Lemmenjoen kultamailla

Ensimmäistä kertaa Lemmenjoen kultamailla 1959

Elokuun lopulla 1959 metsähallitus aloitti kaukana Lemmenjoen latva-alueilla Miessijoen alajuoksulla, Martiniiskon palolla risusavotan. Monet alueen saamelaisistakin otettiin urakkapalkalla raivaustöihin. Tästä sain kuulla silloiselta aluemetsähoitaja Aki Castrenilta, joka suorastaan ylisti tulevia ansiomahdollisuuksia. Matkamme tuolle alueelle oli monivaiheinen: aluksi autolla Solojärvelle, sitten matka jatkui metsänvartija Sammeli Wallen ohjastamalla hoitoalueen moottoriveneellä Morgamjärvelle ylös Lemmenjokea pitkin. Täältä matka jatkui polkua pitkin suurten kantamusten kanssa ylös jyrkkää tunturinrinnettä Pellisen kämpälle asti, joka oli viikon ajan tukikohtanamme.

Kun olimme päässeet kämpälle, alkoi tuulla ja sataa. Seuraavana aamuna syyskesän rajuilma raivosi; sateita ja raskasta pauhua tuulenpuuskien lomassa jatkui päiväkaupalla. Tupa natisi tuulen sivalluksista. Eräänä iltana tempautui ovi auki ja sisälle astui vieras ihminen. Se oli sitä aikaa vuorokaudesta jolloin tavalliset ihmiset eivät erämaissa liiku. Mutta mies joka tervehti kämpässä olijoita ei ollutkaan kuka tahansa, vaan kookas, myrskyssä vaeltanut ja ulkoilman ahavoittama. Erikoiset saappaat jalassa, pitkä nahkatakki yllään ja iso reppu selässään sekä kivääri viilekkeellä. Mies heitti höyryävän lihakimpaleen pöydälle. "Siinä olisi karhun lihaa nälkäisille". Tutkailtua miestä huomasin, että sehän oli Kankaisen Pellervo itse.

Seuraavana aamuna oli sade hellittänyt ja matkamme jatkui suurten kantamustemme kanssa kohti Hepo-ojan kämppää, joka sijaitsi Miessijoen alajuoksulla. Jatkoimme Pellisen kämpältä ylöskäsin Martin-Iiskon rovalle hiljalleen jyrkkenevää tunturin rinnettä ylös kiiveten. Reppujen painosta kumarana kiipesimme verkalleen rinnettä pitkin läpi matalaa koivikkoa. Oppaanamme oli Jomppasen Antti, ja hän osasikin ihmeen hyvin johdatella meitä täällä koivikossa. Polku kierteli hiljalleen ylös käsin mutkitellen koivikossa. Hiki nousi pintaan raskaan kuorman alla. Kuta ylemmäksi nousimme, sitä avarammaksi avautui taakse jäävä näköala. Viimein saavuimme Martiniiskon palon laelle, jossa sijaitsee myös kultamiesten raivaama lentokenttä. Ai miten ihanasti ylängön raikas tuuli tuntuikaan jäähdyttävän hikisiä kasvojani. Makasin tunturin laella varvikossa pitkälläni, vapaana taivaan sinessä. Tämä oli ihanin hetki mitä olin pitkään aikaan kokenut.

Katselin syysauringon valossa välkkyviä erämaan maisemia. Ruskan värit liekehtivät lähellä ja kaukana tuntureiden rinteissä, mutta missään ei näkynyt kyliä eikä taloja tai edes savujakaan. Tuntui kuin minunkaltaisella 16-vuotiaalla uudenlainen elämä olisi tästä alkanut. Laskeuduimme kullankaivaja Jaakko Isolan pihalle iltahämyssä. Ulkona seisoskeli Jouni Enontekiö, joka tunnettiin paremmin Biri Villen Jounina: "Minnes pojat nyt ovat matkalla", kyseli Jouni uteliaana. Illan pimetessä saavuimme määränpäähän Hepo-ojan kämpälle, jossa meidän oli määrä yöpyä.

