Lisman kylässä ensimmäistä kertaa

Oli heinäkuun alkupuolta 1970. En ollut aikaisemmin käynyt Lisman kylässä, joka tuohon aikaan oli eräs Inarin kunnan syrjäisimmistä kylistä. Olin tietysti kuullut runsaasti monenlaisia kertomuksia tuosta merkillisestä kylästä jo lapsuudestani lähtien. Lismaan ei tuohon aikaan ollut vielä autolla ajettavaa tietä, se valmistu vasta 1975. Ennen kuin maantie valmistui Pokka-Menesjärvi -välille kuljettiin Lismasta Inariin kävellen Kittilä-Inari ratsutielle ja siitä edelleen Menesjärvelle, jonne johtavan ratsutien saksalaiset olivat leventäneet sodan aikana niin että sitä pääsi autolla.

Lännen suunnasta Kittilästä Pokkaan valmistui maantie 1960-luvulla, ja Pokasta Repojoelle 1960-luvun lopulla. Vuonna 1970 tilanne oli siis se, että mikäli tahtoi päästä kesällä Inarista Lismaan, oli ensin käveltävä Repojoelta yli 20 kilometriä vanhaa postipolkua pitkin Pokkaan ja sieltä noin 30 km metsäautotietä ja polkua Lismaan. Vaihtoehtoinen reitti oli ajaa autolla Inarista Sodankylän ja Kittilän kirkonkylien kautta Pokkaan ja sieltä sitten metsäautotietä muutaman kilometrin päähän Lismasta. Siitä jatkui polku kylään, joka sijaitsee Ivalojoen pohjoispuolella.

Kun tehtäväni oli hankkia kalanäytteitä Lismajoensuusta, tarjoutui samalla mahdollisuus tutustua Lismaan. Kesä on kalatutkimuksen kenttätyöläisille kiireellisintä aikaa, ja ajan voittamiseksi päätin että ajamme Hannun Samelin Hansin (Kitti) kanssa Juhanin Matin Antin (Jomppanen) taksin mukana Kittilän kirkon kautta Pokkaan ja sieltä metsäautotietä niin pitkälle kuin sitä autolla pääsee.

Metsäautotien päästä Lismaan johtava polku mutkitteli harvassa männikössä kohti Ivalonjoen rantaa. Sinä kesänä oli pitkästä aikaa kunnon sopulivuosi. Kävellessämme pitkien polkua kuului jatkuvaa sopulien ääntelyä pensaikosta. Runsaimman sopulivaelluksen aikana niitä saattoi nähdä jopa sadoittain. Nytkin niitä oli joka paikassa polun varrella, toiset yrittivät piiloutua kävelijältä, toiset taas hyökkäsivät joka ainutta vierasta kohti muutaman käydessä jopa kumisaappaisiin kiinni. Tällaiset ajat olivat korpeille ja haukoille juhlan aikaa, minkä myös polulla kulkija saattoi nähdä ja kuulla.

Viimein tulimme Ivalojoen rantaan Lismajoen suun toiselle puolen. Viritimme vavat kalastuskuntoon ja niin aloitimme kalanäytteiden keruun onkimalla. Tehtävänämme oli hankkia näytteitä, joita tutkimalla oli tarkoitus selvittää olivatko täällä turistien kalastamat pienemmät saaliskalat järvitaimenen poikasia vaiko oikeasti paikallista purotaimenkantaa. Aika riensi nopeasti ja iltamyöhällä lopetimme kalastamisen. Kahlasimme Lismajoen suun alapuolella Ivalonjoen yli ja Lismajoen itärantaa seuraillen suunnistimme kohti kylää, joka puolen tunnin kävelyn jälkeen ilmestyikin männiköstä eteemme. Muistin, että täältä oli aikoinaan lähtenyt maailmalle edesmennyt mummoni Kristiina Länsman. Kun näin kylän levittäytyvän suoraan edessäni tuntui kuin olisin palannut 1800-luvulle. Kylä koostui harmaista rakennuksista ja vanhoista aidoista ja heinäsuovan seipäistä. Jatkoimme matkaa kohti punaiseksi maalattua rakennusta, jonka tiesin Jussan Antin (Näkkäläjärvi) taloksi.

