Alkusanat

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa monista ihmisistä, joita olen tavannut, heiltä kuulemistani kertomuksista, tapahtumista joihin itse olen osallistunut tai nähnyt omin silmin. Haluan myös välittää eteenpäin ne kertomukset, joita olen kuullut minua vanhemmilta ihmisiltä, ennen kaikkea äidiltäni. Kaikki tietävät miten ristiriitaisia ovat silminnäkijöiden kertomukset tästä tai tuosta tapahtumasta. Toisinaan todistusten ristiriitaisuuden sanelee kirjoittajien ajatusten ja tunteiden erilaisuus, välistä se on kiinteässä yhteydessä tavallisen unohtamisen kanssa. Muisti säilyttää toisen ja unohtaa toisen asian. Niinpä minäkin muistan eräät ihmiset hyvin, toiset olen jo unohtanut kokonaan. En ole enää nuori. Aika pyyhki paljon pois nimiä, samoin haalistuvat vuodet, jotka ovat kerran näyttäytyneet niin voimakkaan kirkkailta. On myös kuvia jotka jäävät mieleen, vaikka niitä kuinka yrittäisi unhottaa.

Jos ihminen tahtoo oikealla tavalla oppia ymmärtämään maan, täytyy siellä elää kauemmin, hankkia ystäviä ja vastustajia, ei kokea vain iloa, vaan myös hätää.

Tarkoituksenani ei ole kertoa johdonmukaisesti. Kerron monista menneistä vuosista, sovittamalla joukkoon lappalaisia ja heidän menneisyyttään koskevia ajatuksiani. Kerron tietenkin monista henkilöistä, joita olen tuntenut. Heidän joukkoonsa on mahtunut saamelaisjohtajia, poliitikkoja ja seikkailijoita, mutta myös paljon maan hiljaisia, joita on tapana sanoa tavallisiksi ihmisiksi.

Siinä sivussa tuloksena on kenties sellaisiakin kuvauksia, jotka koskevat myös omia kokemuksiani elämästä.

Kulkiessani Länsi-Inarin alueella 1950-1980-luvuilla silmä herkistyi ja opin huomaamaan yhä enemmän merkkejä vanhasta pyyntikulttuurista. Lapsuudessa muinaisuutta edustivat mielikuvituksessani tuulen suhina vanhassa aihkipetäjikössä, vanhat autiot metsiköt, jonne tuo samainen tuuli kantoi joskus läheisten tunturien raikkauden. Aina minua ovat vetäneet puoleensa muinaisista ajoista kertovat merkit, kuten vanhat kotasijat. Kun sitten ensimmäisen kerran näin nuo alueet, hämmästyin iloisesti siitä, että merkkejä, jotka todistivat tämän alueen asutuksen vuosituhansia pitkästä iästä, oli huomattavasti enemmän kuin olin otaksunut. Tästä varmistuin lopullisesti kun myöhempinä vuosina retkeilin eri puolilla Länsi-Inaria. Muinaisuus näkyi täällä vanhoissa kotakentissä, talonpaikoissa, poluissa, peuranpyyntikuopissa, uhripaikoissa. Muinaisuus alkoi minulle vähitellen elää kun opin yhdistelemään edellä mainittuja elementtejä. Vähitellen huomasin, että muinaisuuden tunne ei eroa mitenkään ikuisuuden tunteesta, yli tämä alueen kiitäneiden aikakausien tunteesta. Olen yrittänyt hakea myös esi-isieni jättämiä merkkejä maastosta, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki merkit joita olen löytänyt koskevat muinaisia Inarin saamelaisia ja metsälappalaisia, joiden jälkeläiset tänään tunnetaan nimellä statuksettomat saamelaiset.

* * *

Seuraava kertomus perustuu pitkälti edesmenneen äitini Magga Kitiltä kuulemaani. Äitini polveutui Hannu Antin poika Kitistä ja hänen Jouni -nimisestä pojasta.

Vuoden 1852 rajasulun jälkeen Antti Hannun poika Kitin neljän pojan ja yhden tyttären porot tulivat elävän lihan vyöryvänä hyökyaaltona, nousivat Tenon laaksosta ja virtasivat Paistuntunturiin ja sieltä edelleen Inarinjärven vesistöalueeseen kuuluvia jokiuomia myöten alas rehevimmille maille, jotka levisivät Inarinjärven ja muiden Inarinjärven läheisyydessä sijaitsevien järvien rannoille. Ne tulivat hyvää vauhtia, nämä kopisevat laumat, joiden sorkat leikkasivat arkaa maanpintaa ja kuluttivat pois sammalen ja jäkälän ja ohuen turvekerroksen.

Antti Hannun poika Kitin jälkeläisten poromäärä tuohon aikaan oli niin valtava, niiden rivit niin tiiviit, että lauman lämpö muodosti pilven, höyryävän sumun, joka ajelehti sen yläpuolella ja jäätyi pohjan kirpeässä pakkassäässä.

Niilalla, joka oli Antti Hannun pojan Jounin poika, oli takanaan pitkä ja raskas taival yli korkeiden tuntureiden, poikki jokiuomien ja järvien, halki koivikoiden ja yli soiden. Niilan matkatessa porojensa kanssa kohti etelää vastaan tuli vähitellen myös havumetsiä.

Ennen vuoden 1852 rajasulkua Antti Hannun poika ja hänen isovanhempansa olivat viettäneet poroineen talvet Inarin puolella tiheiden metsien suojissa Inarinjärveen laskevien jokien; Ivalon, Vasko- ja Kaamasjokien uomissa, joissa porot olivat kaivaneet lumen alla olevaa paksua jäkälää. Kun päivät sitten kevään tullen alkoivat pidentyä, porot muuttuivat yhä levottomammaksi. Pieniä ryhmiä alkoi kokoontua yhteen ja liittyä sitten suuremmiksi laumoiksi, kunnes lukemattomien sorkkien jyrinä kertoi kevätmuuton kohti Norjanpuoleista Jäämeren rannikkoa alkaneen.

Porojen vuotuis-muuttomatka säästi laitumia. Metsäseutujen talvisten laidunmaiden jäädessä tyhjiksi kesän ajaksi metsikköjen jäkälät ja muut ravintokasvit saivat mahdollisuuden kasvaa ja tuottaa uutta rehua siksi, kunnes porolaumat taas syksyllä palasivat.

