Viime vuosina yhä useampi saamelaisistakin on alkanut kiinnostua juuristaan. Mistä minä tulen ja minne minä kuulun mietityttävät tämän päivän saamelaistakin. Oman taustamme tunteminen palauttaa meidät juurillemme ja tuo rohkeutta selvitä kansainvälistyvässä maailmassa. Paitsi sukututkimus, ovat viime aikoina sitä sivuavat alat, kuten heimotutkimukset, alkaneet kiinnostaa täällä saamelaisalueella asuvaa väestöä, ja kotiseutuhenki nostaa täälläkin päätään. Myös lappalaiseksi julistautuminen kuvastaa tätä samaa kiinnostusta.

Oma kiinnostukseni juuriini heräsi jo 1960-luvulla. Mutta Antti Hannunpoika Kitin sukuseura perustettiin vasta 1998 monien keskustelujen ja yhteydenottojen jälkeen. Se luotiin linkiksi ympäri Suomea, Pohjoismaita ja maailmaa hajautuneelle suvulle. Se perustettiin myös sukutietojen kokoamisen tueksi. Tällä ensimmäisellä tapaamisella, joka pidettiin heinäkuun 7-9 päivinä vuonna 2000 pyrittiin luomaan ja vahvistamaan yhteyttä Kitti-suvun jäsenten kesken. Yhteinen kiinnostuksen aihe onkin sittemmin tuonut uusia tuttavuuksia ja harrastuksia.

Sukututkimus on lyhyesti sanottuna menneiden sukupolvien etsintää. Suppeimmillaan se on kuvaus isäjohteisesta esi-isälinjasta. Tietoja kootessa huomaa, miten oma maailmankuva väkisinkin laajenee ja käsitys menneisyydestä syvenee. Sukututkimusta tehdessään tutkija joutuu perehtymään myös historian tapahtumiin ja joutuu myös havaitsemaan, että koko maailman tapahtumat heijastuivat väistämättä omien esi-isien elämään.

Jokaista kansalaisliikettä ryydittää aika ja sen henki. Niin on ollut myös saamelaisliikkeen asianlaita. Sen aikakauteen ovat kuuluneet kiihkeät poliittiset johtajat, kansallisen tietoisuuden kasvu ja itse kunkin oman elintason kohoaminen. Yhtä kaikki on myös olennaista tarkastella, mihin tai ketä vastaan tämä liike muotoutui.

Miten suvun selvittely alkoi?

Seuraavaksi kerron lyhyesti, miten itse olen edennyt sukuselvittelyssä. Aloitin jo 1960-luvulla äitini vielä eläessä hänen sukulaistensa ja sukuun liittyvien tuttavien haastattelun ja arkistojen penkomisen. Huomasin, miten tällainen vahventaa myös lähisuvun yhteenkuuluvuutta antaen sukuloimiseen aivan uusia ulottuvuuksia.

Seuraavaksi löysin Lapin Sivistysseuran saamelaiset perherekisterikortit. Kun ensimmäinen kiinnekohta 1700-luvulta oli löytynyt, sain samaa kortistoa käyttämällä lisätietoa 1800-luvusta ja Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisistä. 1900-luvulta olen koonnut toistaiseksi vain hajatietoja lähinnä Karasjoen ja Kautokeinon kuntien sukukirjoista.

Kirkonkirjoja en toistaiseksi ole vielä ehtinyt paljoakaan hyödyntää. Ne ovat kuitenkin ensimmäinen, helpoin ja hyvin monipuolinen arkistolähde. Niihin papisto kirjasi seurakuntalaistensa maallisen ja henkisen elämänkulun kirkon kannalta. Kirkonkirjojen lisäksi on olemassa runsaasti muitakin asiakirjoja, joita apuna käyttäen päästään ajassa taakse päin jopa 1500-luvulle. Antti Hannunpojan vanhemmista ja esivanhemmista tietojen löytäminen edellyttää kuitenkin Norjassa olevien arkistojen tutkimista. Tämä onkin seuraava tavoite.

Vaikka ajassa taakse päin ei kovin kauas enää päätäisikään, voimme hakea syvyyttä esivanhempiemme elämään monista muista ajankuvauksista ja kirjallisista lähteistä. Olen pannut merkille, miten sukututkimus on kuin salapoliisityötä. Kokonaisuus syntyy monesta pienestä palasta. Välillä pitkä etsintä voi olla tuloksetonta, mutta toisaalta tehdyt löydökset tuovat mielihyvää. Tällaisessa sukuselvityksessä vaaditaan kriittisyyttä, mutta toisaalta mielikuvitusta. Todisteiden on oltava luotettavia tai muutoin tapahtunut on tunnustettava pelkästään omaksi olettamukseksi.

