Ankeista oloista maailmalle lähteneenä en muista lapsuudessa ja nuoruudessani milloinkaan valittaneeni elämää. Ihmiset joiden keskuudessani aloitin elämäni, valittelivat kovin mielellään kaikenlaisista puutteista, mutta minä yritin sinnitellä huomattuani etten voinut auttaa toisia ihmisiä. Vähitellen minulle selvisi, että mielellään valittavat ne, jotka eivät kykene vastarintaan ja jotka halusivat päästä helpolla lähimmäistensä kustannuksella.

Angelin kylässä viettämäni vuodet 1946-1950 olivat pienelle ottopojalle raskaita. Koin riittävästi elämänpelkoa. Eläessäni täällä varsin vaikeissa oloissa - sain pienestä pitäen nähdä tarkoituksetonta julmuutta ja ihmisten vihaa, jota en voinut ja enkä voi vieläkään käsittää. Olin hämmästynyt muutamien inarinsaamelaisten raskaasta työtaakasta ja muutamien sukulaisteni eläimellisestä hyvinvoinnista. Tajusin jo ennen koulun aloittamista ettei näin voi jatkua. Miten eräät uskovaiset olivat säälimättömämpiä niitä kohtaan, jotka tekivät työtä köyhempien auttamiseksi. Yleensäkin näin ja koin kaikenlaista arkielämän iljettävyyttä paljon enemmän kuin kukaan ulkopuolinen saattaa arvata. Tästä onkin aika sitten hypätä nykyaikaan.

Ehkä tämä on hyvä johdatus siihen miten viime vuosina olen joutunut juttusille monenkin kanssa, jotka ovat kyselleet kiinnostuksestani inarinsaamelaisia kohtaan. Asiaan ei ole helppoa antaa vastausta. Monet ovat myös pyytäneet minua kirjoittamaan kirjan siitä miten minä Inarin alueelle Norjasta muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläinen olen kokenut ympäröivän todellisuuden täällä Inarin erämaissa asuvien sukulaisten ja inarinsaamelaisten kanssa. Sellaista kirjaa en kykene tekemään. En yksinkertaisesti osaa. Sitä paitsi aihetta sivuavia kirjoja on jo olemassa. Ehkä ne eivät ole niinkään hyviä, mutta hyödyllisiä.

Olen siis syntynyt Inarissa tammikuun 17 päivänä 1943, keskellä Morottajasuvun historiallista kehtoa. Sen alueen vaatimattomissa oloissa eläneet inarinsaamelaiset pääsivät lunastamaan tiluksensa valtiolta, kiitokset alueen viljavien jokilaaksojen suomasta suhteellisesta vauraudesta. Monet inarinsaamelaiset olivat suurten perheiden osattomia lapsia, jotka 1800-luvun nälkävuosina joutuivat pakenemaan nälkää ja köyhyyttä Norjaan Jäämeren rannikolle.

Olen sekä isäni että äitini puolelta pohjoissaamelainen. Samasta aineellisesti vaatimattomasta asemasta ponnistaviin inarinsaamelaisiin nähden olimme samanvertaisia.

Muutamia huomioita

Tällaisesta aiheesta kirjaa alkavan tulee ehdottomasti tuntea historia ja sen pääpiirteet. On tunnettava Inarin alueen kehityshistoria ja sen pääpiirteet. Samoin on tunnettava Inarin alueen väestöhistoria ja siihen vaikuttavat tapahtumat, porosaamelaiset, inarinsaamelaiset, koltat ja suomalaiset. Jos jokainen tässä mainittu väestöryhmä tietäisi miten elämä on vähitellen kehittynyt ja täydentynyt, he ymmärtäisivät paremmin elämänsä kulttuurihistoriallisen merkityksen ja tuntisivat sitä kohtaan suurempaa kiinnostusta ja mieltymistä.

Kun oli oppinut suomeksi lukemaan aloin etsiä historiallista tietoa Inarista ja inarinsaamelaisista. Ehkä parhaan johdatuksen aiheeseen tarjosi minulle keskustelu Hans Kitin kanssa Inarissa heinäkuun 7 päivänä 1969. Hanssin neuvo minulle oli, että poromiehen työn historia on paljon merkittävämpi kuin yksittäisen poromiehen historia, sillä poromiehet kuolevat elämättä edes yhdeksääkymmentä vuotta, mutta poromiehen työn jälki luonnossa näkyy satoja vuosia. Esimerkkinä Hanssi nosti Inarin alueen, jossa hän oli elättänyt itsensä poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä. Eri puolilla Inaria hän kertoi törmänneensä täällä aikaisemmin eläneiden lappalaisten jättämiin peuranpyyntihautoihin, vanhoihin asuinkenttiin, pyhiin paikkoihin.

