Ensimmäinen kamerani

Monet ovat ihmetelleet sitä kun vireästi kirjoittelen ja kertoilen menneistä, että eikö sinulla ole kuvia noista ajoista mistä kerrot? Näihin kysymyksiin antaa vastaukseni seuraava kertomus joka koskee vuonna 1954 ostamaani kameraa, joka muistaakseni oli Felica-merkkinen. Kiinnostuksen syy oli siihen naapuritaloissa näkemäni valokuvat, jotka kertoivat vielä silloin elävistä tuntemistani saamelaisvanhuksista ja edesmenneistä poromiehistä ja kalastajista. Monet silmiini sattuneista kuvista olivat markkinapaikoilla kierrelleiden kuvaajien ottamia. Monissa kuvissa ihmiskasvot olivat sileitä, lapinpuvut kauniita, toisissa kasvot olivat ryppyisiä mikä kertoi henkilön rankoista elämän juonteista. Monista kuvista näkyi miten kuvattava oli tuijottanut jännittyneenä kohti objektiivia.

Minulle kamerasta tuli siis unelma. Halusin tallentaa eri tilanteissa, ympäristöissä eläviä saamelaisia. Kun olin lunastanut kameran postista ja avannut paketin menin Lehtolan Teuvolta saamaan sen käytöstä pikaopetuksen. Teuvohan oli tuohon aikaan Inarissa ainoa valokuvaaja joka mm. kuvasi Inarin saamelaiskirkossa pidettyjä saamelaisten juhlapyhien kirkkomenoja. Toinen joka Inarissa harrasti valokuvausta, oli metsäteknikko Lauri Arrela. Myös häneltä sain asiaan kuuluvaa opastusta kameran käytöstä.

Vain harvalla ihmisellä osuu kohtalon harvinainen lahja - juuri oikealta tuntuva hetki ja paikka sellaisissa olosuhteissa, kuin tuolloin 1950-luvulla elettiin. Ajattelin, että tulevaisuutta et voi tietää, mutta se mikä sinulta jää taakse, sellaista voi vielä tarvita. Mutta kuka uskoo juttujasi taakse jääneistä ihmisistä, ellet voi osoittaa valokuvin ja muunlaisin dokumentein menneen olleen totisinta totta.

Kun olin saanut kameran, kuvasin monia tuolloin eläneitä saamelaisvanhuksia, nuoria ja lapsia jne. Alkuaikoina moni kuvaamistani valokuvista päätyi kuvatuille, ilman että itselleni olisi niistä jäänyt kopiota tai edes negatiivia. Monet niistä riippuvat seinillä tai ovat kehystettyinä kaappien päällä. Kuvat palauttavat mieleen tuolloin elettyä aikaa, elämänmuotoja, kavereita ja ihmiskohtaloita.

Kerran kuvasin vanhaa miestä, joka kertoi olleensa poromiehenä seudulla, jolla ei juuri puu kasvanut. Hän kertoi poromiehen vaikeasta ammatista alueella, jossa tundra liittyy metsäraja-alueeseen, ikuisesta kaksinkamppailusta jossa on myös mukana pedot ja ankara ilmasto. Muistelen edelleen muitakin vanhoja kuvia, jotka kertovat minkälaisia eläjiä täällä näissä kairoissa on ollut jo muinaisista ajoista lähtien.

Kerran tapasin Kaksamojärvellä Menes-Antin, joka kertoi katsellessamme vanhaa kuvaa, miten täällä vanhoina aikoina kulkivat nahkapäällysteisillä suksilla pyynnissä inarinsaamelaiset. Antin mukaan vain heillä oli täällä selviytymisen taito. Mutta sitten ajat muuttuivat vähitellen ja jotenkin metsästäjät siirtyivät asumaan lähemmäksi Inaria ja Ivaloa. Antti kertoi, että paikallaan asumiseen kannustettiin etenkin 1800-luvulla ja niin suuret osat entisistä pyyntimaista Länsi-Inarissa jäivät asumattomiksi.

Olin Paistunturin erotuksessa kevättalvella 1958. Tarkastelin vanhoja poromiehiä. Muutamilla oli hikihelmiä otsalla. Kaulallani roikkui kamera. Yksi poromiehistä osoitti kameraani: "Vai kamera, mitäs teet sillä täällä, eikö sinulla ole muuta puuhaa kuin tuurata joutilasta?" "Tuolla tunturissa sillä ei ole mitään käyttöä", sanoi toinen heistä. "Heitä hankeen koko kapine!" Seuraus keskustelusta oli, etten ottanut koko erotusaikana kuin yhden valokuvan tokan tuomisesta aitaan.

