Lapin Kansankorkeakoulun käyminen vuosina 1960-1961 merkitsi minulle ratkaisevaa käännettä elämässä. Seuraavassa haluaisin kertoa lähemmin tapauksesta joka kohdallani aukaisi kaikki aikaisempien vuosien aikaiset patoutumat. Olin erääksi oppiaineeksi ottanut puhetaidon, jota opetti edesmennyt maisteri Olavi Kostia. Olin nimittäin huomannut, että minulla oli tuohon aikaan suullisessa ulosannissa tavattoman suuria vaikeuksia, jota nyt halusin parantaa puhetaidon opiskelun avulla.

Maaliskuun puolivälissä 1961 ennen puhetaidon tuntien alkamista ilmoitettiin yllättäen, että seuraisi valmistelematon puhetaidon koe ilman paperia. Jokainen voisi pitää enintään 15-20 minuutin pituisen puheen, mistä tahansa viidestä annetusta aiheesta. Jostakin syystä valitsin lähes paniikinomaisesti viidestä annetusta aiheesta vaihtoehdon "Asia, jota en haluaisi erityisesti muistella."

Kokeen jälkeen merkitsin muistiin pääpiirteet puheestani, josta seuraavassa kerron lukijoille lyhennelmän. Löysin muistiinpanoni hiljattain kootessani ja järjestellessäni papereitani vuosikymmenten takaa.

Suunnilleen tältä puhe kuulosti:

Kaikkien ihmisten elämässä on todennäköisesti jaksoja, joita ei jostakin syystä haluaisi muistella. Näitä joko ikäviä tai vähemmän kunniakkaita vaiheitaan elämästään ihmiset eivät yksinkertaisesti halua kertoa ehkä siksi, koska se ei toisi mitään sellaista mainitsemisen arvoista kunkin ihmisen todellisen elämän henkilöhistoriaan, jolla kannattaisi rehvastella. Minun kohdallani sellainen poikkeuksellinen elämän jakso oli vuosina 1946-1951, josta olen tähän asti ollut visusti hiljaa. Olen vanhojen saamelaisten (isäni syntynyt 1872 ja äitini syntynyt 1898) avioton lapsi, jonka kohtalona oli sodan jälkeen vuonna 1946 päätyä Suomen ja Norjan rajalla Angelin kylään kasvattilapseksi.

Aikaisemmasta elämästäni en oikeastaan tiennyt mitään, ennen kuin eräs kyläläinen kysyi minulta syksyllä 1946 sitä, että tiesinkö olevani erään saamelaisen vanhuksen jalkalapsi (= avioton lapsi) ja että isäni oli evakkoaikana kuollut ja haudattu Kokkolan multiin.

Aluksi en käsittänyt mitä hän tällaisella "avioton lapsi" eli "jalkalapsi" -käsitteellä tarkoitti. Uteliaana pyysin kuitenkin asianomaista kertomaan lisää tämän minulle oudon termin sisällöstä. Huomasin, että olin liian nuori käsittääkseni mitä kaikkea se kohdallani tuossa yhteisössä merkitsi. Enkä myöskään tuolloin ymmärtänyt täysin sitä mitä tällainen aviottoman lapsen asema saamelaisessa, lestadiolaisessa kyläyhteisössä tarkoitti ja merkitsi. Sen tulin vasta huomaamaan seuraavana talvena pidetyissä seuroissa, kun saarnamies totesi katsoessaan tuimasti minua kohti "Koska olette tehneet syntiä, teidän kohtalonne on oleva toinen kuin niiden, jotka uskovat..." Sävähdin koskiko tämä kenties minua, synnin hedelmää?