Aamunkoiton valossa katselin liikuttuneena, kiitollisena ja nöyränä joka suuntaan leviävää asumatonta ympäristöä. Harhailin kauan ulkona aamun viileydessä ja auringon noustessa korkeammalle palasin kämpälle, jossa toisetkin nouseskelivat ylös. Seuraavana päivänä nousin jälleen varhain, kävelin Isolan suunnassa näkyvää tunturia kohti. Laakso kapeni, rotko syveni. Nousin ylös rotkon reunalle kuunnellen välillä Miessijoen kohinaa. Ylhäällä näin maakotkan korkeuksissa tähyilemässä sopivaa makupalaa. Rinteessä kasvoi koivupensaikkoa ja paksuja katajia. Ylhäällä rotkon reunasta näki yli Naukusaapojen, suuren yksinäisen asumattoman alueen. Näkyi koivikkoiset Sänkivaarat, joita kahdelta suunnalta paljaat tunturit ympäröivät. Uskomaton, nuoren pojan sieluun jäävä maisema. Palailin haikein mielin hiljalleen leirille. Pidin näkymästä, jonka allani levittäytyvä erämaa tarjosi, jokia ja uomia, skaideja. Niiden välillä suoalueita ja taas skaideja. Missään ei näkynyt ihmisen jättämiä jälkiä. Olin kuullut äidiltäni, että tämä oli hänen sukunsa entistä porojen laidunaluetta ja että täällä jossakin hänen esi-isänsä olivat asuneet talvikaudet laavuissa ja kodissa poroja paimentaessaan. Muistin kuulleeni, että Martiniiskon palolla ja äitini vanhemmilla oli jotakin tekemistä keskenään. Äkkiä tajusin olevani vain parin peninkulman päässä Jänispäästä, tunturia jonka tuiskuisessa rinnekoivikossa äitini syntyi vuonna 1898, kun hänen vanhempansa olivat poroja paimentamassa.

Risusavotassa tehtäviini kuului raivaustöiden lisäksi myös siitä raivaajien muonatäydennyksista huolehtiminen. Eräänä päivänä hiukan ennen kuin lähdin Inariin saamelaisten kristilliseen kansanopistoon olin jälleen noutamassa muonaa Morgamjärveltä Miessijoen alajuoksun varrella työskenteleville raivaajille Tällöin törmäsin Martiniiskon rovaa noustessani rauhassa koivikossa käyskentelevään vaadinparttioon. Yhtäkkiä koivikosta sukelsi esiin melkein suoraan eteeni suurikokoinen hirvas, joka kyräilevin katsein mulkoili minua ja vuoroin vaatimia. Siinä se päästeli ääniä ihastuneena, koska parttio koostui vaatimista ja olihan käynnissä rykimäaika. Tunsin miten ilma oli nyt sähköistynyt. Yhtäkkiä suuri hirvas örähteli uhkaavasti, niskakarvojen ja saparon noustessa pystyyn. Ylpeä hirvas käänsi nyt rauhallisesti päätään ylärinteen suuntaa, jossa parhaillaan seisoin. Sitten hirvas kyyristyi painaen päänsä alas puskuasentoon ottaen vauhtia, mutta silloin juuri silloin vastapäisestä koivikosta ilmestyi paikalle pari pientä vuorsohirvasta, johon valtahirvas suuntasi huomionsa. En jäänyt siihen seisomaan ja seuraamaan taistelun lopputulosta, vaan lisäsin vauhtia, koska tiesin olevani muutoin ison hirvaan seuraava uhri. Kun olin noussut muutamia kymmeniä metrejä siitä paikalta ylös käsin, kuului alhaalla miten koivikko ryskyi ja paukkui kun isohirvas siellä ajoi nuorempia uroksia pois.

Saavuttuani teltoille ketään ei ollut vielä paikalla. Sytytin kamiinaan tulen ja aioin ryhtyä valmistamaan ruokaa kun ulkoa kuului palstoilta palaavien miesten ääniä. Jomppasen Piera, meidät kokkimme, säteili tyytyväisyyttään nähdessäni tuomani eväskuorman.