Näin porot pääsivät myös eroon kesän pahimmista helteistä ja sääskistä ja välttivät myös monet petoeläimet, jotka kesällä uhkasivat keväällä syntyviä vasoja. Muutaman seuraavan viikon aikana vaellettiin hiljalleen kohti pohjoista päivämatkoin, joiden pituus vaihteli kymmenen ja viidentoista kilometrin välillä. Porojen laiduntaminen vaatii usein pysähdyksiä. Hirviä oli runsaasti, ja aina silloin tällöin kiväärin laukaukset kaikuivat tuntureiden lomassa. Silloin perhe sai nauttia päivälliseksi hirvenkieltä ja hirvenmaksaa ja koirat ahmivat, kunnes eivät jaksaneet yhtään enempää.

Kaukana Tenojoen takaa hohtivat lumitunturien, gaissojen, huiput häikäisevän valkean hammasrivin lailla. Ne kuuluivat tunturijonoon, joka ulottui täältä etelästä pohjoiseen aina Pyssyjoelle asti erottaen Tenojokilaakson. Poromiehiä lukuun ottamatta harvat olivat milloinkaan tunkeutuneet tähän tuntemattomaan maahan, eivätkä myöskään rannikolla asustavat merisaamelaiset.

Vaelluksen kärjessä kulkivat tiineet vaatimet, sillä niiden tarve päästä perille oli kaikkein kiireisin. Takanapäin tulivat vanhat mahot vaatimet, vuoden vanhat porot ja isot hirvaat. Pitkä vaellus oli niin voimia kysyvä että vain nuoret ja vahvat eläimet pysyivät elossa. Peninkulma peninkulman jälkeen taittui niiden sorkkien alla. Moni heikko tai epäonninen eläin kuoli matkalla jäätyään ilveksen, suden, ahman tai karhun saaliiksi tai tulvivia jokia ylitettäessä veden viemäksi. Jotkut olivat yksinkertaisesti vain liian vanhoja ja väsyneitä jatkaakseen pysyä lauman mukana. Ne kävivät makuulle ja kuolivat ja korpit nokkivat niiden luut paljaaksi. Vaikka pitkä vaellus verotti eteenpäin vyöryviä laumoja, ne vaikuttivat yhtä loputtomilta kuin etäällä kohoavat tunturit.

Porot eivät pitäneet kiirettä. Kun lumi oli sulanut olemattomiin, ne viipyivät usein päiväkaudet rehevällä laidunpaikalla ja jatkoivat matkaa vasta koluttuaan kaiken paljaaksi. Yöt lyhenivät ja lämpenivät kevään muuttuessa kesäksi.

Ennen meren rannalle saapumista lauma kuin yhteisestä päätöksestä hidasti vauhtiaan, se tungeksi jonkin aikaa päättömästi paikallaan ja sitten siitä erosi yksittäisiä vaatimia. Ne siirtyivät määrätietoisesti kauemmas haluten mahdollisimman kiireesti löytää yksinäisen piilopaikan.

Läheiseltä tunturinrinteeltä katseli porolaumaa äitini isoisä Jouni. Hän oli syntynyt ja kasvanut tunturissa, elänyt koko elämänsä ajan porojen kanssa. Elämä oli ollut rikasta. Lähiseudun laaksoissa ja tuntureilla pesi suurin joukoin hanhia ja muita vesilintuja. Keväällä meren rannikolle olivat tulleet valaat, josta riitti kasapäin lihaa kaikille, sitten saaliina oli hylkeitä ja suuria muuttolintuparvia munineen. Kalaa, jäniksiä ja riekkoja oli pyydetty ja poimittu marjoja tunturien rinteiltä ja soilta ja joka kevät porot vasoivat täällä. Niistä oli saatu runsaasti lihaa ja vuotia.

Yhtenä päivänä siirryttiin harjanteelle, jossa alpuolella näkyi meren ranna rehevien laitumien vehreys. Mikä vielä hämmästyttävämpää erään harjun ympärillä laidunsi satapäinen lammaslauma. Laskeuduttiin alaspäin ja oli enää puolisen kilometriä lampaiden luon, kun yllättäen kaksi pitkäkarvaista paimenkoiraa tuli täyttä laukkaa kiersi lauman ja asettui Hannun ja suojattiensa väliin. Hannu ymmärsi osoittaen selvästi aikeen olla tulematta lähemmäksi.

Samassa Hannu näki parin kilometrin päässä savukiehkuran. Suunistetiin sitä kohti. Tuli paloi ison maakiven suojan puolella. Kiven kupeeseen oli rakennettu päällekkäin ladotuista kivistä yhdelle miehelle tarkoitettu maja. Sen edessä istui vanha mies molemmat koirat vierellään kielet roikkuen. Mies puhui kun koirat lähestyivät häntä ja ne laukkasivat takaisin lauman luon. Hannu lähestyi miestä kumartuen. Vanha mies nousi hymyillen. Odottamatomien vieraiden tulo oli selvästi häntä ilahduttanut, eikä hänen hyväntahtoisuudestaan ollut epäilemistä. Kun Hannu puhui omaa kieltään mies katseli häntä silmät pyöreinä.

Mies oli varmaan odottanut keskustelua ja uutisten vaihtoa. Sen verran löydettiin yhteisiä sanoja, että tiedettiin missä nyt oltiin. Hän kehotti Hannua istuutumaan ja lähti jonnekin koirat kintereillään. Hän palasi kiskoen nuorta pässiä koirien pyöriessä hänen ympärillään. Hetken kuluttua pässi oli tapettu ja teurastettu taitavasti. Teurastettu ruho jaettiin neljän osaan. Puolikas pässiä paistettiin puuvartaissa loimuavan tulen yllä sinä iltana ja Hannu väkineen söi itsensä kylläiseksi. Kiitollisena miehen vieraanvaisuudesta Hannu täytti miehen polttopuuvaraston. Hannu ei tiennyt miten kiittää hänen äärettömästä ystävällisyydestään. Hän taputti miestä lempeästi olalle ja hymyili hänelle.

Kesä meren rannikolla kului nopeasti. Pelätessään, että erämaa oli pyydetty tyhjäksi, he saivat huomata osuneensa seudulle, missä riistaa oli vielä runsaasti. Hirviä oli paljon, joten lihasta ei ollut puutetta. Lähiseudun järvillä pesi suurin laumoin hanhia ja muita vesilintuja ja niiden munia kerättiin pesimiskauden alussa.

Metsästys, rehun hankinta, porojen paimentaminen ja polttopuun keruu antoivat lähes joka päivä riittävästi puuhaa kaikille. Vasomisaika sujui hyvin, vasoja ei kuollut juuri lainkaan, ja ne kasvoivat hämmästyttävää vauhtia. Hannu Antin poika Kitin pojat tarkkailivat niitä ja vartioivat petoeläimiltä. Heinäkuussa tokan pääluku oli melkein kaksinkertaistunut.

