Raju mahalasku suomalaiseen yhteiskuntaan

Koulun aloitus

Elämäni varrella olen joutunut kokemaan monenlaisia, ikäviä mutta myös iloisia asioita. Eräs ehkä syvimmälle mieleeni jäänyt asia on kansakoulun ensimmäisen luokan rajut kokemukset Inarin kirkolla 1950-1951.

En liene ainoa saamelainen, vaan monet muutkin ovat varmaan kokeneet saman kuin minä. Ehkä he ovat kokemaansa niin syvästi hävenneet, etteivät ole niistä halunneet edes lapsilleen tai muille välittää. Saamen kieli oli äidinkieleni tullessani Inariin kansakouluun syyskuunpuolivälissä 1950.

Kaikille ihmiselle on tärkeää saada ilmaistua itsensä oikein. Parhaiten se tapahtuu omalla äidinkielellä. Minun äidinkieleni on saame, jonka olen oppinut äidiltäni asuessamme Ronkajärvellä vuosina 1943-44 ja evakosta paluun jälkeen asuessani Angelissa. Kouluun tullessa Inariin oli pakko opetella suomen kieltä, mistä kerron lyhyesti seuraavassa.

Angelin erämaakylässä puhuttiin pelkästään saamea. Vuonna 1950 syksyllä oli lähtö kansakouluun edessä. Äitini oli tullut Inarista kävellen syyskuun alkupäivinä läpi asumattoman erämaan hakemaan minut kouluun. Inariin tultuani majoituin oppilasasuntolaan, jonka kaikki asukkaat olivat minulle ennestään outoja. En tiennyt, että tällainen koulupakko merkitsi, että me saamenkieliset lapset jouduimme elämään pois kotoamme vanhempien luota yhdeksän kuukautta vuodessa ja asumaan tämän ajan mukavassa lämpimässä asuntolassa. Lapset tottuivat saamaan kaksi tukevaa ateriaa päivässä, siihen vielä aamu- ja iltapalan päälle, ja nukkumaan pehmeässä vuoteessa lakanoiden välissä.

Ensimmäisen koulutalven he elivät aluksi kuin sumussa. Lapset olivat kuin tuuliajoilla, eivätkä ummikkoina osanneet ennakoida, mikä heitä odotti koulussa ja asuntolassa. Tämän muistan omakohtaisesti varsin hyvin. Syksyllä 1950 tulin kouluun Inariin. Minun kaltaisilla ummikoilla ei ollut käsitystä kotipiirin ulkopuolisista asioista ja niiden mittasuhteista, historian kulusta kuten ei mistään muustakaan.

Koulussa meille annettiin heti ymmärtää, että lukemaan oppiminen suomeksi on välttämätöntä. Mutta lukemaan opittuaan meidän oli vaikea löytää kirjoja, joista olisimme tunnistaneet itsemme. Kaikista kirjoista näki, että ne oli kirjoitettu muita kuin heitä varten.

Ensimmäisinä koulupäivinä olin kovin pelokas. Helsinkiläinen opettaja mulkoili minua pitkin syksyä hyvin pahansuopaisesti. Minä en osannut niitä asioita, jotka näyttivät sujuvan muilta oppilailta kuin leikiten. Istuin tunnilla monesti tyhjä paperiarkki edessäni. Vihasin itseäni, kun en keksinyt mitään, mitä siihen olisi pitänyt piirtää tai kirjoittaa. Tunsin ennen pitkää eläväni jonkinlaisessa tyhjiössä. En tiennyt, miten selvitä näistä jatkuvista painajaismaisista tilanteista.

Muut, monet saamenkieltäkin taitavat oppilaat naljailivat: "Mikäs oikein luulet olevasi. Olet kuin puusta tehty jumala", sain kuulla. Eräällä piirustustunnilla hahmottelin järven selälle veneenkuvan ja siihen kaksi miestä verkkoja kokemaan. Opettaja jopa kehaisi: "Vaarat näyttävät jopa oikeilta, mutta miehet eivät". Pelästyin. Revittäisiinkö piirustus? Kun katselin sitä tarkemmin; piirustus oli todellakin karkea ja veneessä istuvat miehet rumia.

Istuin monet kerrat pulpetissa valkea paperiarkki edessäni. Kohta taas tunti päättyisi, mutta en ollut taaskaan saanut paperille kirjoitetuksi riviäkään. Olin haaskannut aikaa pohtiessani, mitä koekysymykset oikein tarkoittivat, kukaan ei kertonut minulle saameksi sitä.

Kun en niitä saanut itselleni selvitetyksi, jätin vastaamisen sikseen. Aikaa kuluttaakseni ryhdyin kirjoittelemaan saamenkielisiä sanoja, joita olin oppinut kiertokoulussa kirjoittamaan. Epäonnistumiset ensimmäisissä kokeissa vaikuttivat koko ensimmäisen luokan koulunkäynti-intooni.