Tähän puheenvuoroon on arkistotietojen perusteella koottu kaikki ne henkilötiedot, mitkä tähän mennessä on ollut mahdollista saada Andaras Hannunpoika Kitistä ja hänen lapsistaan. Lisäksi olen koonnut hänestä henkilökohtaisten kyselyjen avulla ja muita väyliä pitkin uutta ja tuoreempaakin tietoa. Toisena tulevaisuuden tavoitteena seuralla onkin Antti Hannunpoika Kitin kaikkien jälkeläisten selvittäminen käyttäen apuna kaikkia mahdollisia lähteitä. Sukuhistorian kokoaminen on pienten murusten keräämistä suurempien kokonaisuuksien luomiseksi. Harvoin löytyy valmiita tietopaketteja, joista voi lohkaista kaiken haluamansa tiedon.

Meitä kaikkia tarvitaan

Antti Hannunpoika Kitin sukuseura perustettiin siis 11. päivänä syyskuuta 1998. Yhdistysrekisteristä saatujen tietojen mukaan seura on Suomen ensimmäinen virallisesti rekisteröity saamelainen sukuseura. Rekisteröityminen oli lähtölaukaus sukututkimustyön tekemiseen. Ennen tätä suvun muodollista järjestäytymistä tietoja Kiteistä on kerätty vain satunnaisesti.

Nyt aloitettavalle systemaattiselle tiedonkeruulle erään lähtökohdan muodostaa - kuten edellä kerroin - Lapin Sivistyseuran saamelainen perherekisterikortisto. Aloitamme jo tässä tapaamisessa myös omien sukukorttien keräämisen, joten olkaa hyvä ja ottakaa mukaan perhekortti täällä tai kotona myöhemmin täytettäväksi.

Miksi juuri Antti?

Sukuseuroilla on aina jokin yhdessä sovittu lähtökohta. Se on yleensä jokin ajankohta tai kantahenkilö. Monesti suvun keskushahmoksi valitaan suvulle jollain tavalla merkityksellinen henkilö. Meillä se oli eräs tietty, meille hyvin tärkeä henkilö. Nimittäin aina, kun Kitti-suvusta alettiin puhua, tuli esille Antti Hannunpoika Kitti. Antti oli elänyt vuosina 1786-1849. Keskustelujen jälkeen todettiin, että juuri Antti olisi sopiva henkilö sukuseuran kantahenkilöksi ja siten hyvä lähtökohta suvun historiankirjoitukselle.

Rajasulku 1852 pakottaa valitsemaan Norjan tai Suomen

Antti Hannunpoika Kitti on Suomen puolella asuneista Kiteistä se, joka voitiin paikantaa Utsjoelle. Hänestä ei kuitenkaan ole tallella kovinkaan paljon tietoja arkistossa eikä myöskään vanhojen ihmisten muistissa tai maakirjoissa. Se tiedetään, että Antilla oli kuusi lasta, kaikki elivät aikuiseksi, ja näistä Briitta, Klemetti, Hanssi ja Jouni perustivat perheen.

Kun Kitit vuoden 1852 asettuivat Inariin ja Utsjoelle, oli heidän kotinaan aluksi koko laaja asumaton erämaa, jossa porot saattoivat vapaasti laiduntaa. Antti Hannunpoika Kitin lasten perheet olivat etupäässä suuria. Yleensä asunnot olivat tuohon aikaan ahtaita, luultavasti yksihuoneisia. Melkeinpä tekisi mieli yhtyä tässä kohtaa siihen, mitä Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Lapin muisteluksia. Hänen mukaansa enemmän on tilaa ulkona kuin sisällä:

"Koko rantakenttä on samaa kotia kodan kanssa. Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin. Joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkiota ja porokelkkoja, jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivuhaarikan ja karvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineitä, joissa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luovvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronlihavarastokin ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa, kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta ja verkkoulut. Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana."

Minkälaisena Kitit sitten näkivät sen maailman, kun Inariin asettuivat? Asiakirjoissa on tästäkin niukasti tietoja. Mutta eräitä lähteitä apuna käyttämällä voimme kuitenkin hahmottaa sitä maailmaa ja elämänolosuhteita, missä esi-isämme elivät.

Asiakirjatietojen mukaan Antti Hannunpoika on ollut poromies, ei luultavasti kuitenkaan mikään suurporonomistaja, mutta kuitenkin hän on poroilla ja muilla luonnonantimilla itsensä ja perheensä elättänyt. Ennen kun raja Norjaan suljettiin porosaamelaisilta vuonna 1852, Antti Hannunpoika luultavasti jutasi keväällä Jäämeren rannikolle ja palasi talveksi syvälle Suomen puolen outamaille, missä oli jäkälää poroille, suojaa ihmisille ja riittävästi polttopuita.

