Olen viime vuosien aikana paikallislehti "inarilaisessa" ja kotisivuillani kertonut elämästäni sodan jälkeen Angelissa ja koulun käynnistä Inarissa. Olen myös kirjoittanut joistakin elämäni varrella sattuneista tapahtumista 1960 ja 1970-luvulla. Lukijat voivat ihmetellä, että kirjoitan varsin runsaasti 1950- ja 1960-luvusta omasta elämästäni. Tähän vastaan, että en ole historioitsija. Ymmärrän, että kuluneet vuodet ja tapaamani ihmiset ovat olleet erään Jouni Kitti nimisen ihmisen elämää. Koulu- ja nuoruusvuoteni Inarissa tuntuivat monesti kiduttavan pitkiltä. En koskaan aikaisemmin ollut tavannut niin paljon ihmisiä kuin niinä vuosina. Neuvostoliitossa Ylä-Tulomalla 1961 syksyllä erilaisissa tehtävissä sekä Saksassa Kielin kanavan varrella työskennellessäni vuonna 1962 saatoin joutua yhden päivän aikana tekemisiin kymmenien ihmisten kanssa, joita en ennestään tuntenut. Osa oli ollut sodassa monta vuotta itärintamalla ja osa oli joutunut myös kokemaan sotavankeuden kauhut kaukana kotiseudultaan Siperiassa. Nämä tapaamiskokemukset osoittivat, minkälaista on elämä suuremmissa yhteyksissä kuin Angelin pienessä erämaakylässä ja miten erilaisin pelisäännöin ihmiset ylipäätään toimivat ja selviytyvät.

Poromiesten laavuilla ja kämpillä kuuntelin mieleen jääviä pitkiä selviytymistarinoita erämaissa poroja kootessa tai sotajuttuja Pennasen pataljoonassa Lutolla tai Karjalan kannaksella. Tarinoihin sisältyi elämää nähneiden ja kovia kokeneiden ihmisten sydämen vuodatuksia. Muistan vieläkin hyvin yksittäisten poromiesten kasvot, sanonnat, mutta en muista kuka minulle sanoi "kuule olet Jouni liian nuori ymmärtääksesi kaiken tämän. Se selviää vasta omakohtaisesti koettujen vaikeuksien kautta."

Mikäli kirjoittaisin romaania tai kertomusta, minulla todennäköisesti riittäisi mielikuvitusta kuvatakseni yksittäisiä saamelaisia ja suomalaisia sijoittaakseni heidät Lemmenjokisuulle, Kettujoen niskan vanhoille asuinkentille tai johonkin muuhun yhteyteen. Mutta olen päättänyt, että en syyllisty runoiluihin, vaikka tosiasioihin perustuva mielikuvitus saataisiin osoittautua uskottavammaksi kuin todellisuuden monet hajanaiset sirpaleet.

Olen inarilaisessa kertonut tavallisista saamelaisista ja suomalaista ihmisistä. Muistini määrää kuitenkin rajat. Sillä on omat lakinsa, en aina tiedä itse minkä takia mieleeni on painunut joku asia enemmän kuin toinen ja minkä vuoksi olen unohtanut jonkin toisen. On muistoja, joissa avukseni tulee jokin avainsana, mielikuva, päiväkirjani lehtien merkinnät, mutta myös lähdeaineistojen tutkiminen avaa käsityksiä siitä millä tavoin saamelaiset elivät niinä vuosina, antaakseni uskottavamman kuvan tuosta ajasta. Muististani nousevat esiin jo vuosikymmeniä sitten edesmenneet ihmiset kuten Tirron Veskoransuäijä, Kaapin Jouni, Pahtalan Jouni, Nuorgamin Antti, Näkkäläjärven Iisakki, edesmennyt rakas äitivainajani Magga, Andaras Antti ja Hansi, joka osasi erinomaisesti saameksi kuvata saamelaisen oikeushistorian ääriviivat, Inarin alueen luonnon, vuolaiden jokien ja rauhallisten järvien syvyydet. Nämä ihmiset olivat eläneet maassa, jossa oli ollut synkkiä metsiä, paljaita tuntureita, usvaisia aamuja, hämärän harhakuvia (geamadat), jokiäyräillä ja tunturien rinteillä kasvavat puut ja pensaikkojen umpeuttamat rotkot.

