Maataloushallituksen kalantutkimuksen palvelukseen

Tammikuun alussa vuonna 1970 menin kyselemään töitä maataloushallituksen kalantutkimustoimiston johtajalta prof. Erkki Halmeelta kalantutkimuksen piiristä. Tutkimustoimiston johtaja istui jyhkeän pöydän takana. "Kuten inarilaisena ehkä tiedätte aiheuttaa Inarinjärven säännöstely etenkin järven rannoilla asuville kalastajasaamelaisille suuria taloudellisia vahinkoja. Sen lisäksi metsähallituksen säännöstelemätön virkistyskalastuslupien myynti kaikkialle Inarinjärven vesistöalueen taimenjokiin vähentää järveen vuosittain vaeltavien taimenten vaelluspoikasten määriä. Suurusluokkaa emme vain valitettavasti tiedä. Joten tältä osin tutkimustyön tarve on huutava. Viime aikoina olemme saaneet kirjelmiä Inarista, joissa ilmaistaan syvä huolestuminen ja toivomus, että tekisimme jotakin kalastusolojen kohentamiseksi tuolla alueella.

Halme jatkoi "vedenpinnan säännöstely tuhoaa joista keväällä ja kesällä järveen laskeutuneiden taimenten vaelluspoikasten ravintoeläimiä ja hidastaen niiden kasvua ja urheilukalastajat tappavat taimenen poikaset jokialueilla ennen kuin ne ehtivät vaelluskokoon. Yhä useammat kansalaiset palaavat yhä useammin ja useammin kalastusretkeltään yhä vähemmän ja vähemmän taimenia saalinaan. Väitetään, että kalastajien lukumäärä on ylittänyt kalastusmahdollisuudet. Tutkimuksesta vastaavana olen päättänyt tehdä kaikkeni rajoittaakseni eri tekijöiden aiheuttamaa tuhoa luonnonvaraisille taimenkannoille Inarin järven vesistöalueella. Tutkimukset aloitetaan heti. Teidät kalastusmestari paikallisena asiantuntijana Kitti olen valinnut tähän tärkeään tehtävään. Lähdette niin pian kuin mahdollista kenttätöihin keräämään näytteitä. Taimen kalastusmestari Kitti, on tästä hetkestä alkaen teidän ongelmanne."

Saatuani kalantutkimustoimiston johtajalta tällaisen toimeksiannon saatuani, otin välittömästi yhteyttä kalataloussäätiössä tutkijana toimivaan maisteri Olli Tuunaiseen, jonka kanssa ryhdyimme suunnittelemaan näytteiden hankintaa. Samassa yhteydessä minulla oli tilaisuus keskustella säätiön toiminnanjohtaja Tapani Sormusen kanssa. Kuulin Tapanilta ja Ollilta aivan uusina asioina mm. miten määritellään vesistön kalastuksen arvoa, mikä on saalistavoite, saaliskapasiteetti, virkistyskalastuskapasiteetti, kalastuskapasiteetti, poikastuotantokapasiteetti ja miten näiden kapasiteettien arvot lasketaan. Kalaveden arvoa koskevat laskelmat olivat hätkähdyttävät.

Tutkimustoiminta avasi ikkunoita tiedon maailmaan. Monet kirjat joita luin kiihottivat uteliaisuuttani. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti nälkääni, niin että se lakkaamatta tuli purevammaksi. En tiennyt mistä alkaa ja lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Helmikuussa koko viikko kului ankarassa lukemisen touhussa siitä kun olin tavannut Tapani Sormusen ja Olli Tuunaisen. Olin saanut heiltä nipun Kalataloussäätiössä tehtyjä kalatalousselvityksiä, jotka käsittelivät pääasiassa Iijoen rakentamista. Erityisen järkyttynyt olin niistä sosioekonomisista vaikutuksista joita voimalaitosrakentaminen oli aiheuttanut Iijoki-varren asukkaille. Erityisen hämmästynyt olin niistä keskusteluista joita Ollin ja Tapanin kanssa kävin Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn vaikutuksista järven kalakannoille ja sitä kautta järven ja siihen laskevien jokivarsien kalataloudelle.

Ennen pitkää huomasin vapautuvani entisistä tovereistani ja totutuistani elämäntavoistani ja kun en ollut hankkinut uusia ystäviä, ei jäljelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen ja työteko kalantutkimustoimistossa. Huomasin miten tässä kohtaa ajatusmaailmani oli turmelematon uusien ajatuksien omaksumiselle. Se oli koko siihen asti elämäni elämän ajan ollut erämaana kirjojen teoreettisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin valmistautunut vastaanottamaan uutta. Sitä ei ollut siihen mennessä koskaan uuvutettu opinnoilla. Huomasin tarttuvani kirjojen tietoihin kynsin ja hampain enkä aikonut koskaan tämän jälkeen enää hellittää.

Huhtikuun alussa 1970 minusta alkoi tuntua, että olin elänyt vuosisatojen niin kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus. Mutta edelleen koin, että alkeistietojen puute esti minua näkemästä laajempia kokonaisuuksia. Yritin edelleenkin lukea julkaisuja, jotka vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä luin kalastuslehdestä artikkelin rapurutosta ja seuraavana päivänä toisen, joka minulle äärimmäisen uutta, niin että toisiansa vastustavat näkemykset ja ajatukset humisivat päässäni. Vähitellen alkoi mieleeni nousta kysymyksiä siitä, mikä on kalataloutta ja mikä kalatalouspolitiikkaa. Inarinjärven vedenpinnan säännöstely ja Kemijoen voimalaitosrakentaminen saivat aikaan tällaisia mietteitä.