Tunsin olevani kyvytön ja hermostunut, kokeilin kärsimättömästi erilaisia vaihtoehtoja, piirtelin ja kirjoittelin yhtä ja toista. Itsetuntoni oli laskenut jo nollaan. Tavallisesti nimeni oli koepaperissa yksinäisenä paperin yläkulmassa. Silti tiesin osaavani lukea ja kirjoittaa äidinkielelläni, mutta siitä osaamisesta ei nyt ollut yhtään hyötyä minulle tässä luokassa, jossa oli ainoa ummikko. Tunsin yksinkertaisesti olevani väärässä joukossa. Vaikka olemukseni kenties anoi myötätuntoa, olin silti opettajalleni täysi katastrofi. Monesti jäin masentuneena istumaan ja tilanteeseen liittyvät tunteet myllersivät sekavina sisimmässäni.

Olin joutunut tahtomattani mukaan suuren luokan ilveilyyn, vääntelehtimään roolissani ensimmäisen luokan loppuun. Vasta silloin, kun Oula Näkkäläjärvi suomensi minulle koulun päättäjäisjuhlassa keväällä 1951 koulutodistukseni, jossa neljässä aineessa olin saanut huonoimman mahdollisen arvosanan, heräsin kaikkein kivuliaimmalla tavalla todellisuuteen: olin siis oikeasti tyhmä, kaikki ympärilläni nauroivat osoitellen ja ilkkuen minua. Alistunein mielin lähdin päättäjäisjuhlan jälkeen äitini mukana Solojärvelle kesäloman viettoon.

Kaikkein piinallisinta minulle ensimmäisen kouluvuoden aikana oli se, että emme ymmärtäneet toisiamme. Suomalaisista kukaan ei osannut puhua saamea, enkä minä taas osannut heidän kieltään. Nekin saamelaiset, jotka osasivat puhua saamea eivät jostakin syystä halunneet kanssani sitä puhua. He mieluummin karttoivat minua.

Siinä tilanteessa tunsin itseni väkisinkin kyvyttömäksi ja jouduin monesti ihmettelemään, miten kaikki tällainen jonkin ihmisen kohdalla oli mahdollista. Mistä syystä minua oli vastassa tällainen muuri? Sen jälkeen, kun karu totuus ensimmäisen kouluvuoden viimeisenä koulupäivänä oli minulle kaikkein kipeimmällä mahdollisella tavalla selvinnyt, oli pakko ryhtyä opettelemaan suomenkieltä oikein tosissaan.

Vaikka olin saameksi oppinut lukemaan vuonna 1948 kiertokoulussa, tuotti suomen lukeminen ja kirjoittaminen ensimmäisellä luokalla lähes ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Minulle suomenkielen opetteleminen kesällä 1951 merkitsi sitä, että minun piti kuunnella ja painaa mieleen sanoja niin paljon kuin mahdollista. Onneksi Matti ja Sammeli Wallella, joita äitini tuolloin piikoi, puhuttiin myös suomea ja siellä poikkesi sinä kesänä runsaasti suomenkielisiä kullankaivajia ja turisteja, joten kielitaitoni lisääntyi varsin joutuisaan.

Syksyllä 1951 aloittaessani uudestaan ensimmäisen luokan huomasin miten suomenkieli oli loppujen lopuksi se kieli, joka parhaiten yhdisti meitä eri kieltä puhuvia tunturi- ja järvisaamelaisia.

Äitini henkinen perintö kannusti

Kun en oikein koulussa menestynyt, merkitsi se äidille jonkinlaista vastoinkäymistä. Hänelle elatuksen hankkiminen oli tärkein asia maailmassa ja hän näytti omien nuoruuden aikaisten ikävämpien kokemusten vuoksi pelkäävän, että jos hänen pojastaan ei ollut mihinkään, niin hänelläkin olisi samanlainen kivinen elämänpolku kuin hänellä itselläänkin oli kuljettavanaan.

Kesällä 1952 äitini piikoi Matti Wallea, joka tuohon aikaan asui saksalaisten sodanaikaisen savotan pääpirtiksi kutsutussa kämpässä Haukkapesäjoen varrella. Elokuun alussa, lähtiessään kenkäheiniä leikkaamaan, äitini kysyi, tulisinko hänelle avuksi heinien kantajaksi.

Kenkäheinään leikkuumatkalla välillemme muodostui mielenkiintoinen keskustelu. Joen rannalla kahvitulilla hän alkoi kertoa siitä minulle, mitkä asiat olivat olleet hänelle elämässään tavattoman tärkeitä. Hän kertoi elämästä ennen ensimmäistä maailmansotaa näissä lähes asumattomissa erämaissa, köyhtyneiden porosaamelaisten elämästä toisten ihmisten ahtaissa tiloissa. Hän purki siinä Haukkapesäojan rannalla olevan nuotion ääressä nuoruutensa aikaisten ilottomien päivien harmaata kerää luetellen ne kerrat ja tilanteet, jossa hän oli kokenut tulleensa syvästi nöyryytetyksi ja loukatuksi. Kuuntelin järkyttyneenä, häntä oli kohdeltu kuin koiraa.