Vaikka Antin syntymäpaikaksi on merkitty Utsjoki, niin hänen lapsensa kuuluvat niihin poromiehiin, jotka vasta vuoden 1852 rajasulun jälkeen asettuivat Suomen puolen tunturi- ja outamaihin. Ilmeisesti muuttoa Norjasta Suomeen olisi ollut paljon enemmän, mikäli sitä ei olisi Suomen puolelta estetty. Tästä asiasta toteaa mm. Lapin komitea mietintö seuraavaa:

"Kun ulkovallan alaiset lappalaiset Suomeen muuttaessaan useimmiten tahtoisivat tuoda mukanaan suuria porokarjoja, ei heitä ole tahdottu hyväksyä Suomen asukkaiksi, varsinkaan vuonna 1852 säädetynrajan sulkemisen jälkeen, koska jäkälämaita on täytynyt säästää maan omien asukkaiden poroille. Verrattain harvat lienevät nekin ulkomaiset lappalaiset, jotka lakia kiertäen ovat päässeet porokarjoinensa maahan pujahtamaan..."

Asiakirjojen mukaan ensimmäiset porosaamelaiset muuttivat Inariin jo 1860-luvulla. Vuonna 1865 muutti Utsjoelta kolme porosaamelaista perhekuntaa: West, Länsman ja Högman. Vaikka rajasulku tapahtui jo vuonna 1852, niin muuttoliike voimistui suuremmassa määrin vasta 1880-luvun aikana. !880-luvulla muutti Jomppasen suvun jäseniä Menesjärven seudulle; samoin Antti Hannunpoika Kitin lapset ja lasten lapset muuttivat eri puolille Inaria. Lismajoen alueelle muutti Länsmanneja vuosina 1865 ja 1880. Osa Salkko-Niilan tytöistä ja pojista meni naimisiin Briitta Kitin lastenlasten kanssa ja osa Briitan veljen Hannun lasten kanssa.

Vuoden 1852 rajasulku Suomen ja Norjan välillä oli vaikeuttanut poronhoitoa pohjoisimmassa Lapissa. Kun porosaamelaiset rajasulun jälkeen asettuivat alueelle, yhteen ja samaan paikkaan kiinteän asuntoon, kesti vuosikymmeniä ennen kuin elämä vakiintui. Inarin puolelle muuttivat 1880-luvulla lähinnä Jomppaset, Länsmannit ja Kitit . Koska nomadiporonhoito vaati suuria maa-alueita ja koska juuri Utsjoellla alkoi olla puute hyvistä porolaitumista sinne saapuneen liikaväestön vuoksi, houkuttelivat Inarin ja erityisesti Länsi-Inarin laajat ja lähes koskemattomat jäkäläalueet. Kun Kitti-suku asettui alueelle, oli osa Inarin mäntymetsäraja-alueelle aiemmin perustetuista tiloista toimeentulomahdollisuuksien puuttumisen vuoksi jätetty autioiksi. Nämä alkuperäiseen asutukseen kuuluvat ihmiset olivat muuttaneet Inarin kirkonkylään ja Ivaloon. Maat olivat siis autiot ja tyhjät, joten esi-isämme saapuivat melko tyhjältä näyttävälle alueelle.

Muuttuneissakin olosuhteissa toimeentulo perustui poronhoitoon. Antin lapsista Hannu, Jouni, Klemet ja Briitta muuttivat Utsjoen puolelta Inariin siten, että Hannu muutti aluksi Lemmenjoelle, Jouni Marastotuntureille ja Klemetti Inarijärvelle. Antti Hannunpoika Kitin lapset asettuivat Inarissa lähes neitseelliselle alueelle pitäjän pohjois- ja länsiosiin. Koska nämä alueet olivat lähes asumattomia, ei myöskään riitoja uudisasukkaiden ja porosaamelaisten välillä juurikaan esiintynyt. Alussa suurin osa Inariin muuttaneista Kiteistä eli kuten aikaisemminkin, toisin sanoen vaihdellen asuinpaikkaa sen mukaan kuin porojen laiduntaminen vaati.

Klemetti siirtyi myöhemmin perheiden lisääntymisen myötä karjanhoitoon. Maaniittyjä oli tuohon aikaan Inarin karuilla metsänraja-alueilla tuskin ollenkaan. Heinämaat muodostuivat etupäässä huonosti saraa kasvavista ja usein hajallaan eri suunnilla asumusten ympärillä sijaitsevista suopilkoista.

