Muistikuvia Menes Antista

Oli vuosi 1954 ja elokuun puoliväliä. Äitini Magga Kitti piikoi tuolloin Jurmukoskella Martti ja Aili Wallea. Olimme aloittaneet elokuun alussa heinätyöt niittämällä aluksi talon ympärillä olevan kentän ja sen jälkeen kävimme vielä niittämässä Kettujoella sijaitsevan rantaniityn. Saatuamme Kettujoella heinät suovatuksi ajelimme takaisin Jurmukoskelle. Panin merkille, että jokivarsilla kasvavien koivujen lehti oli vielä kirkas, päivä oli lämmin ja taivas ohuen pilvivaipan tummentama. Tultuamme takaisin Jurmukoskelle talon isäntä Martti totesi yllättäen minulle; taidammekin lähteä huomisaamuna Kaksamajärvelle, sen itäpäässä Karipäätunturin puolella on Harjuntakana niminen jänkkä vielä niittämättä.

Seuraavana aamuna ajoimme Martin Viremoottorilla Kaksamojokea ylös Haukkapesäojan suun alapuolella olevan kosken alle, josta vedimme hinauksessa olleen soutuveneen Kaksamojärvelle ja soutelimme sillä kohti järven itäpäätä. Soudellessamme pitkin Kaksamojärven peilityventä pintaa, panin merkille, että järvi vaikutti täysin asumattomalta. Järven itäpäähän laskevan Kyläjoen jo näkyessä huomasin, että järven etelärannan männiköstä pilkisti vaatimattoman näköinen hirsimökki. Soudimme mökin rantaan ja astelimme venevalkamasta kämpälle johtavaa polkua pitkin mökin pihalle, jossa paikan isäntä sattui olemaan juuri selvittelemässä verkkoja.

Tervehtimisen yhteydessä kiinnitin huomiota Antin lausumaan sanaan "Jumalan rauhaa". Tuo tervehdys vaikutti minuun lumoavasti. Kun katselin Antin mökin pihapiiriä ja Antin puuhastelua siinä ei voinut kieltää tunnetta, että tässä hänen asuinpaikassaan oli jotakin selittämättömän kiinnostavaa, ajan patinaa, joka kuului juuri tähän paikkaan ja mikä ei millään kulu pois.

Kun menimme sisään, ryhtyi Antti keittämään meille kahvia. Istuin pöydän ääreen, josta näkyi hyvin Kaksamojärvi ja sen takana sijaitseva Karipää. Kaksamojärvi välkkyi melkein peilityvenenä ikkunan alla ja avonaisesta ovesta kuului Kyläjoen alimmaisen kosken kohina vaimeana sisälle kuin kutsuen luokseen.

Koko ympäristö ja paikan isäntä Antti oli minulle täynnä arvoitusta samalla tavalla kuin se koko järvestä etelään Ivalojoelle asti jatkuva valtava metsäerämää, joka ympäröi tätäkin paikkaa. Kun olimme kahvitelleet ja vaihtaneet kuulumisemme, lähdimme Martin kanssa heinätöihin järven vastarannalla sijaitsevalle suopalstalle. Päivän rehkittyämme palailimme Antille, johon olimme osan tavaroistamme jättäneet.

Kun Martti ilmoitti menevänsä yöksi takaisin Jurmukoskelle, pyysin Antilta lupaa saada jäädä hänen luokseen yöksi. Huomasin miten Antti innostui ehdotuksestani. "Kuulepas Maakan Jouni lähdettäisiinkö illalla Kyläjoelle kokeilemaan taimenensyöntiä kun verkoistakaan ei ole viime päivinä juuri mitään tullut." En ollut aamulla Martista lähdettyämme ajatellut kalastusta enkä siihen mitenkään varustautunut. Odotin kuitenkin jännityksen vallassa illan hämärtymistä. Se saapuikin melkein kuin varkain Hammaskairasta käsin, verhoten taivaan etelästä käsin nousevilla mustilla pilvillä. Utuisessa hämärtyvässä illassa soutelimme Antin kanssa Kyläjoen suulle, johon jätimme veneen. Veneen luota lähdimme nousemaan jalkaisin ylöspäin Kyläjokivartta. Käveltyämme jonkin aikaa kuului edessäpäin kosken vaimea kohina. Vesi välkehti ja vaahtovanat paljastivat valtaväylän sijainnin.