Myöhemmin kun aloin hakea systemaattisemmin vastauksia eri lappalaisryhmiä koskeviin historiallisiin kehityskertomuksiin huomasin miten historiatutkimuksen saavutukset ja sen kehityksen nopeus johtuvat juuri siitä, että esimerkiksi T.I. Itkosen kaltainen tiedemies tuntee oman alansa kehityskertomuksen. Samaa voi sanoa akateemikko Erkki Itkosen arvokkaista tutkimuksista inarinsaamenkielestä. Tässä huomataan miten historian ja kielitieteen tutkimukselle on paljon yhteistä: kummassakin on tärkeä osuus havainnoilla, vertailuilla ja tutkimuksella. Näin tutkijalta vaaditaan runsaasti luovaa mielikuvitusta.

Selvitellessäni 1970-luvulla Inarin kalastukseen ja kalastusoikeuksiin liittyviä ongelmia huomasin miten mielikuvitus ja intuitio täydensivät tosiasioiden muodostamin ketjuin puuttuvia, vielä löytymättä olevia paloja. Niiden avulla pystyimme luomaan hypoteesejä ja teorioita, jotka ohjasivat tekemään oikeita päätelmiä.

Inarin alueelta löytyneet valokuvat muodostavat oikean aarreaitan. Ne täydensivät ja syvensivät kuvaa menneestä Inarista, siellä asuneista saamelaisista ja suomalaisista. Kuvat lisäsivät ja laajensivat inarinsaamelaisten elämänmuodon ja tilanteen tuntemusta. Sen lisäksi laaja-alaiset havainnot ja inarinsaamelaisten ja oma elämänkokemus antoivat minulle sen voiman, joka voitti minun henkilökohtaisen suhtautumisen faktoihin, minun ennakkoasenteisiin.

Monet Lapin ja lappalaisten tutkijat ovat olleet vankan luokkakantaisen yhteiskuntarakenteen kannattajia, vaikka he ovatkin kuvanneet metsä- ja kalastajasaamelaisten elämäntilanteen kehnoutta ja surkeutta hämmästyttävän säälimättömästi, ihailematta mitenkään alkeellista ja köyhää elämänmuotoa. Nämä tunnetut tutkijat ovat olleet osa Suur-Suomen näkyviä puolustajia. He ovat olleet oman aikakautensa objektiivisia historian kirjoittajia. Näiden tutkijoiden työ on ollut yhtä merkittävää kuin niiden tutkijoiden jotka kirjoittivat perustelut Pallas-Ounastunturin kansallispuiston perustamiseksi. Taustalla tässäkin on ollut tietämys ja kyky tehdä havaintoja ja vertailuja, tutkia luonnon ilmiöitä ja yhteiskuntaelämää faktojen pohjalta.

Huomioita saamelaispoliitikon polun varrelta

Olen kirjoittanut yli viisikymmentä vuotta suomeksi ja saameksi. Voisin jopa ryhtyä vaikka muistelemaan. Elävät saamelaispoliitikot ja kirjailijat ovat melkein kaikki minua nuorempia. Muisteltavaa olisi liiaksikin. Olen syntynyt Inarin kirkolla 1943. Olen elänyt muuttuvassa ajassa ja -maailmassa, joten paljon on tapahtunut. Pitkä saamelaispoliittinen kierros vuosina 1970-1999 on kuljettu ympäri. Pitempikin kierros 1960-luvun saamelaisradikalismista tämän päivän saamelaisradikalismiin näyttää sekin umpeutuvan vähitellen. Saamelaispoliitiikassa on tapahtunut vallankumous, joka jatkuu eikä kukaan tiedä mihin se päättyy.

Ikäni ja poliitikon luontaisetuihin kuuluu maalitauluksi joutuminen. Saan yhä haasteita nuoremmilta saamelaisilta, jotka nimittävät itseänsä aktivisteiksi. En kuitenkaan hyväksy heidän määritelmiensä tarkoitusta enkä pidä heidän arvioitaan saamelaisten menneisyydestä edes likimain oikeina. En tunnista niistä itseäni.

Uuden toivorikkaan saamelaissukupolven edustajat moittivat minua saamelaisvastaiseksi silloin kun puolustan julkisesti perikatoon tuomittuja inarinsaamelaisia. Väärässä leirissä en voi toimia muulla tavoin. On pakko olla vilpitön ja rehellinen. En halua kiivailla radikaalisaamelaisten aatteiden puolesta. Olen elämäni aikana joutunut monissa asioissa tekemään kompromisseja. Haasteisiin vastaaminen ei ole tarpeen sen vuoksi, että tahtoisin pudistaa nimeni. Nahkani on parkittu jo kauan sitten. Mielipidettäni ei ole kysytty silloin kun minut on leimattu saamelaisvastaiseksi. Inarinsaamelaisten huonon kohtelun vuoksi olen joutunut esittämään vihaista miestä syystä jolla on ollut kovin vähän tekemistä luonteeni kanssa.