Kun olimme saaneet teltat pystytettyä vastapäätä Hepo-ojan kämppää joen toiselle rannalle alkoi yli kuukauden kestävä risusavotta täällä Jumalan selän takana. Syyssadekuurojen välillä työskenneltiin sen kuin ennätettiin. Kaikki yrittivät parhaansa. Pitkän päivän raadettuamme koivikon kimpussa ilta tuli kuin tilauksesta. Joinakin päivinä lokakuun alussa iltapäivään asti olivat raekuurot piiskanneet maata. Mutta sitten aurinko taas paistoi. Pari kertaa viikossa kävin noutamassa Morgamjärven rannalta risusavottaväelle elintarvikkeita. Eräänäkin päivänä tällaisen kuorman tuoneen Jomppasen Juhanin veneen moottorin ääni kuului tuulettomassa ilmassa alajuoksulta käsin vielä kauan. Kiivettyäni Morgamjärveltä jonkin matkaa Hengenahdistusmäkeä, törmäsin jälleen rykiviin hirvaisiin. Yövyin Pellisellä. Herättyäni päivä oli jo korkealla. Missään ei näkynyt ristin sielua. Tällainen tuntui oudolta. Olin monta kertaa taivaltanut kuluneen syksyn aikana tätä reittiä. Kun palasin teltoille ulkona oli jo taivas tähdessä ja syksyisen viileätä. Biri-Villen Jouni oli tullut pistäytymään teltoilta "Syksy on näimmä tullut! Huomasitko, hanhet ovat muuttamassa kohti lämpimimpiä seutuja".

Kun tulin ensi kertaa kullankaivaja Isolan luo oli hänen talonsa autiona. Katselin laskevan ilta-auringon valossa ympärilleni. Huomasin Isolan Miessijoen toisella puolen syväksi kaivetun montun reunalla katselemassa kirkkaan tunturiveden kulkua rännissä. Hän astui montun toiselle reunalle, raaputti lapiolla peruskallion päällä olevaa soraa heittäen sen rännin mukana kuljettavan veden vietäväksi. Kun hän oli tuokion tätä tehnyt, siirtyi hän rännin alapäässä olevia rihloja huuhtomaan vaskoolilla. Viimein hän aisti vieraan ihmisen oikaisten itsensä ja kääntäen päätään minuun käsin. "Nyt on sitten kesän tärkein työ käynnissä", sanoi Isola. "Nyt sitten näkee mitä näiden satojen kuutioiden kaivamisesta pois peruskallion päältä saa palkaksi", jatkoi Isola. Välillä hän katseli maata. "Elämä on täällä välillä kovaa, mutta vapaata". Tiedusteluuni siitä, miten hän saa täällä talven ajan kulumaan, hän vastasi: "Kevättalvella kun tulee valoisaa, hiihtelen ympäristössä, ja jos satun huomaamaan ahman jäljet, pyrin selvittämään sen pesäpaikan. Ahmasta näet maksetaan melko hyvä tapporaha. Joten jos onnistun löytämään pesän, niin siitä kaivetuista poikasista saa vuoden elintarvikkeet hankituiksi", selvitti Isola.

Eräänä iltapäivänä kohosi aurinkoa vasten suuri sateenkaari syksyisen tunturimaiseman ylle. Pohjolan lyhyt kesä oli siis lopuillaan. Syyskuun lopulla alkoivat syksyn rajuilmat. Lopulta ensilumi hiipi sisään teltan oviaukosta lokakuun alkupäivinä, välillä teltan katto vuoti sulavan lumen vaikutuksesta. Yhtenä aamuna sumu oli levinnyt Miessin ylle. Näytti siltä kuin valkoiset pilvet olisivat laskeutuneet maahan asti.

