi jääkauden sulamisvesien vaikutukset pinnan muotoihin. Samalla oli kiintoisaa kuulla jääkauden aikana tapahtuneista pinnanmuotojen syntymisestä ja metsän leviämistä ilmaston lämmetessä.

Myöhemmin kuulin tohtori Jouko Piiroalta lisää miten jään sulamisvesivirrat olivat sysänneet tuntureita melkein joka suunnasta, vähän viistoon pohjoisen puolelta, väliin oli muodostunut hiekkaharjuja, joita kulkee Lemmenjoen molemmin puolin. Vaskojoen pohjoispuolelle on jään jättämiä hiekan ja soran muodostamia kankaita. Kankailla tapaa syviä umpihautoja, joiden selitys oli kauan arvoituksellinen. Ehkä ne ovat syntyneet siitä, että suuria jääkappaleita jäätikön peräytyessä jäi hiekan ja soran peittoon. Kun ne myöhemmin maan sisällä sulivat, niin vajosi kankaan pinta niiden kohdalla syviksi pyöreiksi haudoiksi. Jäätikön jäljet näkyy erityisesti niissä laaksoissa, jotka nousevat Lemmenjoelta ja Vaskojoelta ylös avotunturiin asti. Vaijokilaakso on ikään kuin taltalla koverrettu. Niin ankara on puserrus ollut, että jää on virrannut ylöspäin rotkoa, kuten vaot selvästi osoittavat. (Lisätietoja Jouko Piirolan väitöskirjasta "Jääkauden sulamisvesivirtojen vaikutus Lemmenjoen alueen pinnanmuotoihin")

Tunturin päällä maannut jäätikkö on ollut äärettömän painava, se on muokannut maisemaa aiheuttamalla paljon jälkiä. Tunturi on alentumistaan alentunut pitkin jääkautta, lohkeilleet paadet ovat kulkeneet jään mukana merta kohden. Ehkä Lemmenjoen tunturit olivat paljon korkeampi vuoria ennen kuin mannerjää peitti ne musertavan liikkuvan kuormansa alle.

Kyselin Piirolalta lisää selityksiä kaikesta tästä kehityksestä mikä jääkauden jälkeen täälläkin oli tapahtunut. Piirolan selitykset tuntuivat ihmeellisiltä, kuin sadulta. Olin tekemisessä minulle aivan uuden asian kanssa kuin metsän arviointi. Setälä taas valisti minua, että metsien elinehtoja ovat muokanneet täällä ja muualla sellaiset luonnonvoimat kuten jääkausi joka loppui siihen kun ilmasto lämpeni ja mannerjää suli 10 000 vuotta sitten. Jäät sulamisvesivirtoineen muokkasivat tämänkin alueen pinnanmuodot sellaisiksi kuin näimme ne tänään. Setälän mukaan suuri osa Suomen niemestä oli meren peitossa kauan aikaa, ainoastaan korkeimmat kohdat kohosivat tästä merestä kasvittomina ja karuina, jäävuorien kierteleminä mursujen ja valaiden kanssa.

Kiertelimme Setälän kanssa Jäkäläpään ympärillä, nousimme tunturin rinnettä. Nousimme niin ylös kuin kuvittelimme meren ulottuneen. Samalla tutkimme maaperää. Kummalla mielellä katselimme seutua joka kaiken näkemisen perustella piti olla vanhan Jäämeren rantaa. Niiden lähellä sijaitsi 2000 vuotta vanhoja peuranpyyntihautoja.

Yleissilmäyksen jälkeen siis valittiin näytealueet, jotka mitattiin ja otettiin vuosilustonäytteet. Niitä valittiin kaikista vanhemmasta metsiköstä, notkoista, laaksoista. Omituisella mielellä katselin maisemia tietämättä silloin vielä sitä, että näillä samoilla alueilla äitini esivanhemmat olivat paimentaneet poroja ja että osa tästä alueesta kuului sukuni vuotuiskieroon ja että alue oli ikivanhaa inarinsaamelaisten peuranpyyntialuetta, joista oli merkkejä näkösällä eri puolilla kansallispuistoa

Kuten näytealueiden vuosilukukairaukset osoittivat, noissa ikimetsissä vaarojen rinteillä ja Lemmenjoen laaksossa puut ovat saaneet aivan rauhassa elää vuosituhansia. Eri puut jakavat keskenään paikat miten parhaiten sopii. Vanhoista katajista ja vanhoista männyistä luonto on rakentanut pienoismaiseman, jota on mielenkiintoista katsella, vaikka ei näkyisi kuin pieni osa kokonaisuudesta. Näin tulin tuntemaan oman pienuuteni. Täällä puhtaassa metsikössä tunsi olevani rauhassa kuin luonnon kukkarossa.

Lopuksi

Sen mitä kuukauden ajasta opin ovat alueen entisyyden vaiheet, joissa ihmisellä tai saamelaisella ei ole muuta osaa kuin sopeutuminen. Kuinka lyhyt onkaan kansojen ja sivistyksen elämä näihin luonnon ajanjaksoihin verrattuna. Kuinka pitkiä aikoja maa on elänyt täällä ilman ihmistä. Kuinka lyhyttä on täällä hänen kaikkein vanhinkin toimensa, tuskin eilispäivä vuosituhannessa. Valtameri on aaltoillut siinä missä ihminen kaivaa nyt kultaa ja laiduntaa porojaan.

Metsän arviointi täällä 1961 karkotti mielestäni entisyyden kuvitelmat ja välittömällä ilolla syvennyin ihailemaan nykyisyyttä, kasvistoa, maiseman sulavia muotoja, vanhan asutuksen jälkiä maastossa. Nautin työstä, vapaudesta. Myöhemmin kuljin näissä samoissa metsissä, iloitsin kauneudesta, näkymistä vaarojen ja tunturin rinteillä. Ennen kaikkea iloitsin siitä että olin oppinut lukemaan ja hankkimaan lisää tietoa. Metsänarviointi tarjosi minulle uuden mahdollisuuden valita suunta elämälleni. Se johti minut monien vaiheiden kautta myös saamelaispolitiikkaan ja sytytti kiinnostuksen vanhojen metsien suojeluun.