Pysähdyimme erään kosken mutkaan. Antti tekaisi minulle rannalla kasvavasta koivun vesasta ongenvavan. "Saat yrittää tällä kalaonneasi tämän kosken alta, itse jatkan matkaa tästä vielä jonkin matkaa ylöskäsin". Antin lähdettyä sidoin ongenvapaan siiman ja siihen koukun. Olimme ennen tänne lähtöämme kaivaneet Antin pihalle olevien kivien alta matoja syöteiksi. Pujotin madon koukkuun ja sen jälkeen sitaisin vielä pienen kuivan oksapalan kohoksi ja sitten heitin koko viritykseni pyyntiin kosken alla oleviin pyörteisiin.

Vaikka yritin miten päin yritin uittaa viritystäni virrassa, minkäänlaisia merkkejä Antin mainitsemista taimenista ei kuulunut tai näkynyt. Kävin hiljaiseksi ja vakavaksi. Kylmäkin puistatti ruumistani. Oli jo aivan tyventä ja lähes pilkkosen pimeää. Minnekähän Antti itse on mennyt? Huutelin, mutta kun mitään merkkejä ei Antista kuulunut jatkoin, pikkuhiljaa sinne käsin mihin olin nähnyt Antin menevän. Samassa alkoi putoilla vesipisaroita päälleni.

Tultuani kosken niskalle kuulin kun joku ylävirralla kahlasi joessa. Kun saavuin kahlaajan kohdalle, näin miten Antti nosti parhaillaan vedestä komeaa taimenta rannalle. Monesko kysäisin varovasti? Ole niin hiljaa kuin vain voit, kuulin Antin hiljaisella äänellä neuvovan. Jäin rantatörmälle odottelemaan ja odotellessani tein pienet kynsitulet rantapenkalle. Jonkin ajan päästä ilmestyi Antti itsekin tulille ison kalalaukkunsa kanssa. "Kattopas Maakan Jouni silloin kun kala on syönnillä ei pijä meuhkata", kommentoi Antti. "Tuolla rantapounujen alla ruukaapi ne issoimmukset maata, mutta ne ovat niin arkoja, että ne pelästyvät pienintäkin liikettä ja piiloutuvat heti rantapenkan alle", selosti Antti.

Kurkistelin varovasti Antin laukkuun. Laukku oli täynnä taimenia, joiden koko vaihteli puolesta kilosta kiloon. Hämmästelin Antin saamaa saalista. Antti taitaakin olla tällä joella sellainen isäntä joka tietää miten kala saadaan koukkuun. Sammuttelimme tulet ja suunnistimme veneelle pitkin jokivartta kompastellen pimeässä välillä suurimpiin mättäisiin. Kävellessämme huomasin että taivas oli kirkastunut, tähdet näkyivät pilvien välistä ja huurua nousi soilta.

Kun tulimme kämpälle, kaivoi Antti ensi töikseen hyllystään uuden testamentin ja sieltä erään kohdan joka käsittelisi Pietarin kalasaalista ja siihen liittyviä asioita. Kun hän oli tämän kohdan lukenut minulle ääneen, piti hän vielä pienen kiitoshartauden sen kunniaksi, että Korkein oli muistanut meitä hyvällä kalasaaliilla. Perattuamme taimenet, suolasi Antti suurimmat ja pienemmistä hän ryhtyi valmistamaan meille kalakeittoa.

Seurailin hämmentyneenä Antin puuhailuja. Jollakin lailla minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt lähelle tätä Hammaskairan erä-ja kalamiehen salaista elämää. Kun Antti siinä kalapadan ääressä hääräili, näin hänet pienikokoisena ja kumaraisena jopa jossakin määrin epätodellisena, kuin sadussa olevana hyvänä haltijana. Syötyämme kalakeiton kyselin uteliaana Antin elämästä täällä vuosikymmenien aikana. Antti kertoikin mielellään elämästä täällä, joka oli alituista taistelua susilaumojen ja karhujen kanssa, jotka jatkuvasti olivat hätyyttelemässä Antin poroja.