Vaikka oli myöhä, talossa oltiin vielä valveilla. Astuttuamme sisälle suureen pirttiin huomasin, että tuvan suuren pöydän ääressä istui kolme miestä. Tunnistin kaikki; oikealla puolen talon isäntä Jussan Antti, hänen vieressään poika Paulus ja pöydän takana Hannun Jouni (Kitti). Kun olimme tervehtineet, astui pirttiin talon emäntä Anni.

Kun kuulumiset oli vaihdettu, puhuimme noita näitä; sopulien massavaelluksista, porokuolemista, jotka parin viime vuoden aikana olivat niittäneet tuhansia poroja. Keskustelun aiheista ei ollut pulaa. Jutut pyörähtivät välillä Lisman ministeriin, jolloin talon väki melkein vaikeni. Hannun Jouni kommentoi lyhyesti asiaa toteamalla kylässä olleen epäileviä tuomaita. Ministeriksi itsensä nimittänyt huijariherrahan tuli tutuksi heti kohta sodan jälkeen pistäytyessään tutustumassa kylän asioihin ja lupailemalla mm. kyläläisten maanomistusasioihin parannuksia. Pirtissä olijat eivät halunneet kommentoida kuulemiani juttuja. Kun sitten mainitsin presidentti Kekkosen vierailleen kylässä joskus 1950-luvun lopussa, huomasin että tämä oli jo huomattavasti mieluisampi keskustelun aihe kuin tuo kelmi ministeri. Nyt innostui Hannun Jouni elävästi kertoilemaan presidentin vierailusta kylässä. Päämies oli viettänyt kylässä peräti melkein päivän kuulostellen samalla kyläläisten tunnelmia.

Jouni kertoi puhuneensa presidentille niistä moninaisista vaikeuksista mitä tiettömyys kyläläisille vuoden eri aikoina aiheutti. Ennen kuin presidentti jatkoi matkaansa, hän oli sanonut, että hän ei halua luvata mitään, mutta aikoi pohtia niitä mahdollisuuksia millä kyläläisten vaikeuksia voitaisiin lieventää. Presidentti ei ollutkaan turha mies, koska jo seuraavana vuonna ilmestyi kylään miehiä, jotka olivat kartoittamassa ja merkitsemässä maastoon maantielinjan paikkaa. Muutama vuosi tämän jälkeen ryhdyttiin Menesjärveltä rakentamaan tietä Repojoelle ja siitä edelleen Kittilään, mutta vieläkään ei ole tietä Lismaan, totesi Jouni. Kyllä se sentään Kekkosen sana kuitenkin painoi paljon enemmän kuin sen huijariministerin laveat lupaukset, lopetti Jouni kertomuksen Kekkosesta.

Kun heräsimme oli jo keskipäivä. Tutkiskelin tarkemmin kylää. Parilla talolla näytti olevan pihalla pieni hirsinen navetta. Kuulin talon emännältä Annilta, että lehmiä oli kylässä pidetty lähinnä jotta lapsille saatiin maitoa. Anni kertoi, että lisärehua lehmille jouduttiin niittämään läheisiltä metsäniityiltä ja soilta. Perunaa yritettiin vaihtelevalla menestyksellä viljellä, mutta ainaisten hallakesien vuoksi sadot olivat välillä huonoja. Kuulin Jounilta, että kylään poikkesi harvoin vieraita ihmisiä. Erään kerran kylään poikkesi vahingossa amerikkalaisen National Geographicin toimittaja ja hänen laajan kirjoituksen johdosta Lisman erämaakylä tuli laajasti amerikkalaisten tietoon.

Ennen kuin jatkoimme matkaa, tiedustelin Jounilta hyvä sopulivuoden merkityksestä. Hän vastasi, ettei hän kyllä osaa yhdistää sitä mihinkään erikoiseen asiaan. "Ehkä on tulossa hyvät porovuodet mikä merkitsee elämän palaamista jälleen normaaliksi". Tiedustelin vielä hänen käsitystään Lisman kummituksista. Jouni hymähti ja totesi kummitusjuttujen kuuluvan enemmän pitkien talvi-iltojen ajantäytteeksi kuin vakavasti otettaviin asioihin.

Kun olimme jättäneen kylän taaksemme, käveli Hanssi rinnalle ja totesi minulle ykskantaan "Nyt käsitän, miksei se Lisman ministeri oikein tykännyt Jounista".