Olin seuraavan vuoden syksyllä risusavotassa Lemmenjoen ja Vaskojoen latvoilla. Eräänä viikonloppuna päätin käydä Jäkälä-äytsissä tutustumassa siellä aikaisemmin kaivaneen kaivinkoneen jälkiin. Tulin Äytsissä eräälle kämpälle. Koputin ovelle. Sisältä kuului miehen ääni. Astuin sisään. Huoneessa istui puupenkillä pitkäpartainen punertavaihoinen mies. Toisessa kädessä hänellä oli veitsi ja toisessa kädessä luultavasti karhun luu. Pöydällä kattila täynnä lihapaloja.

"Ai, mikä saa Jounin täällä tähän aikaan kulkemaan", kysyi kullankaivaja Pellervo Kankaiseksi tunnistamani mies. Minua hämmästytti valtava määrä paksuja aikakauslehtiä ikkunalaudalla, tuoleilla ja hyllyillä. Huomasin, että ne olivat juuri niitä lehtiä, joita aikaansa seuraava ihminen pitää välttämättömänä. Pellen ääni oli ilmaisurikas. Tälläkin kerralla minulla oli kamera mukana ja olin ajatellut kuvat hänet. Mutta ennekuin ennätin ehdottaa kuvausta, kysyin itseltäni etteikö vain kävisi niin, että valokuva sittenkin jäisi vain mitään sanomattomaksi kertomukseksi tästä suurenmoisesta hetkestä. Niinpä en ehdottanut kuvausta.

Otin aluksi uudella kameralla paljon kuvia, joista oli myöhemmin hyötyä kun ryhdyin kirjoittamaan. Kuvien avulla saatoin palauttaa mieleeni tarinoita ja kertomuksia joilta olin kuvattavilta kuullut. Valitettavasti jossakin elämänvaiheessa kävi niin, että kaikki ne sadat kuvat ja negatiivit, jotka olin ottanut eri yhteyksissä, katosivat minulle tuntemattomasta syystä. Kun suljen silmäni ja annan muistini vaeltaa menneeseen aikaan, voin silti palauttaa mieliin tuonkin näyn: ison, hyväntuulisen miehen istumassa kämpän pöydän ääressä, verevänä ja ilmielävänä. Kankaisen Pellehän se siinä.

P.S. Myöhempi selvittely on antanut tulokseksi, että ensimmäinen kamerani oli todennäköisesti länsisaksalainen 6 x 6 Felica etsinkamera, jonka ensimmäinen malli tuli markkinoille 1954. Kamerassa käytti 120-rullafilmiä joka oli pienireikäisellä puolalla. Filmirullaan mahtui 12 kuvaa. Objektiivin polttoväli oli 60 mm eli lähinnä kyseessä oli normaaliobjektiivi, joka tarjosi kaksi aukkoa, f8 ja f16. Mikään hämäräkuvauksen ihme kamera ei siis ollut, kun lisäksi ottaa huomioon tuonaikaisten filmien alhaisen valoherkkyyden. Sulkimessa oli kolme vaihtoehtoa, 1/25 sek, 1/50 sek ja B. Viimeksi mainitussa asennossa suljin aukesi kuin painoi laukaisinnappia ja sulkeutui kun napin päästi ylös. "B" tulee englanninkielisestä sanasta "Bulb", joka oli jäänne varhaisten "lanka"laukaisinten kumipallukasta. Kamerassa oli salamaistukka ja synkronoitu salamajohdon kosketin. Synkronointi oli ajoitettu kertakäyttöisille salamalampuille niin, että painettaessa laukaisinta lähti lamppu ensin syttymään, ja suljin laukesi vasta kun lamppu oli saavuttanut huippuvalotehonsa. Kameran valmistajayhtiö Vredeborch GmbH perustettiin heti sodan jälkeen vuonna 1945, toisen tiedon mukaan 1949. Yritys toimi Nordenhamissa Bremenin luona. Yritys lopetti kameroiden valmistamisen 1970 ja teki konkurssin 1986.