Lähistöllä asui merisaamelaisperhe. Porosaamelaiset tiesivät merisaamelaisten olevan maailman hyväntahtoisinta mutta arkaa kansaa. Eräänä päivänä he näkivät turpeesta rakennetun majan. He olivat muutaman sadan metrin päässä majasta, kun koira päästi varoitushuudon. Vaikka he heiluttivat kättään tervehdykseksi, perääntyivät ihmishahmot nopeasti majaan.

Maja osoittautui hyvin vanhaksi; sen katolla kasvoi ruohoa ja tuuheat köynnökset peittivät sen seiniä. Vain nahoilla verhottu ikkuna näytti uudelta. Poikien edessä istui perhe; noin kolme kymmenvuotias mies ja hänen kaunis vaimonsa, joka tuuditteli vauvaa sylissään. Miehen oli vaikea hillitä koiraa, joka yritti käydä vieraan kimppuun.

Aika meren rannikolla kulki omaa latuaan antaen sadetta, auringonpaistetta, meri ja maatuulta, välillä hiljaista paahtavaa hellettä ja jyrisevää ukkosta, josta toisinaan ei näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi vuonon täyteen mustaa vihreää nousuvettä ja peitti vuono levillä, simpukoilla ja maneeteilla. Silloin oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat aallot lähestyivät ulapalta pelottavan rauhallisina, taipuivat majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle.

Toisina päivinä veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja paljastui ja kaikkialla näkyi alastonta rantaa. Ja oli sitten sellaisiakin päiviä, haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia, jolloin hyönteisiä oli kaikkialla.

* * *

Oli alkanut hämärtää; syksy oli pitkällä. Suvun päämies Antti seisoi meren rannalla. Valtavat aallot vyöryivät esiin ja murtuivat toisen toisensa perässä. Ja kuitenkin ne rauhoittivat ja lohduttivat kuten kaikki yksinkertainen ja välttämätön maailmassa.

Antti huomasi ajattelevansa, että hän oli oppinut näiden vuosien aikana pitämään merestä yhä enemmän. Mutta merellä liikkuminen oli raskasta ja kuluttavaa, siinäpä istuit kylmässä soutamassa, toistit samaa liikettä tuhansia kertoja. Purjehtiminen pienillä raakapurjeisilla veneillä oli onnen kauppaa jossa henki oli aina vaarassa. Kun meren ilme äkkiä vaihtui, tuli muutti suuntaansa ja musta myrsky iski kuin tyhjästä moni oli mennyt pohjaan, tai pyyhkäisty aavalle jääden sille tielleen.

Parempi kuin kitua meren rannalla oli kulkea porojen kanssa tuntureita ja metsämaita. Silloin sai tulla tänne meren rannalle kun ruoho oli rehevää, mutta olla metsämaan suojassa, kun talven pimeys laskeutui Jäämeren ylle.

Antti mietti merilappalaisten elämää. Terveys ja sairaus, siinä ero. Höyryävä padallinen rasvaista poronlihaa ja höyryävä pata kapakalaa. Toinen täytti miehen voimalla ja tarmolla, toinen uuvutti. Perheen elättäminen merestä kalastamalla oli yksinkertaisesti liian kovaa. Meri tuntui vaativan sellaisen suolaisen veren jota norjalaisella oli, tai sellaisen sisun jota oli Ruijaan kulkeilla suomalaisilla. Merisaamelaiset eivät suinkaan olleet avuttomia meren kanssa. He rakensivat veneitä itselleen ja norjalaisille, he olivat osamiehinä norjalaisten veneissä. Mutta yhtä kaikki köyhyys ja elämän sammuminen kitumalla näytti olevan merisaamelaisella uhkana joka ei koskaan tahtonut väistyä. Meripyynti vaati että oli laittaa alkupanokseksi riittävän monta hyväkuntoista miestä hyvissä kamppeissa, hyvä vene ja hyviä pyyntöneuvoja. Ja oli oltava valmis kestämään sekin, että meri vei kaiken, pyyhkäisi aavalle tai pohjaan niin pyydöt, veneen kuin miehetkin. Norjalaisilla patruunilla, jotka asuivat valkoisiksi maalatuissa kauppakartanoissaan, oli tuollaiset voimavarat, mutta mistäpä turvekammissa asuva merilappalainen ne olisi ottanut. Kevätkalastus norjalaisten kanssa oli sitten erikseen, se oli jo valon, kalan, työn ja rahan juhlaa ja huumaa, sati vain kalaa tuli.

Sittenkin Antti piti tuntureista enemmän. Ihminen liikkuu reippaasti tunturien louhikkojen keskellä olleessaan porojen kanssa. Mutta tuntureissa on liian paljon monipuolista, liian oikullista ja epätasaista. Jään ennen pitkää varmaan alakynteen niissä, pohdiskeli Antti itsekseen. Tuntureilla täytyy koko ajan osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä välillä enemmän. Varmat, uhmailevat silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo, elämänhalu, katsovat tunturilta toiselle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää aaltojaan salaperäisellä ja kohtaloon alistumisella, uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on kerran katsonut syvälle surullisiin totuuksiin.

Porosaamelaisille ainoa ikävä puoli tässä idyllisessä elämässä meren tuntumassa olivat mäkärät. Mehevimmät laitumet joissa riitti syöttämistä isollekin poroelolle löytyivät merelle ulottuvien laaksojen ylemmistä osista, jossa jyrkkäseinäiset rantatunturit väistyivät antaen tietä pyöreämmille muodoille. Mutta siellä oli myös loputtomia jänkiä silmineen ja pikkulampineen, ja niiden seisovien vesien lämmetessä niissä sikisi mäkärien miljoonaiset laumat. Vaikka Jäämeren tuuli piti ne ajoittain loitolla, niin toisinaan ne olivat niin hankalia, että porot pillastuivat ja juoksivat niitä pakoon järven tai joen viileään veteen. Miehet saivat kyllä suojaa nahkavaatteistaan, mutta hyönteiset kävivät jatkuvasti heidän käsiensä ja kasvojensa kimppuun. Nuotion savu auttoi myös hiukan, mutta koskaan porot ja ihmiset eivät saaneet olla täysin rauhassa kiusaajiltaan. Kun syksyllä lähdettiin porojen kanssa kohti sisämaan talvilaitumia, ikävöivät Antin lapset silti merta.