Eräänä päivänä tuli kullankaivajia käymään luonamme ylävirralta. Puhuimme myöhään yöhön asti kullankaivaijien elämästä täällä kiveliöissä, kaukana maalikylistä. Kaikki kuulemani oli uutta minulle. Kun ensilumi lankesi maahan, saapuivat seudulle poromiehet, ensin eväsporon toivossa ja myöhemmin kootakseen eloa myöhemmin talvella pidettäviin erotuksiin. Tämä Iiskonpalon risusavotta oli ollut ensimmäinen ansiotyöni. Olen edelleenkin kiitollinen metsähallituksen avarakatseisille paikallisjohtajille, sillä siellä sain myös ensimmäisen kerran hengittää vapaasti ilman niitä rasismin kokemuksia jotka olivat tehneet koulunkäynnistäni vuosia kestäneen piinan. Nyt elämässäni oli kääntymässä uusi lehti, sillä lokakuun puolivälin jälkeen lähdin talveksi Inarissa toimivaan saamelaisten kristilliseen kansanopistoon.

Toista kertaa Lemmenjoen kultamailla keväällä 1960

Kuten kertomukseni ensimmäisessä osassa mainitsin, siirryin syksyllä 1959 Inarin saamelaisten kristilliseen kansanopistoon, jossa opinnot päättyivät huhtikuun lopulla 1960. Muutama päivä vapun jälkeen tapasin Inarin kirkonkylän raitilla Utsjoen hoitoalueen silloisen aluemetsänhoitaja metsänhoitaja Axel Castrenin, joka kertoi, että kaukana Miessijoen latvalla, uudella alueella, Maantieojan palossa alkaisi risusavotta. Se olisi jatkoa edellisenä syksynä alueella alkaneelle risusavotalle. Sinne olisi tarkoitus lähettää raivaajia heti kohta kun lumi tuntureilta on sulanut vähemmäksi. Tarkoitus olisi, että lentäjä Jaakkola kuljettaisi ensin lentäen Inarista teltat ja muonat, sitten sen jälkeen meidät työtekijät Martiniiskon palolle, josta ne vietäisiin kantaen määränpäähän.

Tavallisesti Jaakkolan Eetu starttasi keväällä pyöräkoneellaan jäältä Inarin saamelaiskirkon rannasta. Mutta koska sinä keväänä oli paha kelirikko jouduttiin lähtöpaikka vaihtamaan Konesjärvelle, joka sijaitsee Inarista noin seitsemän kilometrin päässä Riutulan tienvarressa. Niinpä Nykäsen kaupasta ostetut tavarat kuljetettiin Konesjärvelle Hihnalan Jaakon taksilla, josta me kannoimme ne jäälle arvioidulle lähtöpaikalle. Koska kiitorataa oli edessäpäin Konesjärvellä yli 3 km, lastasi Jaakkola koneen niin täyteen kuin mahdollista. Minulla ja Mäläskän Laurilla oli 50 kg:n perunasäkit sylissämme. Lähtökiito oli mieleenjäävä: kone oli selvästi lastattu mahdollisuuksiensa rajoihin. Vasta 300 metriä ennen järven toista päätä Eetu sai nostettua koneen vauhdin sellaiseksi, että koneen pyörät irtosivat jään pinnasta. Kun olimme päässeet Lusmaniemen päälle, korkeutemme oli tuskin 50 metriä. Huomasin miten Paadarjärvessä voimakas tuuli oli katkaissut paksun selkäjään parista kohtaa. Kone sai Lemmenjoen laaksossa puhaltavan vastatuulen ansiosta vähitellen lisää korkeutta. Jouduimme kuitenkin lentämään kauas Naukusaapan päällä ennen kuin korkeutta oli niin paljon, että saatoimme kääntyä laskuliitoon Martiniiskon palon päällä sijaitsevalle kentälle, jonka reunalla näkyi olevan vielä lumilaikkuja. Laskun jälkeen otimme niin paljon tavaraa kuin jaksoimme kantaa. Isolan kämpän kautta jatkoimme Hepo-ojalle, jossa yövyimme. En kuitenkaan saanut nukutuksi kunnolla sinä yönä ja nousin ylös ja istuin tuolille ja katselin kämpän ikkunasta ulos keväisen luonnon alastonta maisemaa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tulvivan Miessijoen veden kohina.