Kun karu totuus minulle vihdoin vähitellen selvisi, ahdistuin. Vähitellen aloin eristäytyä ja luoda henkistä pakopaikkaa jonne olisin voinut vetäytyä. Niinpä Angelissa oloaikana torjunta loppujen lopuksi osoittautui keinoksi, jolla parhaiten saatoin selviytyä kokemastani häpeästä ja siihen liittyvästä tuskasta ja ahdistuksesta. Opettelin osallistumaan tapahtumiin olemalla sillä tavoin niissä mukana, että olin yleensä hiljaa, paljastamatta, mitä sisimmässäni todellisuudessa liikkui. Niinpä minusta vähitellen tuli jonkinlainen tirkistelijä, sivustakatsoja.

Ulkoisesti elämä Angelissa alkoi vähitellen sujua omia uomiaan. Antauduin sellaisille harrastuksille, joissa kuvittelin saavani voimia selviytymistaistelussani ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Välillä kiertelin yksikseni kylän läheisissä metsissä ilman erityistä päämäärää ja kävin Norjan puolella leikkimässä ikäisteni lasten kanssa. Kun vuonna 1948 olin oppinut kiertokoulussa lukemaan saameksi, sattui naapuritalossa käsiini saamenkieliset lehdet Nuorttanasti ja Sapmelas, hukuttauduin näiden lehtien lukemiseen. Siinä tilanteessa missä tuolloin elin, en kyennyt kuitenkaan tekemään mitään sille perusongelmalle, minkä vuoksi olin joutunut tänne Angeliin.

Päätin siksi hiljalleen sopeutua, antautumatta kuitenkaan itsesääliin. Kertomani kenties osoittaa sen, että saamelainen kasvaa, kehittyy ja kypsyy ympäristönsä määrittämien edellytystensä mukaisesti. Edellytykset vaihtelevat sangen suuresti sen mukaan minkälaisissa olosuhteissa saamelaisen kasvu ihmiseksi tapahtuu. Edellä kertomani osoittaa, että olen kasvanut monella lailla karussa ympäristössä. En ole koskaan kuulunut niiden ihmisten joukkoon, joille maailma näyttää tasaiselta ja helpolta. Monesti olen joutunut tätä asiaa varsin paljon elämäni kokemusten pohjalta pohtimaan ja erittelemään, miten loputtomat vastoinkäymiset voivat joko nujertaa ihmisen tai auttaa häntä kestämään eteen tulevat vaikeudet. En kuitenkaan luullakseni ole ainoa ihminen, joka on tämänkaltaista elämän polkua pitkin vaeltanut.

Kun syksyllä 1950 tulin kansakouluun Inariin, huomasin, että kaikki se, mikä minulle Angelissa oli ollut jollakin tavalla läheistä ja turvallista, muuttuikin yhtäkkiä turvattomaksi ja vihamieliseksi. Siinä uudessa suomenkielisessä ympäristössä olin sinä syksynä tiettävästi ainoa ummikkosaamelainen.

Huomasin yhtäkkiä olevani kuin metsäraja-alueella tunturinrinteellä yksikseen muista männyistä erillään oleva aihkipetäjä, lyhyt ja parkkiintunut, josta vain muutamassa oksassa oli vihreitä neulasia. Jouduin jälleen suojautumaan vihamieliseltä maailmalta vetäytymällä sisäiseen maailmaani. No siihenhän olin jo Angelissa kouliintunut. Puhumattomuuteni vuoksi minua jo kevättalvella nimiteltiin "puujumalaksi".

Vaikka näytin ulkoisesti rauhalliselta, oli sisäinen ahdistus ja tuska kasvanut sietämättömiin mittasuhteisiin. Onko ihmisen tosiaankin elettävä osansa mukaisesti, kyselin monesti itseltäni epätoivoisena? Ensimmäisen kouluvuoden päätyttyä olin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta helpottunut ja onnellinen. Koulun päättäjäisjuhlan jälkeen menin ulos koulun pihalle auringon paisteeseen. Vaeltelin yksikseni pihalla etsiskellen väen joukosta äitiäni. Mieleni piristyi kun näin hänen saamenpukuun sonnustautuneen vaatimattoman hahmonsa lähestyvän minua. Vapisin ilosta tervehtiessäni häntä. Ei äitini kysellyt kuten vanhemmat yleensä koulumenestyksestäni mitään. Hänen äänensä oli ylpeä kun hän pyysi tulemaan mukaansa mainiten, että kohta puolin lähtisimme taksilla kohti Solojärveä. Kun poistuimme koulun pihalta, saattelivat koulutoverini pilkkahuudot meitä.

