Muutama vuosi sitten ilmestyi inarilaisen kustannus Puntsin julkaisemana taiteilija Merja aletta Ranttilan tekemä kirja, jossa hän piirtää kuvan itsestään tekstina, runoina ja kuvina.

Merja näyttää käyttäneen kirjansa kokoamisessa johtavana ajatuksena jonkinlaista sattumanvaraisen järjestyksen menetelmää, joka antaa mahdollisuuksia lähes rajattomalle taiteilijan ilmaisuvapauden käytölle. Kirjassaan taiteilija karttaa käsittelemästä oman elämänsä esiiintuomista yhtenäisesti ja kronologisesti etenevänä tapahtumasarjana.

Sen sijaan aihe tarjoillaan paloittain runon ja kuvan keinon. Silti kyseessä ei ole romaani, jossa on joku tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Kysessä ei ole myöskään sellainen esitys, jossa taiteilija kuvaisi omaa kasvuaan ihmisenä, rakastumistaan jne. Kiinnostavinta kirjassa on runoihin liittyvien kertomusten, uskon ja epäuskon välinen jännite sekä eri suuntiin vaikuttavien arvojen ja asioiden välinen yhteys.

Merja Aletta Ranttila ei ole ilmeisesti tahtonut kirjoittaa yhtenäistä esitystä itsestään, vaan on pyrkinyt ripottelemaan oma elämänsä vaiheita ja tuntemuksiaan sopiviin yhteyksiin. Vakuudeksi Merja on kirjoittanut omaperäisen kirjan, joka omakohtaisista arkipäivän elämän kokemuksista tehty kuvallinen ja sanallinen kooste. Kirjassa on lyhyessä runomuodossa tekstiä, jota varmuuden vuoksi vielä lukuisat kysymykset, huudahtukset ja kuvat sopivasti täydentävät.

Taiteilija Merja Aletta Ranttila on mielestäni onnnistunut tavoittamaan koko joukon syvimpiä tunteitaan elävään ja tunnistettavaan muotoon. Tästä muotokuvasta lukija voi etsiä tuttuja piirteitä ja siitä voi etsivä löytää myökin uusia ennennäkemättömiä muotoja.

Kaiken kaikkiaan kirja luettuani jäin pitkäksi aikaa pohdiskelemaan sitä, että eikö lähimmäisen rakkauden ja myötätunnon ilmaiseminen ole sallittua myös taiteen keinoin? Tästä olen kirjan luettuani entistä vakuuttuneempi.