Kovat olot

Seuraavaksi ajattelin hahmotella niitä olosuhteita, joissa ihmiset tuolloin täällä elivät. 1800-luvulla ihmisiä oli vähän, ja hekin asuivat varsin hajallaan eri osissa Inaria. Kesällä kuljettiin vesiteitse ja polkuja pitkin. Talvella taas kuljettiin porolla. Poikki laajojen asumattomien erämaiden kulki vanhastaan muutamia valtaväyliäkin. Kesällä vesireitit kuljettiin soutaen ja sauvoen. Talvisin näitä vanhoja kulkuteitä kuljettiin porolla ajaen. Näitä vanhoja kulkuteitä vaelsivat tuolloin myös virkamatkoillaan virkavallan ja kirkon edustajat. Kerran vuodessa talvella käytiin kantamassa verot ja pitämässä käräjät. Paikka täällä Inarissa oli luultavasti Pielpajärvi. Pari kertaa vuodessa erämaiden väki kävi markkinoilla Norjan puolella joko Possukopissa tai Varangissa. Paulaharjua lainatakseni

"Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa kansa harhaili hajallaan, täytyi pitää omat markkinansa talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi tavarakuormineen parhaiten liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki. Saapui näihin tilaisuuksiin kauppamiesten kintereillä myös kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan. Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut ja kauppakenttä oli kirkon lähimailla."

Posti kannettiin kerran kuukaudessa Inarin alueelle Kittilästä läpi laajan asumattoman Repokairan. No, minkälaiseen elämään esi-isämme täällä sitten törmäsivät? Kun he saapuivat Inarin alueelle, he olivat tulleet poron esi-isän eli villipeuran entisille pyyntimaille. Täällä olivat entisaikojen saamelaiset pyytäneet villipeuroja syvillä peurojen kulkuteille kaivetuilla piikkipohjaisilla kuopilla. Näitä kuoppia tavataan vieläkin eri puolilla Inaria kankailla, järvien tai soiden välisillä kannaksilla. Peurakanta kuitenkin romahti luultavasti liiallisen pyynnin seurauksena jo 1700-luvulla. Kun Kitit saapuivat tälle alueelle oli enää muutama villipeura jäljellä.

Varmaankin juuri tällaisia pyyntikuoppien rivistöjä näkivät esi-isämme jutaessaan ja asettuessaan vähitellen tälle alueelle 1800-luvun aikana. Kun esi-isämme liikkuivat poroja paimentaessaan eri puolilla Inaria he todennäköisesti kohtasivat myös nälkää näkevää kanta-asutusta, joka oli joutunut turvautumaan pettuleivän valmistukseen. Tutkijoiden mukaan vuosina 1740-1880 käytettiin pettuleivän valmistusta varten yhteensä yli 2 miljoonaa mäntyä.

Ennen vuotta 1852 Inarin kanta-asukkailla, kalastajasaamelaisilla, ei ollut montakaan poroa. Viime vuosisadan vaihteen tienoilla laidunsi Inariin alueella parhaimmillaan jopa 30 000 poroa. Ennen vuotta 1852, jolloin saamelaiset pääsivät Norjan puolelta Suomen puolelle, lienee vielä melkoista suurempi poromäärä laiduntanut vuosittain Utsjoen ja Inarin metsärajaseuduilla.

Poronhoito tapahtui siten, että suuremmat poronomistajat hoitivat karjansa itse, kukin erikseen. Ehkäpä jo tuolta tai vielä kaukaisemmalta ajalta on peräisin ns. raition käyttö. Tällä tarkoitan sitä, että koska pienporonomistajat eivät samalla tavalla voineet hoitaa porojaan, he joutuivat jättämään poronsa sovittua maksua vastaan hoidettaviksi ja joutuivat näin myös suurempien omistajien mielivallasta riippuvaiseksi.

Porosaamelaisten asettuminen alueelle loi tietynlaisia ongelmia, jotka jossain määrin kohdistuivat täällä eläneeseen väestöön. Nimittäin pororikkaiden porot sotkivat paikallisen väestön niittyjä, mikä aiheutti ristiriitoja.

Poronhoitajia ja tilallisia

Lapinkomitea vuodelta 1905 toteaa, että viime vuosikymmeninä paimentolappalaiset samoin kuin kalastajalappalaisetkin ovat alkaneet perustaa uudistaloja ja kruununmetsätorppia, ja siten muuttuneet kiintonaisiksi asukkaiksi. Paimentolaisen täytyy tosin vielä käyttää kotaa poronhoitotoimissa väliaikaisena asuntona, mutta hän samoin kuin hänen perheensäkin viihtyivät paremmin hirsistä tehdyissä huoneissa. Kiintonaisen asunnon hankittuaan alkaa lappalainen harrastaa karjanhoitoa hankkimalla taloonsa lehmän tai kaksi. Samoin hän alkaa harjoittaa myös maanviljelystä heiniä ja perunoita viljelemällä siinä määrin kuin ilmasto-olot sen sallivat. Kiintonaisen asunnon hankittuaankin lappalaiset nimittäin harjoittavat entisiä elinkeinojaan eli poronhoitoa ja kalastusta yhtä suuressa määrin kuin ennenkin. Varsinaisia porolappalaisia perheitä lapinkomitea ilmoittaa olleen vuonna 1905 Utsjoella 6 ja Inarissa 23. Eli Inarin ja Utsjoen porosaamelaisista näyttää varsin moni olleen Antti Hannunpojan jälkeläinen.