Miksi sitten haluan nostaa esiin näitä nimiä. Minun mielikuvissani soivat nämä ihmiset kuin joiun säkeet. Heissä ja heidän tapaamisissa on menneisyyttä, vaatimattomuutta ja ihmismielen jaloutta ja he liittyvät niihin moniin ihmisiin, jotka ovat eläneet ja hankkineet toimeentulonsa näiltä Inarin laajoilta ja karuilta selkosilta.

Kun syksyllä 1980 minulta tiedusteltiin alanko saamenkielisen Sapmelas-lehden toimittajaksi, harkitsin pitkään tarjousta, josta tiesin sen tuovan enemmän harmia kuin iloa ja työ olisi varsin epäkiitollinen ja uhrauksia vaativaa. Kun sitten lopulta suostuin, tuntui minusta siltä, että nyt oli minunkin jo aika puolustaa saamenkieltä, kansaa ja maata. Silloin nousivat jälleen mieleeni nuo edellä mainitut saamelaiset tervaskannot. Tunsin sittenkin saaneeni oman kasvualustani kautta jotakin sellaista jota voidaan kutsua menneitten saamelaissukupolvien kulttuuriperinnöksi, jota oli äidiltäni Maggalta oppimaltani äidinkielellä puolustettava.

Aloitin siis näillä ajatuksilla epäkiitollisen työn vailla minkäänlaista lehtikokemusta. Kirjoitin aluksi muutamia harjoitelmia lehtiartikkeleiksi. Useimmat niistä päätyivät roskakoriin ja nekin jotka julkaistiin saivat ristiriitaisen vastaanoton. Mutta vuosi 1980 ei muistuttanut enää vuotta 1957, jolloin jätin koulun ja aloin katsella itselleni toimeentulomahdollisuuksia. Vuoden 1958 alusta lähtien aloin sopeutua uuteen tilanteeseen työttömyyteen, niukkuuteen, köyhyyteen ja muutoinkin päälaelleen kääntyneeseen elämääni, jossa ei ollut sijaa pohtia Andaras Hansin tai äitini Magga Kitin henkisen perinnön vaalimista. Siihen aikaan oli elämässäni vähän herkkyyttä. En moiti kohtaloani, olisin vain tahtonut elää samalla tavoin kuin muutkin ikäiseni saamelaiset. Moni olisi tuolloisessa elämäntilanteessa antanut periksi, luovuttanut, unohtanut koko saamelaisjutun.

Tätä kirjoittaessani (28.9.2002) keskeytyy välillä mietteeni. Paperille pyrkivät piirtymään odottamattomat tunteet huhtikuun ihanuudesta Paadarin skaidissa, tuosta minulle läheisestä seudusta, jota etelän lämpö ei ole hemmotellut, ihmeellisestä lumouksesta, jonka koin paluumatkalla pääsiäisloman vietosta Angelista Inariin vuonna 1957. Laskeuduttuani Paltsavaaralta Lankojoen uomaan näkyi siellä täällä vanhaa lunta, mutta tiesin että pian alkaisi yötön yö ja valon juhla. Ruohot tulisivat kohta esille maasta, koivuihin kasvaisi lehdet, pajunkissat kukkisivat, kaikkialla eteläisemmiltä alueilta saapuneet linnut visertelisivät ja eläimet erämaissa ääntelisivät. Erämaassa olisi silloin hälinää ja elämää, rauhatonta ja iloista elämää hiljaisuuden pitkien kuukausien ja kylmyyden jälkeen.

Ehkä tunnen tätä kirjoittaessani tällä tavoin siksi, että varttuneempana ihminen kokee syksyn ja sitä seuraavan talven raskaampana kuin nuorena. Ehkä ne tuovat myös mieleen turhan korostetulla tavalla oman henkilökohtaisen voiman vähenemisen. Mutta tuolloin tunsin, että kevät on nuoruuden ja uuden elämän aikaa ja voiko näin vuosikymmenten jälkeen elämää kokeneena ja nähneenä olla suloisempaa kuin muistella Uutelan talon pihalla leikkiviä lapsia, jotka aamulla rikkoivat yön aikana jäätyneistä lätäköistä jäät kuin myöskin kuunnella heidän häliseviä ja herttaisia lintujen livertelyä muistuttavaa saamenkielistä puhetta. Muistan siis nämä tuntemukset matkan kohokohtina meno ja tulomatkalla Angeliin pääsiäisloman viettoon.