Istuin siinä nuotion ääressä liikkumattomana katsoen äitiäni pitkään; tunsin itseni voimattomaksi. Äitini levitti muistoistaan eteeni menneitten päivien kärsimyksensä, mikä antoi selkeän kuvan siitä, mihin hänen nuoruutensa oli kadonnut. Siitä huolimatta hänen rauhallisuutensa, pehmeä ääni ja kasvojen tavanomaisuus rohkaisivat minua.

Olin pitkään hiljaa ja päätin jatkaa keskustelua kysymällä, onko hän kokenut sitten koskaan iloja? Äitini kuunteli kysymyksen ja liikutteli surullisena päätään tuntien mielessään ennen aavistamattoman murheen, mutta samalla hän tunsi sydämessään myös ilahduttavia tunteita. Huomasin, että hän oli kohdannut ensimmäistä kertaa minussa ihmisen, joka oli kiinnostunut hänestä itsestään ja hänen omasta elämästään.

Panin merkille, että kysymykseni herättivät hänessä kauan uinuneita tunteita, mutta myös hämäriä ajatuksia. Hän kertoi puhuneensa niistä joskus elämästään siskojensa ja ystävättäriensä kanssa.

Mutta kaikki kuten hän itsekin joutuivat tunnustamaan oman voimattomuutensa valitellen kenenkään osaamatta selittää, miksi elämä oli niin raskasta ja kovaa. Mutta tämä tilanne tässä joen rannalla oli uusi hänellekin. Nyt hänen edessään istuin minä - hänen oma ainoa poikansa. Hänestä näkyi mitä äidin silmät, kasvot ja sanat kertoivat. Panin merkille miten hänen sydämensä täyttyi salatulla ylpeydellä pojasta, joka ymmärsi oikealla tavalla äitinsä elämän ja joka ymmärsi äitinsä kärsimykset ja tuskat.

Olin kuullut joskus, että kaikenlainen sääli on sairautta. Silti en voinut olla säälimättä häntä. Mitä aiot ryhtyä isona tekemään tiedusteli äitini varovasti? Aion oppia ensin kunnolla suomenkieltä ja sitten opiskella lisää, vastasin hänelle. "Aion käydä lisää kouluja", kerroin. "Minun on päästävä selville asioista ja opittava ymmärtämään miksi täkäläisten köyhien ihmisten ja kaltaistesi naisten elämä on raskasta ja kovaa", jatkoin. Huomasin äitini kasvoista, että häntä ilahdutti kuulla vastaukseni. Äitini huulille ilmestyi tyytyväinen vieno hymy, vaikka muutama kyynel vierähtikin silmäkulmasta.

Näin äitini ilmeistä, että hän oli jollakin tapaa ylpeä minusta, joka omakohtaisten kokemustensa valossa näki ja tiesi elämänsä kovuuden. Ilmeisesti hän näki ilmeistäni, että olin päättänyt ryhtyä taisteluun sitä elämän kulkua vastaan, johon se oli äitini ja minut saattanut.

Näin hymyn äitini huulilla, rakkautta hänen silmissään. Minusta tuntui siltä, että kuin olisin saanut äitini ymmärtämään tekemäni valinnan. Innostuksissaan hän puhui minulle, miten koulun päättymisen jälkeen olisi hyvä, jos palaisin poromieheksi tänne. Lupasin miettiä asioita.

Äitini jatkoi "luoja sinua auttakoon ja varjelkoon. Elä kuten haluat, yhdestä asiasta haluan kuitenkin sinua poikani varoittaa - älä puhu ihmisille koskaan liian varomattomasti, koska kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan. Olen pitkän elämäni kuluessa riittävästi nähnyt sellaisia ihmisiä. Kun alat tuomita heitä, siitä seuraa enemmin tai myöhemmin vaikeuksia. En vieläkään ymmärrä miksi minulle ja siskoilleni ja veljille kävi niin kuin kävi. Lapsena ollessani pelkäsin kaikkia, kun kasvoin aloin nähdä ihmiset toisenlaisina. Vähitellen ja aloin ymmärtää etteivät kaikki ihmiset olleetkaan syypäitä omaan tilaansa kuten meille monet saarnamiehet ja muut olivat uskotelleet".

Äitini monia kertomuksia kuunnellessani olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että sukupolvikokemuksilla on suuri merkitys, sillä ne erottavat tai yhdistävät meitä paljon voimakkaammin kuin saatammekaan arvata. Äitini kertomusten kautta opin ymmärtämään sen, että jokainen ihminen, mies, nainen tai lapsi kantaa mukanaan omaa kokemustaan siitä ajasta, jonka kuluessa itse on elänyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Jokainen meistä näkee ja kokee oman henkilökohtaisen ja ainutkertaisuutensa oman aikansa ja historian kautta. Erilaisia eivät ole vain arvot vaan myös ihmiset itse. Eri ajasta ja paikasta olevat ihmiset kuten minä (s. 1943) ja äitini (s. 1898) tulkitsevat myös samat tosiasiat keskenään erilaisten näkökulmien kautta.