Sukulaistemme asumisesta saamme jonkinlaisen käsityksen samaisesta Lapinkomitean mietinnöstä:

"Paimentolaisena eläminen ja ahtaissa oloissa asuminen lienevät vaikuttaneet siihen että lappalaisen puhtaus ja siisteys jättää paljon toivomisen varaa. Lappalaisen asuinhuone on usein huonosti siivottu ja pahanhajuinen ja ruoka-astiat likaiset samoin kuin lappalainen itsekin. Saunaa ei monessa lappalaistalossa ole, vaikka lappalainen mielellään kylpee kun tilaisuutta on."

Varsin pian varsin monet Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisistä alkoivat muodostaa tiloja eri puolille Inaria, mutta jokunen perustettiin lähinnä Karigasniemen suunnalle, kuten Vaskojoen Pyhäjärvelle, jonne Nils Kitti perusti Pyhäjärvi-nimisen tilan vuonna 1884. Niila Kitti puolestaan perusti sinne 1902 Uutela-nimisen tilan, ja Vaskojoelle, Närrijärvelle, sai Niilo Länsman Koskenniska-nimisen kruununmetsätorpan. Hopitosjoenjoensuu-nimisen tilan perusti Niiles Kitti 1899. Lismajoelle siirtyi Niila Länsman, joka oli naimisissa Briitta Kitin tyttären Maggan kanssa. Lismajoki oli tilan nimi, ja se perustettiin vuonna 1907. Hannula-nimisen tilan taas perusti vuonna 1907 pikku Hannu, eli Hanssi Kitin (s. 1818) poika. Näätämön suunnalla Jouni Antinpoika Panne, joka oli naimisissa Ella Klemetintytär Kitin kanssa, perusti Varpuniemi-nimisen tilan vuonna 1895. Paudijärvestä laskevan Siuttajoen varrella olevan lompoloon perusti Niilo Kitti (Klemet Kitin poika) Kitinlompolo-nimisen kruununmetsätorpan. Solmusjoenlompolon kruunumetsätorpan perusti vuonna 1901 Raudna Panne (Rauna oli Klemetti Kitin tyttö, joka myöhemmin vuonna 1900 meni naimisiin Jouni Kitin isän, Lars Ole Westin kanssa).

Vuosi 1898 oli vilkkainta torppien perustamisen aikaa, sillä tuona vuonna perustettiin kruununmetsätorppia peräti 20 kappaletta. Viimeinen säilynyt vuokrasopimus solmittiin Gaupin torpalle, ja sen perustaja oli tunturisaamelainen Mihkal Gaup, jonka isoäiti oli Anttin Hannunpoika Kitin tyttö, Briitta Kitti. Kruunumetsätorpista Lismajoki ja Hannula muutettiin myöhemmin uudistiloiksi. Torppia perustaneiden joukossa oli edelleen paljon porosaamelaisia, mutta enin osa niiden perustajista oli kalastajasaamelaisia. Porosaamelaisten torppien perustamisen myötä yhä enemmän erämaita tuli asutuksen piiriin. Asutuksen levittäytyminen asumattomiin erämaihin takasi sen, ettei riitoja talollisten ja porosaamelaisten välillä juuri esiintynyt. Tiettävästi ainoat riidat syntyivät siitä, että tunturisaamelaiset syöttivät karjojaan liian lähellä talollisten taloja.

Utsjoella Antti Hannunpojan pojan Hansin (s.1818) tytöistä Magga (s. 1851) avioitui Niiles Niittyvuopion kanssa. Niiles perusti Karigasniemella Karigasniemi-nimisen tilan. Maggan sisko Inka (s.1856) avioitui Uula Niittyvuopion kanssa Karigasniemelle ja perusti Jokisuu-nimisen tilan. Maggan ja Inkan siskoista nuorin, Kristiina (s.1864), avioitui Karvasjoelle Petteri Guttormin kanssa.

Kuten yllä oleva katsaus Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisten asettumiseen Inariin ja tilojen perustamiseen osoittaa, oleskelivat he viime vuosisadan vaihteessa Vätsäritunturin, Silisjoen, Ii- ja Paudijärven seutuvilla. Lisäksi heitä oleskeli Muotkatuntureilla, Peldoaivin ja Pyhäjärven tienoilla sekä Vasko-, Repo- ja Ivalojoen latvamailla.