Tultuani Angeliin huomaan seuraavan päivän aamuna miten Inarijoen takana Pyhässä oudassa on autiota ja kylmän näköistä, mutta Suomen puolella aurinkoa, ääniä ja kevättä. Majapaikkani oli eteläpuoleisella rinteellä Maijun Niilan talossa ja pääsiäisenä talon ympärillä oli kinoksittain lunta, joka suli ja aleni joka päivä. Tunsin koko olemuksellani, miten elämä oli taas pitkän talven jälkeen voittamassa. Kävin tapaamassa ikäisiäni Norjan puolella. Vuosien jälkeen tapaamisen ilo sai meissä kaikissa yliotteen, mielemme nauroi, haaveilimme saameksi itse kukin tulevaisuudesta. Minusta näytti, että lapsuuteni leikkitoverit seitsemän vuoden jälkeenkään eivät olleet muuttuneet. Ääni ja silmät olivat samat. Hiihtelimme Inarijoen jäällä, katselimme tuttuja paikkoja jossa olimme leikkineet vuosina 1946-1950 välisenä aikana.

Matka muutenkin kylään oli erikoinen. Aurinko lämmitti ja kylän raitille kerääntyi vanhuksia ja nuoria, joiden kanssa kevät kujeili kuin poikanen. Olen monesti jälkeenpäin ajatellut tuota käyntiä tuolloin kylässä, johon minut liittivät monet voimakkaat tunnesiteet 1940-luvulta, jolloin vietin kylässä neljää pitkää vuotta. Varmaan myös sen vuoksi, että elämässäni moni asia alkoi tämän jälkeen muuttua. Joka tapauksessa kevät lämmitti mieltäni toiveita herättävästi. Näin koin tuon pääsiäisloman vieton Angelissa vuonna 1957.

Viimeisillä luokilla kansakoulussa jouduin ensi kertaa tekemisiin poliittisten aatteiden kanssa. En tietenkään tietämättömyydestä johtuen voinut kuulua mihinkään puolueeseen, jouduin sen vuoksi monesti arvostelemaan tuttaviani ja välillä puolustamaan vastustajiani, ystävystymään erilaisten ihmisten kanssa, jotka olivat asemaltaan erilaisia ja jotka keskenään edustivat vastakkaisia ryhmiä.

Tultuani mukaan vuonna 1976 saamelaispolitiikkaan huomasin aluksi ajavani tiedostamattani toisten etuja toteuttamalla heidän toiveitaan. Erilaisten vastoinkäymisten jälkeen päätin kuitenkin, että on parasta sittenkin säilyttää omat kasvonsa, tehdä vain sen mikä tuntuu oikealta, innostuen siihen mikä minua kiinnosti. Jossakin vaiheessa päätin, että oli aika käynnistää keskustelu päämääristä ja tarkoituksesta, joka ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua. Jo parin vuoden kuluttua huomasin, että tarkoitus ei ole sama kuin tienviitta päämäärään, vaan kerrassaan jotakin täysin arkitodellista.

Huomasin miten tarkoitus alkoi määrätä ja ohjata poliittista strategiaa ja moraalia. Perehdyttyäni saamelaisten oikeuksiin huomasin, että vajavaisten tietojen pohjalta laadittujen kannanottojen pohjalta on vaikea vaatia omistusoikeutta saamelaiselle esim. entisen Inarin lapinkylän maihin ja vesiin. 1980-luvun alussa tein itselleni selväksi, että on turha taistella oikeuksien puolesta, jos historiallisesta totuudesta pyritään antamaan ulkopuolisille objektiivisen sijasta halutunlainen kuva. Enkä ole pitänyt tällaisista asioista vaikenemista hyveenä.