Seuraavana päivänä tuli paikalle Karppisen Urho Miessijoen yläjuoksulta. Hänen johdollaan jatkoimme tulevaa leiripaikkaa kohti, joka sijaitsi Maantienojan varrella. Laskeuduimme koivua kasvavaa rinnettä alaspäin nuorta metsää kasvavaan puronvarteen seurailtuamme polkua, joka ensin noudatti erästä toista puronvartta ja sitten poikkesi kohti Latnjajotoaivia. Kulkiessamme vanhojen mäntyjen tummassa varjossa tulimme kahden kannaksen muodostamaan kapeikkoon. "Seis!" Urho sanoi. "Tässä pitäisi olla kartan mukaan leiripaikan".

Paikka olikin erinomainen. Joka puolella oli polttopuuta kovasti. Kun olimme saaneet leirin pystytettyä, alkoi seuraavina päivinä tulla työmiehiä, joista osa tuli Inarista lentäen Martiniiskon palolle, osa taas Njurgulahdesta veneellä Morgamjärvelle ja siitä edelleen kävellen tänne. Eräänä päivänä leirille saapuivat Paltto Hannu poikansa Niilan kanssa. Hannu, jota Niila puhutteli, oli lyhyt ja tanakka, ruskeakasvoinen, hänellä oli leveät poskipäät, sivuilla hiukan tukkaa ja ruskeat silmät. Kiinnitin huomiota hänen liikehdintään: käynti oli todellisen erämiehen. "Kaukanako palstamme on täältä?" Hannu kyseli Urholta.

Seuraavien päivien aikana saapui muutamia kullankaivajia Miessiltä. Kuulin heiltä millaista oli ollut edellisen talven vietto kultamailla. Miehet olivat yrittäneet kaivaa joen pohjasta kultaa käyttäen apuna räjäytyspanoksia. Mutta olosuhteet olivat olleet liian ankaria kullan huuhtomiselle, pakkasen pysytellessä 30-40 asteessa.

Palstani sijaitsi parin kilometrin päässä leiriltä Postijoen suunnassa. Ensimmäisten päivien aikana istahdin palstallani monesti aihkimännyn juurelle ja katselin palstan takana siintäviä Skietsimtuntureiden huippuja, jotka nousivat esiin Sänkivaaran takaa, lumilaikkujen loistaessa kirkkaasti niiden rinteillä iltapäivän auringossa. Säät toukokuussa täällä tunturimaailmassa vaihtelivat kovasti. Eräänäkin päivänä saapuessani Martiniiskon palon kentältä leiriin satoi lunta ja hiutaleet putoilivat tuulen painamina viistottain mäntyjen lomitse. Niitä tuli vinosti puiden välitse hitaasti leijaillen ja välillä kun kylmä tuuli pohjoisesta pyyhki alas Marastotuntureiden rinteiltä, tuiskusi sakeasti. Tällaisessa myrskyssä olisi saattanut tuntia myöhemmin eksyä.

Aamulla oli kaikkialla valkoista lunta kun kahlailin palstalleni. Jokunen poro oli mennyt palstani poikki yön aikana Postijoen suuntaan. Muutaman päivän päästä uusi lumi oli sulanut ja vienyt samalla suuren osan vanhasta. Pihlajamäen Heikki lähti eräänä iltana verkkoineen Postijoelle kalaan. Seuraavana päivänä Heikillä oli tuliaisinaan repullinen siikoja ja harreja.

Pitkän päivän raadannan jälkeen palstalla, teltalla oli monesti melko hiljaista, jopa niin että monesti saattoi kuulla märkien puiden sihisevän kamiinassa. Paltto Hannu seisoi kamiinan ääressä ja hänen viikon vanhan sängen peittämät posket näyttivät tehostavan vaikutelmaa metsien miehestä. "Paksut ovat koivut, ei meinaa oikein vesurilla saaha niitä poikki", tuumi Hannu.