Kuulin myös Antilta ennen talvisotaa tapahtuneesta susilauman takaa-ajosta. Antti oli ollut porotokkaansa paimentamassa Ronkajärven lähellä, kun lauma susia syöksyi tokkaan hajottaen sen. Siitä kehittyi kuin huomaamatta pitkällinen ja rasittava takaa-ajo, joka oli viedä Antin hengen. Kun sudet huomasivat, että niitä ajetaan takaa, nousivat ne aluksi läheiselle Tupapäälle ja huomattuaan, että heitä edelleenkin ajetaan takaa ne syöksyivät vihurina alas Kaitamojärvelle, ja kun ne näkivät Antin olevan melkein ampumamatkan ulottuvilla, ne nousivat Nukkumapäälle. Siellä lumi oli niin kovaa, että sudet melkein saivat Antin pudotettua pois pelistä.

Melkein vuorokauden Antti ajoi susia takaa pitkin Jurmurovan kuruja ja yli soiden, järvien ja jokien. Jurmurovan päällä hän vihdoin näki ajettavansa, mikä antoikin hänelle kummasti lisää voimia. Antti ei enää tässä tilanteessa ennättänyt vilkuilla sivuilleen, näki ainoastaan sudet edessään nousevan Lammaspahdan itäpuoleista rinnettä ylös. Sai hän siinä ammuttua pari kertaa kohti suurinta sutta.

Yllättäen sudet katosivat kuin maan nieleminä hänen silmistään. Vauhti oli kuitenkin siksi kova, ettei hän huomannut tulleensa aivan pahdan reunaan, josta sudet olivat painuneet alas. Vaikka Antti kaikin tavoin yritti pysäyttää vauhtinsa, veti jyrkkenevä rinne väkisinkin hänet alaspäin ja niin Antti oli liukui Juutuanjoen varrella sijaitsevan Lammaspahdan jäistä rinnettä kiihtyvällä vauhdilla alaspäin.

Antin lopetettua kertomuksensa uskalsin kysäistä varovasti, pääsikö osuman saanut takaa-ajamasi susi karkuun? Antti oli tuokion vaiti. Pääsi kyllä, mutta haavoittuneena, mutta itse en kyennyt enää jatkamaan takaa-ajoa. Hyvä että selvisin erämaasta hengissä, niin koville se reissu otti. Kulku pahdan alta kotiin oli vaikeaa. Välillä katkenneet sukset tökkivät pounuihin kiinni, että ne piti molemmin käsin kiskoa esille. Välillä oli pakko lepäillessä poltella tervasjuurakoita, muuten olisin paleltunut kuoliaaksi, lopetti Antti.

Ennen nukkumaanmenoa pohdiskelin kaiken kuulemani perusteella, että Anttihan oli itse asiassa tätä maisemaa, osa tätä erämaata. Hän kuului tähän erämaahan samalla tavalla kuin saukko Kyläjokeen tai susi Hammaskairaan. Tämä ymmärrettyäni valtasi mielen tyytyväisyys. Tuntui siltä kuin täällä vasta tajusin Antin olemuksen olevan osa tätä suurta kokonaisuutta. Täällä Antin luona tuntui kodikkaalta ja viehättävän yksinkertaiselta ja huomasin miten olemisen riemu täytti mieleni. Ummistin silmäni ja uni otti minut syleilyynsä.

Kun aamulla heräsin, huomasin Antin olevan jo jalkeilla. Aamukahvin jälkeen auttelin vielä jonkin aikaa Anttia kenkäheinien pehmittämisessä. Kun Martti saapui, jatkoimme hänen järven takana sijaitsevalla suolla edellisenä päivänä kaadetun heinän suovausta. Kyselin Martilta lisää Antista. Kuultuaan kysymykseni hän vastasi ykskantaan; "kuule Antti on edustaa täällä Pikku-Kustin kanssa sellaista eräkulttuurin aikaa, joka tuskin koskaan palaa näille kairoille". Kuultuani Antin joskus 1960-luvun alkuvuosina kuolleen, valtasi mieleni haikeus. Martin sanat mielessäni ymmärsin, että Antin poismenon myötä elämä oli jollakin tavoin köyhempää. Tajusin myös, että sellaista kokemusta erätaidoissa mitä Antti edusti, oli yhä harvemmaksi käyvällä joukolla.