Matkustin siis äitini mukana ensimmäiseen yhteiseen kesäloman viettoon Solojärvelle, jossa ympäristö oli minulle ennestään vieras ja tuntematon. Ajatukset ja mielikuvat ensimmäisestä kouluvuodesta pyörivät mielessäni ahdistusenomaisesti herkeämättä. Kouluvuoteen oli sisältynyt jatkuvaa pilailua ja kiusantekoa kustannuksellani. Käsitin jollakin tavalla tilanteeni toivottomuuden, sitä paitsi olinhan ollut ylivoimaisesti huonoin oppilas koko luokalla ja jäänyt sitä paitsi luokalle. Täällä Solojärvellä aivoihini tunki ensimmäisen kerran heikko ja hetkellinen oivalluksen kajo. Ymmärsin miten erilaisessa yhteisössä olin aikaisemmin elänyt ja minkälaiseen yhteisöön olin Inariin tullessani joutunut.

Koulutovereitteni joukossa olin tahtomattani huonompi ja tyhmempi kuin muut. Kenenkään ihmisen ei pitäisi olla kaltaiseni, ajattelin toivottomuutta tuntien. Jotta olisin paremmin käsittänyt oman tilanteeni, kyselin äidiltäni hänen elämästään kaikenlaista. Niinpä ensimmäisen yhteisen lomakesämme aikana äitini avautui minulle kokonaan. Ajatukseni viipyivät kauan kuulemissani kertomuksissa, jotka olivat kuin toisesta maailmasta. Hänen elämänsä yhteys ikäpolvensa saamelaisiin ja hänen elämänkokemuksensa merkitys minulle alkoi vähitellen kirkastua. Huomasin vähitellen antavani arvoa näille yhdessä viettämillemme tuokioille. Puhuimme avoimesti hänen kanssaan saameksi kaikesta mahdollisesta. Äitini koruttomuus puhutteli minua syvästi ja herkisti sydämeni. Mutta miten ja mistä saisin voimia olla ylpeä ja rohkea puolustaakseni äitini sukupolven henkistä perintöä, kysyin monesti itseltäni. Merkitsikö tilanteeni hyväksyminen sitä, että ajaudun hitaaseen, inhottavaan ja arvottomaan ihmisen osaan. Pääsevät vielä uskovaiset ihmiset varottavana ja opettavaisena esimerkkinä muille toteamaan; "Katsokaa, näin käy kaikille synnin hedelmille". Kavahdin ahdistusta tuntien moista eteeni avautuvaa näkymää.

Puheeni pidettyäni tunsin olevani hirvittävän väsynyt. Olin hiestä likomärkä. Ja samalla minulla oli kuitenkin kevyt ja vapautunut olo. Oli sellainen tunne kuin olisin vihdoinkin päässyt eroon jostakin painavasta taakasta, jota olin vuosikausia kantanut mukanani. Tunsin ahdistuksen padon lopultakin murtuneen. Tuntui kuin olisi uusi henkinen maailma avautunut eteeni. Puhetaidon opettaja Olavi Kostia tuli minua kyynelet silmissä kädestä pitäen kiittämään todeten, että vihdoinkin hän alkaa ymmärtää miten tärkeästä ja monimuotoisesta asiasta olin puhunut, kun olin ottanut esille omakohtaiset kokemukset ihmisen kasvuprosessissa saamelaisessa kyläyhteisössä. Kiitollisena ajattelen vieläkin Lapin Kansankorkeakoulua henkisenä opinahjona erämaakylistä maailmalle lähteneiden nuorten välietappina maailman turuille.

Jouni Kitti, Lapin Kansankorkeakoulun oppilas 1960-1961