Kesän mittaan me muutkin kuin Heikki kävimme välillä Vasko- ja Postijoen latvoilla kalassa. Paluu leirille näiden vaikeakulkuisten maiden kautta oli työlästä ja hidasta. Toisinaan eteen sattui suuri mätäs. Siitä syötiin marjoja silloin kun sattui kohdalle. Huomasin, että Sänkivaaran ryteikköä kahlatessa vaatteet repeilivät. Mutta ei tännekään auttanut jäädä. Onhan sinulla pää ja kaksi kättä. Voit liikkua ja tiedät mihin pitää kulkea. Näin jatkaen olet huomenna perillä, alitajunta viestitti.

Kerran sattui eteeni lähteensilmä. Huomasin sen vasta nähtyäni sen kalvossa oman kuvajaiseni. Istuin pitkän tovin lähteen vierellä olevan mättään päällä. Kuinka suloiselta se tuoksuikaan. Olin monesti ajatellut, että metsässä luonnon keskellä ihminen tuntee itsensä rikkaaksi ja vapaaksi mutta samalla ymmärtäen olevansa vain hiukkanen maailman kaikkeudessa. Mutta matkaa oli tästä leirille vielä paljon, joten nyt ei ollut oikea aika jäädä uneksimaan. Muutaman tunnin taivallettua edessä häämötti jo Ladjajotoaivin jyrkkä seinämä, edessä siinteli Postijoen hopeinen vyö. Lähimpään ihmisasutukseen Angeliin oli täältä noin kolmekymmentä kilometriä. Täällä ei ollut savua, ei pölyä, eikä moottorien ääniä. Kaikkialla on koskematonta erämaata soineen ja vaaroineen. Kävellessäni pohdiskelen millaista täällä olisi asua syksyiseen ja keväiseen kelirikkoaikaan. Kullankaivajat elelivät täällä omissa oloissaan. Muutamat heistä menivät syksyllä Inariin metsätöihin palaten vasta kevätkesästä. Kevättalvella kultamiehille tuotiin Inarista Jaakkolan Eetun koneella eväät kesää varten. Viimein kahlasimme erään matalan nivan yli ja nousimme vähitellen kohden leiriä.

Kun saanut oman raivausurakkani loppuun, palasimme Sietiön Heikin ja Mäläskän Laurin kanssa läpi kairojen Njurgulahteen jalkaisin. Kuljimme läpi hakkaamattomien metsien, ylittäen välillä tulvivia jokia ja vetisiä soita. Oli hiostavaa, tukalaa ja kuumaa, joitakin pilven hattaroita oli korkealla. Harvoin olen niin hikistä taivalta taivaltanut kuin tuolloin. Oli nimittäin sen kesän helteisimmät päivät.

Kun aamulla tulimme Kaapin Jouniin, huomasimme talon väen vielä nukkuvan. Katselimme Sotkajärven peilityventä pintaa, johon Joenkielinen heijastui. Talo ja talon ympäristössä oli varsin hiljaista. Naapurista Njurgalahden talojen suunnalta kuului silloin tällöin koiran haukahdus. Kun olimme vielä tovin kentällä loikoilleet, havahduin siihen kun talon ulko-ovi narahti; talon isäntä Pikku-Jounihan sieltä itse tuli ulos aamutarpeilleen. "Mistäs päin pojat tulevat", Jouni kyseli. Keitettyään meille aamukahvit, heitti Jouni meidät veneellään toiselle puolen jokea maantien päähän Njurgalahteen, josta Aslak Jomppasen talosta tilasimme Kososen Matin taksillaan meidät noutamaan.

Jälkeenpäin kun arvioin näitä nuoruuteni risusavotta-aikoja, en voi muuta kuin todeta, että siellä syventynyt käsitys saamenmaan luonnosta ja siellä asuvista saamelaisista on suuresti rikastuttanut elämääni.