* * *

Ennen ensi lumien satamista Antti katseli ympärillään näkyvää rannikon maisemaa. Laitumet täällä oli kesän aikana kaluttu melkein loppuun. Tuntui lähes mahdottomalta käsittää, että porot olisivat kesän aikana pystyneet tekemään selvää alueen kasvillisuudesta. Valtavat maa-alat olivat kokonaan paljaana niitä aikaisemmin peittäneestä sammal- ja jäkälämatosta. Maa oli täynnä sorkan jälkiä; pajujen ja koivujen taimet oli pureksittu lehdettömiksi.

Lyhyt kesä kului nopeasti, yöt pitenivät. Vihdoin tulivat ensimmäiset pakkaset ja ilman täyttivät villihanhien huudot niiden lähtiessä muuttomatkalleen etelään. Jätä alkoi muodostua järviin ja jokiin. Oli aika valmistautua siirtymään sisämaan talvilaitumille.

Miehet päättivät lähteä liikkeelle heti, kun ensi lumi peittäisi maan. Merkit olivat sellaiset, että siihen ei menisi kauan. Kiire tarttui jokaiseen heidän valmistautuessaan matkaan. Niila tappoi nuoren uroshirven, ja he käyttivät lopun päivää lihan leikkaamiseen ohuiksi suikaleiksi ja kuivaamiseen nuotion loisteessa. Näin säilöttynä liha olisi kevyttä kuljettaa ja säilyisi syötävänä pitkään. Siitä saataisiin ravitsevaa raaka-ainetta keittoihin ja muhennoksiin, ja suikaleita voisi pureksia välipalana matkan aikana. Sitä suikattiin lapsillekin suuhun lohduksi ja ravinnoksi liikkeellä oltaessa.

Porot olivat sileäkarvaisia ja lihavia vietettyään kesän runsailla laitumilla, ja uroksien hartioita peittävät tuuheat harjat valkoisina niiden tummempia kylkiä vasten. Niiden sarvet olivat kasvaneet nyt täyteen mittaansa. Sarvien kovettuessa ja niitä peittävän samettimaisen nahan verenkierron vähentyessä tämä arka nahkapeite alkoi ärsyttää hirvaita. Niiden mieliala alkoi olla kiiman lähestyessä arvaamaton.

Porojen kiima oli voimakkaimmillaan. Isot hirvaat kävivät taistelun tokan valtiudesta joka päivä. Pienemmät uroshirvaat vetäytyivät jo alkuvaiheessa saatuaan selkäänsä isoimmilta hirvailta jääden erilleen tokasta. Niiden vuoro olisi seuraavana vuonna. Koko kiiman ajan jatkui hirvaiden välien selvittely.

Eräänä lokakuisena päivänä tuuli kääntyi lännestä pohjoiseen. Pilvet verhosivat tuntureiden huiput ja illansuussa putoilivat ensimmäiset lumihiutaleet. Aamulla lumisade oli lakannut, mutta maailma loisti valkoisena. Koko väki oli noussut jalkeille varhain, purkaneet leirin nahkakatokset ja kuormanneet reet. Ensin oli valjastettava ajohärät rekien vetämistä varten. Porot noudattivat matkan aikana omaa vauhtiaan. Ne näyttivät haluavan innokkaasti matkaan heti auringon noustua taivaanrannan yläpuolelle, mutta kymmenen kilometriä taivallettuaan ne alkoivat hidastaa vauhtiaan, pysähdellä ja syödä.

Yöt nukuttiin kirkkaan tähtitaivaan alla. Oli hiljaista ja rauhaisaa. Ikään kuin ihmiset ja porot olisivat olleet yksin maailmassa. Joskus aamua enteilevä pakkasusva muodosti niin paksun kalvon, että lumi ja taivas näyttivät sulautuen yhdeksi. Aamunkoitto pyyhki pois usvan ja tähdet, ja Jouni heräsi laittamaan tulet ja valmistamaan aamupalan. Ruoka-annokset olivat yksinkertaisia mutta ravitsevia.

Aluksi pororekien kuormaaminen ei sujunut kommelluksitta. Vähitellen väki oppi kuitenkin pakkaamaan tavarat tehokkaasti, käsittelemään hihnoja ja köysiä ja myös lastaamaan puisia ruokatavaralaatikoita päämiehen alati huolestuneiden silmien alla. Kuusituntiset matkapäivät toistensa jälkeen kävivät henkisesti hyvin raskaiksi. Iltaisin vaimo laittoi ruokaa kaikille.

Mitä pitemmälle outamaita kohti edettiin, sitä kylmemmiksi kävivät yöt. Aamulla kylmyys kohmetti sormia ja vaikeutti hihnojen ja köysien pitämistä ja vetämistä, rekien lastaamisen pikaisen aamupalan jälkeen saattoi kulua tunti tai kaksikin.

Vanhojen porosaamelaisten mukaan ajoporoilla on kaksi puolta kuten joillakin ihmisillä. Joinakin päivinä oma ajoporo oli sävyisä ja rauhallinen, toisinaan taas kiukkuinen ja tottelematon.

Tunturiylängön huiput kohoilivat ja laskivat kuin elävät olennot, jotka vaikuttavat yhtäältä rauhanomaisilta ja toisaalta pelottavilta. Erämaa vaikutti elottomalta. Silloin tällöin heidän yläpuolellaan saattoi liidellä kotka laajoin, hitain kaarroksin. Ihmisasutuksesta ei näkynyt merkkiäkään.

Muutaman päivän matkan jälkeen matala tunturikoivikko vaihtui äkkiä avonaiseksi tunturiylängöksi. Nyt Antti oli väkineen tullut maailmaan, josta ihmisasutus puuttui kokonaan. Lumi oli paikka paikoin jäätävän kovaa. Kuormaporot oli kytketty yhteen pitkäksi jonoksi. Jääkylmä tuuli pyyhki poikki tunturiylängön ja paiskasi lunta kasvoille. Laavu pystytettiin erään suuren kiven suojaan. Ajoporoille irrotettiin viimeisestä reestä muutama jäkälälimppu.

Päivät lyhenivät, yöt kylmenivät ja lunta satoi lisää. Tästä huolimatta porot löysivät syötävää, kuopivat vain lunta etujaloillaan ja paljastivat jäkälän ja heinän, joita ne käyttivät ravinnokseen. Riistaa oli ollut jonkin aikaa niukasti, ja heidän hirven ja poronlihavarastonsa alkoivat käydä vähiin.

