Kun esivanhempani Kitit ja Länsmannit vuoden 1852 jälkeen suurine porotokkineen asettuivat Inariin ja Utsjoelle oli heidän kotinaan aluksi koko laaja asumaton erämaa, jossa porot saattoivat kesällä ja talvella vapaasti laiduntaa.

Kun katselee Lapin Sivistysseuran saamelaisen perherekisterikortiston valossa Antti Hannunpoika Kitin lasten perheiden kokoa, voi todeta, että perheet olivat etupäässä suuria. yleensä asunnot olivat tuohon aikaan ahtaita, luultavasti yksihuoneisia. Melkeinpä tekisi mieli yhtyä tässä kohtaa siihen mitä Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassa Lapin muisteluksia, että sitä enemmän on tilaa ulkona: "Koko rantakenttä on samaa kotia kodan kanssa. aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin... Joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkiota ja porokelkkoja, jopa lottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivuhaarikan ja karvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineitä, joissa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luovvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronlihavarastokin ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa, kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta ja verkakoulut. Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana.

Mutta talvella elämä olikin toisenlaista, se mikä kesällä oli hajallaan pitkin kenttiä tai oli luovissa tai aitassa, joutui kovaan käyttöön. Reet olivat tavaroiden kuljettamisessa välttämättömiä kun siirryttiin paikasta toiseen poroja paimentaessa. Talvella oli kuitenkin omat vastuksensa ja ne olivat suuret susilaumat, jotka välillä joukolla syöksyivät porotokkaan hajoittane sen ja tappaen kymmenittäin poroja. Tavallisesti tällaiset susilaumat päästyään veren makuun jatkoivat naapurikodan porotokkaan aiheuttaen siellä samalla tavalla kaaoksen. Susien takia porojen luona oli jatkuvasti oltava joku."

Joulu ja pääsiäisen aika oli Antti Hannun pojan lapsille suuria pyhä aikoja. Jouluna saatettiin ajaa poroilla jouluna Pielpajärven kirkolle. Se toi vuoden pimeimpää aikaan tarpeellista vaihtelua. Pääsiäinen oli jo huomattavasti paljon iloisempi valoisampi. Niinpä kirkkokentällä saattoi tuolloin kirkkoväen joukossa nähdä esi-isiämmekin pukeutuneina mustiin tai valkoisiin purkapeskeihin. Pääsiäispyhät olivat tänne muuttaneille sukulaisillemme suurta juhlaa. Markkina-ajat olivat muutoinkin vilkasta aikaa. Ajettiin porolla sinne tänne ja tehtiin kauppoja, käytiin välillä Norjan puolella Reisivuonossa tai Varanginvuonossa tekemässä kauppoja. Markkinapäivänä saarnattiin kirkossa ja jaettiin ehtoolliset. Tuomarintuvassa puolestaan istui lainvartija ratkomassa esille tulleita erimielisyyksiä.

Ehkäpä esi-isämme osasivat myöskin joikaamisen taidon. Todennäköisesti suvussamme on ollut myös tietäjiä, joita jotkut kutsuvat noidiksi. Niistä kuitenkin perimätieto vaikenee, eikä minulla ole niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin tästä enempää asiasta puhua. Jos 1800-luvulla oli lähimpiin naapureihin pitkät etäisyydet, niin metsän pedon, karhut, sudet, ahmat ja monet muut elävät asuivat monesti aivan aidan takana. Sinä vaiheessa kun ihmiset hankkivat karjaa, nämä naapurit muistivat kyllä ottaa oman veronsa.

Kun muistelen omaa äitiäni vuonna 1898 syntynyttä Magga Kittiä, niin mieleeni on jäänyt hänen erinomainen kertomataitonsa. Kuunnellasani hänen lukuisia kertomuksia maahiaisista, staaloista saatoin melkein tuntea niiden läsnäolon. Tämä avasi näkökulman myös siihen rikkaaseen kertomaperinteeseen mitä äidin kertomukset kumpusivat eli hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Varsinkin äitini kertomus siitä miten eräs saamelainen oli saanut pyydystetyksi maahiaisten lehmän on jäänyt syvästi mieleeni. Maahiaiselta hankitut lehmät kun olivat erinomaisen hyviä lypsämään.