Kun seuduilla, joille Kitit perustivat tilan tai kruunumetsätorpan, sattui olemaan niittyjä, he ryhtyivät pitämään lehmää, joskus, vaikka harvoin, useampiakin. Alueille jonne Antti Hannunpojan jälkeläiset asettuivat, ei voinut harjoittaa maanviljelystä, jonka totesivat myös viranomaiset. Alueet olivat viljelykselle kelpaamattomia. Niinpä näistä seikoista johtuen on myös ymmärrettävää kruununmetsätorppien perustamisinto. Monet Inariin muuttaneista porosaamelaisista käyttivät tuolloin kahdenlaisia asuntoja, nimittäin kiinteitä, jotka oli salvettu hirsistä, sekä siirrettäviä kotia. Edelliset olivat yleensä pienemmät kuin suomalaisten asuinrakennukset, ja ne erosivat niistä myöskin rakennustapaan nähden ollen tavallisesti hatarasti tehtyjä.

Inariin muuttaneilla sukulaisillamme sijaitsi talviasunto tavallisesti porolaitumen keskustassa, se oli paremmin rakennuttu kuin kesäasunto, joka rakennettiin jonkun kalarikkaan järven taikka joen rannalle. Kesäasunnolle, jonka ympärillä sukulaisillamme oli vähäiset viljelykset, muutettiin porojen vasotusajan päätyttyä toukokuun lopulla. Talvipaikalle siirtyminen tapahtui ensi lumilla. Nautakarjaa varten oli kummallakin asuinpaikalla olemassa navetta ja ladot. Kesäasunnossa oli tavallisesti yksi huone, jota vastoin talviasunnossa huoneita oli useampia, ainakin tupa ja kamari. Huoneet olivat pienet, matalat ja pieni-ikkunaiset. Asuntalojen hirret lepäsivät suoraan maan päällä.

Lapin komitea toteaa, että porojen paimentamiseen nähden on olemassa tuntuva ero lappalaisten ja suomalaisten välillä, ja onpa huomattavissa eroa tässä suhteessa vielä eri elinkeinoa harjoittavien lappalaisten välillä. Tunturilappalainen, joka elää yksinomaan poronhoidosta, on melkein aina porojensa parissa. Hän siirtää asuntoaan sen mukaan kuin poroja on kuljetettava vereksille laitumille. Vielä muutama vuosikymmen sitten paimensivat nämä lappalaiset porokarjojansa kesät talvet, mutta viime vuosina on tunturilappalainenkin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, alkanut laskea poronsa kesän ajaksi heti vasomisen ja merkitsemisen jälkeen, kesäkuussa laitumelle. Syyksi kesäpaimennuksesta luopumiselle sanotaan olleen osaksi sen, että melkein kaikki tunturilappalaiset ovat viime vuosikymmeninä perustaneet kiinteitä asuntoja.

Inarissa kaikista kruununmetsätorpista 19:llä oli vuosisadan vaihteessa kullakin enemmän kuin 200 poroa. Läheskään kaikki torpat eivät kuitenkaan harjoittaneet pelkästään poronhoitoa. Kuitenkin Inarin kahdessa suurimmassa porotorpassa oli molemmissa yli 2500 poroa. Kysymyksessä lienevät olleet Niila Magga ja Salkko-Niila, joista jälkimmäinen oli naimisissa Briitta Kitin tytön, Maggan kanssa. Asiakirjojen mukaan vuosisadan vaihteessa "Pikku-Hannu" (s.1848) omisti 2000 poroa ja Pyhäjärven Uula (s. 1871) 1200. Magga Niilan ja Salkko Niilan taloissa oli myös lehmiä, toisessa kolme ja toisessa neljä.

Kuten sanottu joutuivat sukulaisemme viranomaisten silmätikuiksi suurten porolaumojensa vuoksi. Viranomaiset kun epäilivät, että porosaamelaiset hävittävät metsää ja tuhoavat porolaitumet. Esimerkiksi suojametsäkomissio totesi, että kaikkein räikeimmässä muodossa metsänhävitys pistää silmiin sellaisten metsärajatalojen ympäristössä, missä eniten harjoitetaan poronhoitoa. Sama komissio jatkoi, että tällaiset varsinaiset poronhoitotalot ovatkin luonnollisista syistä enemmistönä esimerkiksi Inarin pitäjän mäntymetsärajalla perustetuista asutuksista. Suurien poronomistajien talonperustamisaikeita äärimmäisiin metsärajametsiköihin onkin tämän johdosta vastustettu. Metsänhoitovirkailijat ovat vastustaneet näitä aikeita, mikä onkin aivan oikeutettua niin kauan kuin poronhoitoa sallittiin harjoittaa miten tahansa, aivan rajattoman vapaasti mäntymetsärajallakin. Komissio jatkoi, että rajoittamatonta asutusta voitaneen pitää etenkin vanhemman asutuksen alkuasteena