Kun he tulivat Paistunturiin tuntui siltä, että tästä alkoi loputtoman autiuden maa, kesytön ja jylhä. Täällä näytti ensisilmäyksen perusteella olevan loputtomasti tuntureita, laaksoja ja jokia järviä ja koskemattomia seutuja. Esi-isäni olivat jutaneet nyt porojensa kanssa yli Tenojoen päästääkseen avarammille seuduille. Norjan puolella poronomistajien määrät olivat siihen mennessä siinä määrin lisääntyneet, että laitumia riittänyt enää kaikille. Rajan takaa Suomen puolelta tulleet tiedot kertoivat, että siellä oli korttelin vahvuiset jäkäläkankaat ja muuta ruokaa yllin kyllin poroille tarjolla. Sen lisäksi siellä oli runsaasti kalajokia ja järviä.

Niinpä seutu oli tänne muuttaneille esi-isille unelmien seutua, mutta se oli myös karua ja ankaraa rajaseutua, vuoroin viettelevää, vuoroin julmaa. Tästä metsä ja kalastajasaamelaisten korpiseudusta tuli äitini isovanhemmille ja heidän sukulaisilleen uusi kotiseutu. Unelmien suuri, kaunis ja kiehtova maa lumosi heidät.

Edessä, lähimpien tuntureiden yläpuolella lumiset tunturin huiput hohtivat loppusyksyn ilta-auringossa.

Paistunturista alkoi uusi maailma. Siihen saakka lumihuippuiset tunturit olivat kohonneet ympärillä milloin jyrkkinä, milloin loivempina. Edessäpäin tunturit olivat loivia ja matalia ja niillä kasvoi metsää ja ruohoa.

Tällä säyseämmällä tunturi- ja vaara-alueella kökötti joidenkin järvien rannoilla kalastajien turvekammi ja niiden vieressä oli pylväiden nokassa pieni niliaitta, johon oli varastoitu ruokatarpeita turvaan karhuilta, susilta ja ahmoilta.

Kittien asettumisesta Inariin

Antti Hannun poika Kitin pororaito ja sitä seuraava porotokka eteni levenevää Vaskojoen uomaa. Kitulias metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja heidän eteensä avautui ääretön lumen peittämä Salliaapa. Taivas, joka vielä äsken oli ollut kylmä ja autio, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina yli äärettömän avaruuden, joka oli kuin liekkien vallassa. Ihmeelliseltä tuntui ajaminen laajalla aapalla, hiljaisuuden valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Heistä tuntui kuin he olisivat lentäneet pois todellisuudesta ja tunkeutuneet johonkin tuntemattomaan. Tämä oli erämaan sydäntä, jossa ihmisen toimintojen vaikutuksia ei juurikaan ollut nähtävissä. Äitini isovanhemmat olivat saapuneet Länsi-Inarin, uudelle kotiseudulleen.

Miehet sitoivat sukset jalkoihin, tarttuivat suopunkeihin ja riensivät ulos poroja kiinni pyydystämään. Vähitellen saatiin ajettua porot yhteen ja sitten ne vangittiin yksi toisensa jälkeen. Silloin kun poroja tarvittiin paljon, työ kesti kauan. Sillä aikaa naiset panivat kokoon vähäisen kaluston, hajottivat kodan sekä sijoittivat tavarat rekiin. Kun porot oli valjastettu ja pienet lapsetkin pantu rekiin ja peitetty lämpimillä taljoilla ja raanuilla, lähdettiin liikkeelle. Kun ilta saapui, etsittiin sopiva kumpu, jossa kasvoi jäkälää ja jossa oli riittävästi polttopuita. Leveillä suksilla luotiin lumi pois, kunnes maa tuli näkyviin. Sen päälle levitettiin havupuiden oksia. Toiset pitivät huolta poroista ja reistä, toiset etsivät ja hakkasivat polttopuita. Muut ehtivät perille tänä aikana ja heidän saavuttuaan pystytettiin ensin kodan tukipuut. Niiden ympärille levitettiin poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle suuaukkoa joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtivat naisetkantapään sytyttämään pienen tulen ja muu väki loi lunta kodan ulkoseinän ympärille.

Siihen aikaan kun Kitit saapuivat Inarin alueelle, vain harvat kalastajasaamelaiset omistivat poroja. Jos poroja oli, useimmat tyytyivät käyttämään yhtä tai kahta ajoporoa vetojuhtana. Ennen poronhoidon aikoja lappalaiset pyysivät villipeuroja. Näin he saivat tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin turkkeihin ja kesäisin nahkavaatteisiin. Peuroista saatiin tietenkin myös ruokaa, ja paljon muuta mitä elämässä tarvittiin.

Kun Antti Hannunpojan lapset ensimmäisiä kertoja katselivat Inarin karuja seutuja, he eivät he saattaneet olla hämmästelemättä sitä elämän moninaisuutta, minkä he noilla mailla tapasivat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana he saattoivat astua jonkun kurjan turvemajaan tai yksinkertaiseen hirsimökkiin. Toisina vuosina kalastus ei ollut tuottanut inarilaisille mitään ja metsäriista oli melkein kokonaan hävinnyt. Niinpä ei ollut kylliksi ruokaa omaan pöytään, eikä ollut mitä myydä. Siitä seurasi, etteivät asukkaat voineet ostaa edes välttämättömästi tarvitsemiaan tavaroita eivät kauppiaat enää uskaltaneet myydä heille mitään velaksi. Monessa inarilaisessa taloudessa nälkä oli tullut jokapäiväiseksi vieraaksi. Esi-isieni saapuminen toi valoa heidän hyytyneeseen elämäänsä.

Oli myös paremmin pärjääviä inarilaisia, jotka levensivät leipäänsä kuljettamalla raidoissa rahtia Inarin ja Jäämeren väliä. Tämä liikkuvainen ja laajemmin maailmaa ja erilaisia ihmisiä nähnyt väki oli yleensä ystävällistä ja hyväntuulista.

1800-luvulla useimmat Inarin saamelaiset olivat köyhiä ja elivät kurjissa oloissa. Elantonsa he hankkivat pienimuotoisella poronhoidolla, karjataloudella ja kalastuksella. Myös villipeuroja metsästettiin edelleen.

Tänne Inariin muuttaneiden Kittien oli pakko vuoden aikana muutella porotokkineen paikasta toiseen turvatakseen ruuan saannin poroille. Samoja maita ei saanut syöttää liian tiheään, ettei jäkälä loppuisi ja tallaantuisi. Alue oli kuitenkin laaja ja ravintoa riitti hyvin heidän kaikille poroilleen, vaikka yhdessä tokassa oli satoja ja jopa tuhansia poroja. Esivanhempieni harjoittaman poronhoito erosi monessa suhteessa perinteellisestä inarilaisesta poronhoidosta, eniten kenties siinä, että sukulaiseni aina itse paimensivat porojaan käyttäen porokoiria apunaan. Kun poroja tarvittiin, ottivat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä suksillaan he ensin kiersivät ja ajoivat ne kokoon, jonka jälkeen he pyydystivät kiinni pitkillä suopungeillaan.

