Koltat ja minä

Syksyllä 1957 aloittaessani kansalaiskoulun Ivalossa jouduin ensi kertaa tekemisiin ikäisteni kolttien kanssa. Luokallamme oli silloin kymmenen kolttapoikaa pääasiassa Sevettijärveltä. Sellaiset nimet kuin Antti Semenoja, Tauno Sanila ja Aleksi Gaurilof nousevat muistista esille. Olin toki kansakouluaikana Inarissa Nykäsen kaupassa ja poroajokilpailujen yhteydessä nähnyt heitä. Silloin kiinnitin siihen miten hyviä ajoporoja koltilla oli.

Seuraavan kerran jouduin kolttien kanssa tekemisiin kesällä 1961, jolloin suomalaiset rakensivat Raja-Joosepista maantietä Neuvostoliiton puolelle Ylä-Tulomalla, Nuortttijärven itäpäässä sijaitsevaan Patunan kylään, jonne suomalaiset myöhemmin rakensivat Venäläisille Ylä-Tuloman vesivoimalaitoksen.

Matkaan lähtö tapahtui Inarista kohti Raja Jooseppia Taka-Lapin kaupan edestä. Sieltä sitten yli rajan ja sitten Luttojoen pohjoispuolen olevia sydänmaita ja varoja pitkin Atslemiin ja sieltä sitten edelleen luttojokea seuraillen mahtavalle. Matka Ivalosta Atselmiin jatkui huoltoauton mukana kohti valtakunnan rajaa ja lähes rannatonta kolttien entistä aluetta kohti. Ensimmäinen pysähdyspaikka sijaitsi valtakunnan rajasta 60 kilometrin päässä Atslemissa, jossa oli työmaan keskus. Ja rannatonta kolttien erämaata sain matkan aikana ihmetellä.

Huoltoauton mukana oli pari kolttaa, joilta sain kuulla, että parhaillaan olemme matkalla kohti niitä alueita, joissa monet koltat viime sodissa puolustivat kotiseutujaan. Kolttien kohtalo herätti minut. Sain heiltä kuulla, että enstisille kotiseuduilleen asettuminen on mahdotonta, koska välirauhan sopimus sisältää myös Neuvostoliitolle menetetyn alueen väestön asuttaminen Suomeen. Iloitsin siitä, että nyt minulla oli tilaisuus päästä kurkistamaan edes osittain kolttien aikaisempikin asuinalueisiin.