Kuten sanottu Antti Hannunpoika Kitin jälkeläiset muuttivat alueelle, joka oli perinteisesti kuulunut Inarin lapinkylään, josta Inarin metsästäjä- ja kalastajalappalaiset olivat vuosisatojen ajan maksaneet lapinveroa. Selvitysmies Wirilander on lausunnossaan todennut, että pelkästään 1500- ja 1600-luvun veroluetteloiden perusteella on mahdoton tehdä päätelmiä saamelaisten oikeudesta lapinkylien maa-alueisiin noina vuosisatoina. Vuoden 1695 kuninkaan kirjeen (8.7.1695) perusteella todettiin porojen perusteella tapahtunut verotus liian epävarmaksi ja siksi kullekin lapinkylälle asetettiin kiinteä rahamääräinen vero. Tämä järjestelmä voitiin ottaa käytäntöön niissä lapinkylissä, jotka maksoivat veroa vain Ruotsille että niissä, jotka maksoivat veroa sekä Ruotsille, että Venäjälle. Sen sijaan Inarissa, Utsjoella ja Tenolla, jotka maksoivat veroa näiden valtakuntien lisäksi myös Tanskalle, vanha järjestelmä jäi vielä toistaiseksi voimaan (s.22).

Lisäksi Enontekiön, Utsjoen ja Kemin lapin maakirjoista ja veronkantoluetteloista ei ainakaan vuoden 1757 jälkeen voida tehdä pitkälle meneviä saamelaisten maanomistusta koskevia päätelmiä (s.42). Voidaankin näin ollen sanoa, että pelkästään veroluetteloilla ei voida osoittaa ainakaan Antti Hannunpoika Kitillä eikä hänen jälkeläisillään olleen maanomistusoikeutta Inarin lapinkylien maihin.

Kun huomioidaan, että verotulot saatiin 1600- ja 1700-luvuilla pääosin talonpoikia verottamalla oli näin ollen vain johdonmukaista, että veronmaksukykyisten talojen lukumäärää valtakunnassa pyrittiin lisäämään uudisasutuksen avulla (s.48). Villipeura- ja majavakantojen vähetessä voimakkaan pyynnin seurauksena moni lapinveroa maksanut porolappalainen perusti tilan, ryhtyi raivaamaan niittyjä ja hoitamaan pienkarjaa kuten lampaita samalla hoitaen edelleen poroja. Tätä kehitystä vauhditti myös lupaus 15 vuoden verovapaudesta (s.35). Käytännössä viimeistään 1800-luvun kuluessa monesta Inarin, Utsjoen ja Enontekiön porosaamelaisesta tuli karjataloutta harjoittavia "maanviljelijäsaamelaisia". Se miksi lappalaisten tilan perustaminen tapahtui viimeksi Inarin ja Utsjoen alueella selittyy sillä, nämä lapinkylät maksoivat veroa Ruotsin ja Venäjän lisäksi myöskin Tanskalle, joten niiden verotusuudistus pakostakin tapahtui vasta myöhemmin.

Myös poronhoitotavat olivat esi-isillämme perinteiset. Vieläkin on Länsi-Inarin tuntureilla nähtävinä vanhoja lypsykaarteen jälkiä. Vaatimia pyydystettiin lypsettäviksi suopungeilla, joskus vaatimet ajettiin varta vasten tehtyihin lypsykaarteisiin, joita käytettiin ennen varsin yleisesti. Poronhoidon kuva tuohon aikaan oli sellainen, että monissa paliskunnissa porojen omistus oli keskittynyt muutamien harvojen käsiin. Paistunturin ja Kaldoaivin paliskunnissa poroista suurin osa kuului muutamalle harvalle, jotka harjoittivat poronhoitoa pääelinkeinonaan.

Porosaamelaisten pysyvä asettuminen tänne Inariin alkoi näkyä vähitellen monenlaisina lisääntyvinä ristiriitoina. Jotkut kruunumetsätorppareista kirjoittivat viranomaisille valituskirjelmiä siitä, että porolappalaiset laskevat porotokkansa liki taloja ja tekevät jäkälämaille suurta vahinkoa. Samaten valitettiin siitä, että nämä samat poroihmiset syöttäessään poroja pilaavat postiteitten varsia mistään järjestyksestä piittaamatta.

Juhlaa ja arkea

Mutta talvella elämä oli toisenlaista lainatakseni taas Paulaharjua:

"... se mikä kesällä oli hajallaan pitkin kenttiä tai oli luovvissa tai aitassa, joutui kovaan käyttöön. Reet olivat tavaroiden kuljettamisessa välttämättömiä kun siirryttiin paikasta toiseen poroja paimentaessa. Talvella oli kuitenkin omat vastuksensa ja ne olivat suuret susilaumat, jotka välillä joukolla syöksyivät porotokkaan harjoittaen sen ja tappaen kymmenittäin poroja. Tavallisesti tällaiset susilaumat päästyään veren makuun jatkoivat naapurikodan porotokkaan aiheuttaen siellä samalla tavalla kaaoksen. Susien takia porojen luona oli jatkuvasti oltava joku."