Inarilaiset sitä vastoin pitivät vähäisiä poromääriään kiinni hihnoissa. He käyttivät talvisaikaan poroja vetojuhtina mm. rahdin kuljettamisessa.

Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin esi-isäni eivät kernaasti poistuneet kodasta muuten kuin puiden tai ruuan hankkimista varten, saivat porot levähtää rasittavien syystalven laidunnukseen liittyvien siirtymisten jälkeen.

Porot eivät kestä ankaria sääskiparvia, joten ne kokoontuvat avotunturille jossa tuuli ja vielä sulamattomasta lumesta huokuva viileys helpottaa sääskipiinaa. Syksyllä tapettiin kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Sukulaiseni tunsivat hyvin omat poronsa ja osan naapureittenkin karjasta.

Kantainarilaiset taas pitivät keväiseen ja kesäiseen aikaan vaatimensa kiinni sidottuina, ensin suojatakseen vasoja susilta, sitten voidakseen lypsää vaatimia.

Kiertolaisuuden loppuminen Länsi-Inarin erämaissa

Erään kerran kesämerkintäaidalle tuli outo suomalainen mies, joka tiedusteli laavussa olijoilta: kenen kanssa saan neuvotella? Paikallaolijat alkoivat nauraa. Aikaisemmin ei ollut ketään suomalaista käynyt vieraisilla poroaidoilla. Kysymys huvitti heitä. Jokaisen kanssa, hyvä mies! Mutta sitten astui esiin miesjoukon eräs heistä. Hän oli lyhyen länttä, sääret kierot ja yllään kulunut valkoinen Lapin takki. Hän esitteli itsensä; Kitti Uula, sanoo hän ja ottaa kuluneen kesälapinlakin päästään. Mitä herra tahtoo?

Niin arvoisat poromiehet, edustan keisaria ja minulla on suuri ilo kertoa teille, että keisari on luvannut myös täällä pohjoisessa asuvan kansanosan elämään vaikuttavia olosuhteita parantaa. Niin arvoisat poromiehet, kysyn minä, onko tämä teidän etunne mukaista, että haluatte jatkaa näissä karuissa tuntureissa loputonta kiertolaisen elämää. Sellainen merkitsee ainoastaan sitä, että ette koskaan tule elämässänne näkemään nousukohtia, pikemmin kurjuuden jatkumista. Keisari on päättänyt, että nyt jokaisella poromiehellä täälläkin käsin on mahdollisuus saada valtiolta maata itselleen, johon voi rakentaa hirsistä asuttavan talon, jonka ympärille voi raivata maata jossa puolestaan voi kasvattaa karjalla tarpeellisen määrän heinää talveksi. Paikalla olijat olivat kuin puulla päähän lyötyjä.

Kun vieras oli kuullut Kitti Uulan asialliset kommenttikysymykset ja katsoi tätä: te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä kerran toistaa, ettei kiertolaisen elämä ole arvonne mukaista. Kun paikalla olijoille selvisi mistä on kysymys, seurasi vilkas puheensorina, josta ei tahtonut tulla loppua. Itse kukin pohti mihin kohtaa perustaisi tilan. Illalla laavuilla riitti asiasta juttua. Nyt ilmestyi laavuun suuri kuivalihapaisti, jota maistelemalla juhlistettiin tiedot mahdollisuudesta päästä kunnollisen elämän alkuun.

Sitten Hannu aloitti mökin rakennustyöt. Hän loi lumet pois tasaiselta mökkipaikaksi katsotulta alueelta. Hän tarvitsi neljäkymmentä viiden metrin pituista hirttä. Läheisen vaaran alta hän löysi mainion männikön ja Hannun onnistui kaataa ja oksia viisi puuta päivässä. Ne hän kuljetti rakennuspaikalle rekien ja ajoporojen avulla loveten päät ja ruveten pystyttämään uuden kodin seiniä.

Mökin ympärille kasvoi joka puolella paksua vihreää sammalta ja kun hän oli saanut neljä pohjimmaista hirttä paikalleen, peittäen ne peittäen ne kymmenen sentin paksuisella sammalkerroksella. Seuraava hirsikerros puristi sen tiukkaan ja niin liitos olikin lähes ilmatiivis. Päädyssä Hannu pani hirret puunauloilla kiinni toisistaan ja sitten olikin katon vuoro. Se oli kaikkein vaikein urakka. Hän loivensi tukevan harjahirren päistään ja asetti sen paikalleen. Sitten hän sahasi kolmen metrin mittaisia pätkiä katteeksi ja asetti ne sivuseinän ja harjahirren varaan. Hän teki reilun räystään ja kiinnitti katepuut harjaan puunauloilla. Lopuksi hän peitti katon paksulla sammalkerroksella, jonka päälle hän pani vielä painoksi ison rungon.

Hirsiseinän rakentamisessa hän oli sahannut aukon kahta ikkunaa ja ovea varten. Oven hän teki kahdesta kerroksesta salkoja, joiden väliin tungettiin tiukkaan sammalta.

Vihdoin Hannu muutti asumaan uuteen kotiinsa. Se oli suuri päivä.

Voi olla, että elämässä on tyydytystä tuottavia asioita kuin lämpimän mökin rakentaminen lähimmästä raaka-aineesta ja avun saantipaikasta - mutta Hannu ei kokenut niitä. Mökin lämpimässä eläminen oli toista kuin elämä viikkokausia ilman vastaavaa ylellisyyttä vetoisessa ja usein jääkylmässä laavussa avotaivaan alla.

Talvi oli tullut tosissaan. Koko Tirron suvanto jäätyi umpeen ja lunta oli kinoskaupalla. Lämpötilat pysyttelivät kolmen kymmen asteen tuntumassa ja silloin tällöin pakkanen painui lähelle neljääkymmentä astetta. Hannu laski lähellä asuvan Ransun kanssa. Verkot Tirron suvantoon jään alle kiinnittäen molemmat päät seipäisiin. Seuraavana päivänä hän sai niin paljon siikaa kuin jaksoi syödä ja silloin tällöin tarttui pyydykseen järvitaimenkin.

