Koulun päättyessä

Olen paikallislehti inarilaisen lukijoille kertonut pari vuotta sitten koulun käynnin aloittamisestani syksyllä 1950 Inarin kirkolla ja koulun käyntiin liittyvistä moninaisista ongelmista, joita ummikkosaamenkielisenä kohtasin. Tätä kirjoittaessani huomaan myös miten maailma ennen kouluikää ja sen aikana esiintyi minulle aivan toisenlaisena kuin nyt kypsässä iässä. Elämän aistiminen ja kokeminen Angelin erämaakylässä vuosina 1946-1950 ennen kouluikää ja sen jälkeen uusien asioiden katkeamattoman virta on minua hyvin syvästi ihmisena muokannut ja avartanut.

Monia kommelluksia, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä mutta myös joitakin ilonpilkahduksia sisältänyt kansakoulu päättyi kohdallani keväällä 1957. Koulun päättäjäisjuhla sujui perinteisten kaavojen mukaan. Oli laulua, lausuntaa ja johtaja opettaja Pekka Lukkari puhui ja jaettiin todistukset. Seitsemännelle luokalle hän puhui erityisiä jäähyväisten sanoja jakaen todistukset meille juhlasalissa. Hänen puhettaan kuunnellessani nousi kyynel väkisinkin silmiini. Muistin ensimmäisen luokan katastrofia, kun jäin luokalle ja todistuksen minullle tulkitsi Oula Näkkäjärvi. Tilaisuus oli kuitenkin oli niitä harvoja siihen asti eletyn elämäni juhlahetkiä.

Koulu oli sujunut kohdaltani jotenkuten, ehkä viimeisillä luokilla hiukan nousujohteisesti. Olin jäänyt ensimmäiselle luokalle neljässä aineessa kaikista huonoimmilla mahdollisilla arvosanoilla. Sen vuoksi olin saanut lähes idiootin leiman ja maineen. Niinpä ensimmäisellä luokalla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä kiinnostua läksyistä, kun tressiä ja pelkoa oli enemmän kuin mitä siinä iässä ihminen saattoi kestää. Olin ajautunut tahtomattani ilveilijä rooliin, josta vapautuminen kesti vuosia. Ilo ja haikeus taistelivat minussa ja meissä koulun jättävissä luokkatovereissani. Elämä kutsui arvoituksellisena ja ihmeellisenä. Koulu oli tuntunut alusta alkaen kahleelta, josta nyt pääsisin vihdoinkin suureen maailmaan koettelemaan siipieni kantavuutta. Mutta silti haikeutta tuntien ymmärsin kuinka rakas se oli ollut ja kuinka vaikeata siitä sittenkin oli päästä eroon. Paadarin paliskunnan maat kutsuivat aloittelevaa poromiestä.

Koulutovereitten kanssa oli muodostunut näitten kuluneitten vuosien aikana hyvinkin läheiset suhteet, jopa niihin, jotka olivat alemmilla luokilla osallistuneet väkivaltaisiin kuritustoimenpiteisiini eli pieksäjäisiini. Muistelin päättäjäisjuhlan aikana haikeana kouluaikaa täällä Inarin kirkolla; samoilua ja tarpomista lähialueen tiettömissä metsissä, kiipeilyä puissa, seikkailuja jäiden lähdön jälkeen Juutuanjoella, tapaamiani saamelaisvanhuksia jne.

Minulla ei ollut ketään läheistä omaista Inarissa, eikä äitini ollut nähnyt tarpeellisena itse tulla noutamaan minua kuten alemmilla luokilla aikaisempina vuosina hänellä oli ollut tapana. Vapautunut ilo ja kaipaus taistelivat mielessäni jättäessäni taakseni koulumaailman. Kesäkuun alussa lähdin Inarista kävellen kohti Solojärveä ja Lemmenjokisuuta. Kahdeksan vuotta Inarin kirkolla oli ollut pitkä aika siihen asti eletystä nuoresta elämästäni. Isäni kuolema evakkomatkalla vuonna 1945 kevättalvella oli vaikuttanut siihen, että äitini oli olosuhteiden pakosta joutunut antamaan minut ruokkolapseksi Angeliin, jossa alussa oli ollut vaikea tottua uusiin oloihin ja alussa ikävöin varhaislapsuuteni Ronkajärveä, vaikka siitä minulla ei ollutkaan muita mielikuvia kuin äitini kertomukset.

Mutta vähitellen uudet ihmiset, kylän toveripiiri ja myöhemmin koulu ottivat minut valtoihinsa, hälventäen vähitellen kaipauksen tunteen. Parhaan kodin korvikkeena koin myöhemmin kouluvuoisen aikana äitini piikoessa Vaskojoella Iisakki Näkkäläjärven perhettä, Solojärvellä taas Martti ja Aili Vallen perhettä ja myöhemmin Lemmenjokisuulla Niila Westin perhettä.

Koulun päättämisen jälkeen aloin vähitellen pohdiskella tulevaisuuteni liittyviä kysymyksiä täällä Inarissa. Kaltaiselleni maattomalle ja köyhälle saamelaiselle tulevaisuus ei vuonna 1957 kesällä vaikuttanut mitenkään valmiiksi viitoitetulta. Koulusta saadut eväät tuntuivat siihen aikaan varsin keveiltä.