Joulu ja pääsiäisen aika olivat Antti Hannunpojan lapsille pyhäaikoja. Silloin saatettiin ajaa poroilla jouluna Pielpajärven kirkolle. Se toi vuoden pimeimpään aikaan tarpeellista vaihtelua. Pääsiäinen oli jo huomattavasti paljon iloisempi valoisampi. Niinpä kirkkokentällä saattoi tuolloin kirkonväen joukossa nähdä esi-isiämmekin pukeutuneina mustiin tai valkoisiin purkapeskeihin. Pääsiäispyhät olivat tänne muuttaneille sukulaisillemme suurta juhlaa. Markkina-ajat olivat muutoinkin vilkasta aikaa: ajettiin porolla sinne tänne ja tehtiin kauppoja. Markkinapäivinä saarnattiin kirkossa ja jaettiin ehtoolliset. Tuomarintuvassa puolestaan istui lainvartija ratkomassa esille tulleita erimielisyyksiä.

Ehkäpä esi-isämme osasivat myöskin joikaamisen taidon. Ilmeisesti suvussamme on ollut myös tietäjiä, joita jotkut kutsuvat noidiksi. Niistä kuitenkin perimätieto vaikenee, eikä minulla ole niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin tästä tällä kertaa enempää puhua.

Jos 1800-luvulla oli lähimpiin naapureihin pitkät etäisyydet, niin metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja monet muut elävät asuivat monesti aivan aidan takana. Sinä vaiheessa, kun ihmiset hankkivat karjaa, nämä naapurit muistivat kyllä ottaa oman veronsa.

Perinteitä ja muisteluksia

Kun muistelen omaa äitiäni, vuonna 1898 syntynyttä Magga Kittiä (hänen isoisänsä Jouni oli Antti Hannunpojan toiseksi nuorin lapsi), niin mieleeni on jäänyt hänen erinomainen saamenkielinen kertomataitonsa. Kuunnellessani hänen lukuisia kertomuksiaan maahiaisista ja staaloista, saatoin melkein tuntea niiden läsnäolon.

Tämä avasi näkökulman myös siihen rikkaaseen kertomaperinteeseen, josta äitini kertomukset kumpusivat, eli hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Varsinkin äitini kertomus siitä , miten eräs saamelainen oli saanut pyydystetyksi maahiaisten lehmän, on jäänyt syvästi mieleeni. Maahiaiselta hankitut lehmät kun olivat erinomaisen hyviä lypsämään. Toivonkin, että tämä tilaisuus on omiaan rohkaisemaan sukumme jäseniä jatkamaan sukumme kertomaperinteen vaalimista ja sen tallentamista.

Lopuksi toivotan teidät Antti Hannunpoika Kitti sukuseura ry. puolesta tervetulleiksi tähän tilaisuuteen, Kitti-suvun vaiheiden pariin ja kaikki yhtä köyttä vetämään. Työ on laitettu alulle ja paljon sitä on vielä edessä.

Käytetyt lähteet:

Aarseth, Björn 1980: Grenseoppgjorene og konsekvensene av disse for den nordsamiske bosetting i Norge. Grenser i Samelanded. Norsk Folkmuseums SAMISKE SAMLINGER (s. 43-82).

Itkonen T.I. 1948: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. I ja II osa. Porvoo

Karasjokslekter 1989: Slekhistorie for Karasjok fra 1600-årene till 1980-årene

Kautokeinodlekter.2. 1986: Slekhistorie for Kautokeino sogn fra slutten 1600-årene till 1985.

Komiteanmietintö 1905:3: Mietintö Lapinmaan taloudellisten olojen tutkimisesta.

Komiteanmietintö 1901: Karjan ja porojen omistus Suomen maalaiskunnissa vuonna 1901.

Komiteanmietintö 1904:2: Tilattoman väestön alakomitean mietintö kruununmetsämaiden asuttamisesta.

Lapin Sivistysseuran saamelainen perherekisterikortisto

Nahkiaisoja, Tarja 1995: Inarin pitäjän asutuskehitys vuosina 1805 vuosina 1805 - 1910. Oulun yliopisto, historian laitos. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu-tutkimus lokakuu 1995. s.125.

Paulaharju, Samuli 1962: Lapin muisteluksia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Porolaidunkomissio 1914.

Renvall, A 1919: Mäntymetsä elinehdot sen pohjoisrajalla sekä tämän rajan alenemisen syyt. Valtionneuvoston kirjapaino.

Wirilander, Juhani 2001: Lausunto saamelaisten maaoikeusasiasta. Oikeusministeriö.

Takaisin