Eräänä päivänä Hannu valjasti porot ja lähti tutkimaan Mutusjärven länsi ja pohjoisrantaa. Vajaan kymmenen kilometrin päässä hän näki villipeuroja joiden jälkiä oli kaikkialla ja jos hän olisi epäillyt talven lihansaantia niin epäilyt olisivat loppuneet siihen paikkaan. Hannu ampui pari peuraa, lastasi ruhot rekeen ja käänsi raidon takaisin Tirroon. Hän palasi riemuissaan kotiin talvi-ilman kelmeässä valossa. Muutamaa päivää myöhemmin hän näki peuralauman Vaskojoen jäällä, muutaman kilometrin päässä mökistä. Eläimet olivat tulleet Vaskojokea pitkin Tirroon ja syöneet jokivarren matalaa kasvustoa, jolla ne tulivat talvisin toimeen. Niitä oli varmastikin pari sataa. Nuoremmat eläimet puskivat sarviaan leikkisästi vastakkain, toisinaan niiden onnistui heittää vastustaja maahan ja sitten ne tepastelivat voiton huumassa kunnes kaatunut kumppani kömpi pystyyn ja lähti ajamaan voittajaa käpälämäkeen.

Ennen pitkää Hannun oli tutustuttava myös Inariin, jossa oli myös kauppa, jonka omistaja oli rehellisen tuntuinen suomalainen, joka oli aikoinaan tullut tänne pohjoiseen ja jäänyt sinne, koska piti seudusta ja vapaudesta. Hänellä oli Inarin kalastajasaamelainen vaimo ja muutama lapsi. Hän oli vieraanvarainen isäntä ja kutsui hänet kotiinsa.

Hannu osti ison lieden ja muita tavaroita. Hinnat olivat korkeita, sillä kaikki tavarat piti rahdata tänne yli maanselän Kittilästä tänne käsin talvella hevosella tai pororaidoilla.

Hän lastasi tavarat rekeen ja lähti liikkeelle pororaidolla seuraavana aamuna. Kun hän tuli Solojärvelle näki hän dramaattisen osoituksen susien metsästystavoista.

Kun hän tuli Lankojärvelle maasto tasaantui soiseksi. Talvella suo oli jäässä ja porojen oli hyvä juosta lumisella aukealla.

Antti Hannun poika oli todellakin merkillinen mies. Suuren porotokan yksinoikeutettuna omistajana hän hallitsi ihmisjoukkoaan joka oli tänne Länsi-Inarin selkosille muuttanut. Porotalouden lähetyssaarnaajana hän julisti laidunten järkiperäisen hyödyntämisen oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin ja taitoon selvitä vaikeistakin olosuhteista. Hän ei kuitenkaan halunnut nostaa itseään täkäläisen kantaväestön yläpuolelle. Oman neuvokkuutensa ansiosta hän oli nyt laajentanut Norjasta reviiriään tänne.

Ja kuitenkin hän oli muiden poronomadien tavoin lähtöisin yksinkertaisista ja vaatimattomista oloista. Hän ensi kerran näki päivänvalon Finnmarkkenin avotaivaan alla, missä valkoinen jäkälä ja vihreä ruoho hyväilivät häntä. Ensimmäisenä hänen silmänsä kohtaisivat porot, jotka lempeästi kummeksuen katsoivat häntä. Sillä hänen isänsä oli joka oli porojen kanssa liikkuva saamelainen oli vain pysähtynyt tänne jotta hänen vaimonsa sai rauhassa synnyttää. Muutaman tunnin kuluttua matkaa jatkettiin kohti uusia laidunalueita.

Antin poronhoitaja isä polveutui sitkeästä villipeuranpyytäjästä, joka oli muuttanut tänne ahtaaksi käyneestä lännestä ja äiti oli merisaamelaisen tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, aina vain kohti uusia maisemia ja uusia laitumia. Elämänsä ensimmäisenä vuonna hän oli viettänyt Inarin puolen outamaissa Tenojoen vesistön latvoilla. Poron kuu oli hänen ensimmäinen mieliruokansa.

Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi olivat, että ympäröivän maailman muodostivat suuret erämaat ja tunturit ja että siellä asuivat sellaiset poromiehet kuin hänen isänsä. Joet ja järvet olivat olemassa vain sitä varten, että poromiehet saivat kulkea niitä pitkin liikkuessaan porojen kanssa tai kalastaessaan.

Vaikka Antti Hannun poika elikin koko elämänsä metsissä ja tuntureilla niin hän oppi vähitellen käymään kauppaa sekä meren rannikolla asuvien norjalaisten, kveenien ja merisaamelaisten kanssa. Täällä hän vähitellen tapasi toisenlaisia ihmisiä kuin mitä hänen lähipiirinsä muodosti. Uusia asioita kohdatessaan oppi hän arvostamaan oikealta kannalta ja yhdisteli niitä ja eritteli uusia elämänilmiöitä aivan samoin aikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan vastaavuuksia. Molemmat samojen lakien alaiset, samat totuudet vallitsivat molemmissa.

Antti samoin kuin hänen neljä lastaan eivät olleet saaneet mitään opetusta. Leiritulen valossa hän oli kuullut tarinoita poroista, naapureista, porovarkaista ja pedoista. Hän ei ollut oppinut enempää kuin mitä jaksoi sulattaa. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä ajatustapa ja avoin silmä ja mieli.

Vihdoin päästiin muuttamaan Hannun uuteen majaan. Vaan ensimmäinen yö olikin kylmä. Valurauta uuni lämmitti silloin kun siinä paloi tuli. Mutta kun tuli sammui se oli riittämätön lämmittämään hataraa majaa ja väkeä paleli ja puistatti koko yön. Villapeitteet ommeltiin taas yhteen, porontaljat pantiin alustaksi, niin että heillä oli oloihin verrattuna varsin hyvä vuode.

Ruokajärjestys oli mahdollisimman yksinkertainen. Aamulla keitettiin poronlihaa. Aina kun halutti syötiin poron rasvaa ja kastettiin liha kuumassa rasvaliemessä. Välillä ei syöty pitkän aikaan rasvaa ollenkaan, vaan ainoastaan lihaa yksistään.

Koko talven ketut oleskelivat majan lähistöllä. Elämä ei ollut juurikaan vaihtelua. Hannulla ei ollut kuin pari kolme tehtävää, ensin keittää ja syödä aamiainen, sen jälkeen meneminen katsomaan lähellä kaivavaa porotokkaa, sen jälkeen paluu takaisin. Näin saatiin vähän liikettä. Nämä retket porotokkaan olivat välttämättömiä, koska ahmat ja sudet alin omaan uhkasivat poroja., Kovilla syysmyrskyillä kului montakin päivää, ettei Hannua luukuunottama kukaan pistänyt nenääkään ulos. Ja silloin ainoastaan kova pakko ajoi heidät ulos, kun heidän oli haettava juomavettä tai poronlapa tai muu lihapala.