Kun ihminen vanhenee historiallinen tilanne sanoo meidät irti määrätyistä tehtävistä. Omalta kohdalta näen sen ajan tulleen. Nuoremmat saamelaiset esittävät nyt entistä rooliani. Joudan siis eräässä mielessä eläkkeelle. Olen ehtinyt siis siirtyä melko virkeänä toisenlaisiin tehtäviin. Eikö olekin viisainta väistyä ajoissa, kun voimia on vielä jäljellä. Aika on nyt toinen ja toista on myös tämän päivän saamelaisradikalismi.

Aloittaessani saamelaispoliitikon uran tärkeimmäksi koin osallistumisen saamelaiskulttuurin erilaisiin tilaisuuksiin. Tätä avautunutta mahdollisuutta sukupolveni myös käytti. Passiivisuus laskettiin synniksi, miksi saamelainen ei olisi saanut olla vallaton kun hänellä ei ollut valtaa. Kysymys oli vain riittävästä sananvapaudesta eikä varsinaisesta kaappauksesta. Päätin avata lehtien palstat epäkunnioittavalle kritiikille. Me nuoret saamelaiset kaipasimme vaihtelua ja vilpittömyyttä. Me nuoret saamelaiset halusimme kirjoittaa oman mielemme mukaan, ei vanhempien mieliksi. Yhtenäistä vallankumouksellista koulukuntaa ei muodostunut.

Arvostelimme suomalaisia saamelaisten sorrosta, keräsimme varoittavia esimerkkejä eri puolilta Lappia. Se oli vallanpitäjille tarkoitettua rehellistä ja suoraa puhetta. Meistä nuoremmista saamelaisista tärkeintä oli vallan jakaminen ja aidon keskustelun turvaaminen.

Nyt meillä saamelaisilla on laaja radikaalisaamelaisten rintama, mutta maltillinen joukko on jäänyt pieneksi. Muistan sen miten meille antoi rohkeutta vakaumus, että saamelaisuuden uudistaminen on historiallinen välttämättömyys. Nyt kun muutos on tapahtunut, asennetta voi helposti pitää laskelmoituna, mutta se ei niin helppoa ollut taistelua aloitettaessa. Henkien taistelussa tarvittiin enemmän luontaista huolettomuutta. Olen edelleenkin sillä kannalla, että saamelaiskulttuurin tehtävää ei sanella ulkoapäin. Politiikka luo itse sääntönsä.

Viime vuosikymmenten aikana saamelaispolitiikassa täytyi pelata tarkasti jos aikoi politiikassa näkyä. Vapaa puhe saattaa pian kääntyä itsensä vastaiseksi ilman pelivaraa. Tajusin ajoissa, että tähän riskiin on varauduttava ajoissa.

Miten radikaalisaamelaiset toimivat? He hyökkäävät heti päin kieltoja, pyrkivät skandaaliin. He tarttuvat tabuihin, kapinoivat poliittisesti. He vyöryttävät esiin polttavia kysymyksiä. Näin tehdään voiman tunnossa, siinä uskossa, että asiat näin ratkeavat. Minussa oli alun perin sen verran radikaalia etten tyytynyt kaikenlaisiin selityksiin saamelaisten kohtelusta, joita silloinen saamelaiseliitti esitteli. Poliitikkojen kannanotot kiinnostivat minua, halusin erotella mitä heidän retoriikkansa oikein sisälsi. Kävin käsiksi sanontoihin, asenteisiin ja ennakkoluuloihin. Siitä urkeni oma poliittinen urani. Kehitin menetelmän, alistin poliittisen aineiston kirjallisiin tarkoituksiin.

Keskityin tulenarkaan sanastoon, terminologiaan ja poliittisiin kielioppeihin. Erotin kokoavat eleet kuvauksista, tulkitsin tunnussanojen miellesisältäjä. Poliittinen puhe ilmaisee paljon enemmän kuin tiedottaa ja poliittinen ratkaisu puhuttelee. Tulin pian huomaamaan, että politiikan kielen hallinta kuuluu kansalaisen yleissivistykseen. Poliittinen asiantuntemus vaatii tutkimusta ja tilastoja. Politiikassa asiat muuttuvat vasta sitten kun ne tajutaan tarpeiden ilmauksiksi. Poliitikko dramatisoi, hän esiintyy roolissa.