Talvella oli kuitenkin pakko käydä ulkona kävelemässä tai hiihtämässä. Nämä kävely ja hiihtoretket olivat kovin ikävää huvittelua siitäkin syystä, että joskus tuuli pitkiä kausia alinomaa. Usein miten myrsky puhalteli ylitse ja juoksutti lunta niin, että savuna tuprusi.

Omituista oli tuo makoileminen majassa koko talven, ilman mitään tekemistä. Väki kuvaili toisille, miten hauskaa olisi tutustua alueella asuviin Inarin saamelaisiin. Kaikki mistä oli jotakin oikeaa puhuttava oli aikoja sitten perustuksiaan myöten keskusteltu, eikä ollut montakaan ajatusta jota ei oltu vaihdettu. Ainoa puheenaihe oli kuvailu miten me tulevan talven korvaamme kaiken sen mitä täällä ollessamme olemme kärsineet. Hannu arveli että väki oli oppinut antamaan arvoa oikealle elämälle sen hyvyyksille kuten ruoka, vaatteet, kengät, koti, sukulaiset, naapurit jne.

Kulkiessaan näillä Länsi-Inarin seuduilla Hannu ei voinut olla hämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä hän tapasi näillä karuilla mailla. Täällä saattoi nähdä joillakin inarinsaamellisilla hirrestä salvettuja taloja. Täällä saattoi tavata hurjia kalastajia, jotka pitkin vuotta asuivat huonoissa turve tai tuohimajoissa tai hauskoja metsästäjiä, jotka ajoporoineen liikkuivat reviirillään. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattoi astua toisinaan jonkin kalastajasaamelaisen yksinkertaiseen asuntoon tai tavata näitä riistäviä kauppiaita. Monilla kurjissa oloissa elävillä ei ollut porojakaan. Ja kun metsästys ei ollut onnistunut, oli vaikeaa käsittää miten he aikoivat suoritua talvesta.

* * *

Kun heinätyöt oli tehty äitini isä Niila rakensi hirsitalon Menesjärven rannalle 1800-luvun lopussa, johon muutettiin asumaan vähän ennen joulua. Sitä ennen he olivat nukkuneet turvekodassa kaikki vaatteet päällä ja niin monta samassa vuoteessa kuin vain mahtui, jotta pysyi lämpimänä. Talo toi tervetulleen muutoksen, vaikka siinä aluksi olikin vain yksi iso huone, kaksi pientä ikkunaa ja ovi eteläpäädyssä. Lattia oli tiiviiksi tallattua maata, eikä kiinteää tulisijaa ollut lainkaan. Aluksi rakennettiin tulisija, sahattiin reikä riuista tehtyyn kattoon suoraan sen yläpuolelle ja kyhättiin puupaloista jalalla seisova savutorvi, jotta olisi syntynyt sen verran vetoa, että savu pääsi ulos.

Useimmiten tämä toimi hyvin, mutta kun tuuli väärästä suunnasta, kyyristeltiin tulen ympärillä silmiä hieroen ja haukkoen henkeä. Seinän vierelle rakennettiin kerroslaverit. Patjapussit ommeltiin hurstisäkeistä, täytettiin ne heinällä ja pantiin kuivattu porontalja kunkin patjan päälle eristämään kylmää joka huokui paljaasta maasta.

Maailman muuttuminen Inarissa ja muualla Lapissa

Kun muistelin minkälainen oli lapsuuden aikainen maailma Inarissa 1950-luvulla ja nyt runsas 50-vuotta myöhemmin, huomaan kontrastin olevan tosi suuren. Minkälaisessa maailmassa sitten ihmiset esim. Lemmenjoella elivät? Kaukana Inarin valta-asutuksesta, Inarista ja Ivalosta peninkulmia länteen käsin oli 1950-luvun alkuvuosina tiettömiä erämaita, metsiä, tuntureita ja soita, jotka ulottuivat kauas länteen päin aina Norjan puolelle asti. Tällä alueella asuvat ihmiset elivät näissä kairoissa vielä omaa luonnonkansan elämäänsä kulkien talvella poroilla ajaen paikasta toiseen ja hiihtäen ja kesällä vesiteitä myöten veneillä. Laajalla tiettömällä alueella sijaitsi 1950-luvun alussa ainoastaan joku saamelaistalo. Talojen väliset etäisyydet olivat enimmillään kymmeniä kilometrejä. Asumukset olivat vaatimattomat. Aamulla ankara pakkanen herätti jokaisen ja kohta naiset sytyttivät tulen joko takkaan tai hellaan. Niin alkoi jälleen uusi päivä vaivoineen ja rasituksineen, mutta monesti myös ilonhetkineen.

Perheiden äidit siis hoitivat lapsiaan heidän pienissä sodan jälkeen rakennetuissa mökeissään, joissa saattoi enimmillään olla asukkaita jopa kymmenenkin. Työtä oli paljon ja erilaiset tehtävät kutsuivat äitejä ja perheiden päämiehiä jalkeille moniin tehtäviin milloin navettaan, milloin ulos poroihin - minne tahansa, missä kulloinkin lisäapua tarvittiin. Vaikuttavaa oli myös näiden ihmisten kyky selviytyä rankimmistakin olosuhteista ja pitkällisistä Norjaan meren rannalle tehdyistä kauppamatkoista. alueen ihmiset olivat uskollisia, iloisia ja ahkeria ha myös osoittivat porojaan kohtaan kansalleen ominaista luottamusta. Siirtyminen 1960-luvun alusta koneettomasta maailmasta koneelliseen maailmaan sujui näillä ihmisillä ihmeen kivuttomasti ainakin näin ulkonaisesti katsoen. Toimiessaan näissä yksinkertaisissa ja vaatimattomissa oloissa ihminen aistii erämaan ja siellä asuvien ihmisten elämän täyteyden. Se tuntui ymmärrettävältä ja luontevalta kun siihen oli saanut samalla kunnolla omakohtaisen kosketuksen. Ei tarvinnut pinnistää kuuloaan ymmärtääkseen erämaan kohinaa ja siellä asuvien ihmisten elämää. Kaikki oli selvää sanoittakin, sen kun vai katseli, tarkkaili ja arvaili itse. Tunnelma oli saattoi olla monesti merkillinen, yllättävä ja salaperäinen.