Maataloushallituksen käytävillä kuulin miten eräät tutkijat ja virkamiehet vakavasti ja kovaäänisesti väittelivät vesien voimalaitosrakentamisen seurauksista keskenänsä. Liityin kuuntelijoihin ja kuulin noiden ihmisten käyttävän aivan uutta ja merkillistä kieltä. Ensi kerran kuulin kalatalousmaksuista, kompensaatioista, kalanistutuksista jne. Vähitellen opin tietämään, että kalataloudessa oli olemassa monenlaisia oppisuuntia. Kuulin satoja ammattisanoja, jotka olivat minulle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille aloille, joihin minun vähäinen lukemiseni ei ollut vielä ulottunut. Sen vuoksi en voinut täydellisesti käsittää väittelyn kulkua, vaan arvailin ja ihmettelin niitä aatteita, jotka liittyivät näihin outoihin lauseisiin. Vähitellen aloin ymmärtää miten isoista asioista on silloin kyse kun puhutaan järvien ja jokien valjastamisesta vesivoiman käyttöön. Kun myöhemmin kiertelin Lokan tekoaltaalla yhdessä Oula Aikion kanssa, sain paikallisilta asukkailta kuulla miten voimakas vedenpinnan säännöstely haittaa eri elinkeinojen harjoittamista, maataloutta haittaavat padon alapuolella tapahtuvat suppotulvat ja muualla veden korkeuden vaihteluista johtuvat rantavyöryt ja rantojen käytön vaikeutuminen. Altaan säännöstelyn vaikutukset kohdistuivat ennen kaikkea asumisviihtyvyyteen ja virkistyskäyttöön. näihin asioihin ei kiinnitetty silloin huomiota kun Inarinjärveä ryhdyttiin säännöstelemään.

Pääni oli aivan sekaisin, kun monen tunnin päästä lähdin tieheni ja kiiruhdin kirjastoon etsiäkseni määritelmiä selityksiä oudoille käsitteille. Jättäessäni kirjaston minulla oli kainalossani monta teosta.

Ivalonjoen lavoille

Ivalonjoelle suuntautuvan tutkimusmatkan valmistelun olimme Ollin kanssa aloittaneet jo kevättalvella 1970, jolloin suunnittelimme näytteiden keruuta Repojoen sillalta aina Ivalonjoen alajuoksulle asti. Vajaan viikon pituinen tutkimusmatka toteutettiin elokuun alussa. Ivalojoen latvavesien tutkimukset päätettiin toteuttaa elokuussa 1971. Sitä silmällä pitäen ostin kesällä 1970 Inarin kansanopiston oppilaan lentokonevanerista tekemän veneen, jonka vapun jälkeen viimeisillä lumikeleillä 1971 kuljetin moottorikelkalla Repojoelta Korsaojan varteen.

Elokuussa 1971 oli sitten tutkimusmatka Ivalonjoen latvoille. Matka tapahtui tällä kertaa lentäjä Erkki Jaakkolan omistamalla 5- paikkaisella Cessna, yksimoottorisella lentokoneella. Katselin lentäjä Erkki Jaakkolan puuhastelua hänen lastatessaan koneeseen varusteitamme. Hän oli tuolloin 45 vuoden ikäinen, mutta olisi saattanut olla nuorempi tai vanhempi ulkoisen olemuksen perusteella arvioiden, sillä hänellä oli iättömät kasvot. Hänellä oli melkoisen kova, itsetietoinen ja varma katse kuin ainakin miehellä, joka on ollut kovissa paikoissa, tehnyt paljon, selvinnyt hengissä tiukoista tilanteista vastoin kaikkia odotuksia. Hän antoi itsestään varman kuvan seistessään siinä lentovarusteissaan, hän oli kuin ilmavoimien pilotti lähdössä aamun rutiininomaiselle partiolennolle. Mieltymyksemme oli heti molemminpuolinen. Tämä oli niitä kummia tilanteita, joissa vaistoaa tunteneensa toisen jo pitkään. Lentäjän eleganssi oli lähes täydellistä. Kasvot vaikuttivat viisailta. Mutta silmät, kirkkaat, kasvot ja terveennäköiset ja uskomattoman tyynet, sellaisen miehen silmät, jotka olivat nähneet paljon sellaista mitä elämä oli tarjonnut kohdattavaksi.

Sen jälkeen kun varusteet oli lastattu auttoi Jaakkola meidät yksi kerrallaan koneeseen sisälle. Ohjaajan takana olevat paikat olivat tarkoitettu neljälle hengelle ja rahtitila oli alhaalla. Kaikesta näki, että tätä konetta huollettiin säännöllisesti ja huolella. Lentäjän ilme muuttui entistäkin ihmettelevämmäksi tunkiessaan sähkökalastusvälineet tavaratilaan. Sitten olivat vuorossa muut tieteelliset tutkimusvarusteemme. Kun kaikki oli koneessa ja turvallisesti köytetty, lentäjä, Olli, Unto ja minä ahtauduimme ohjaamoon. Sotilaallisen koulutuksen saaneena Jaakkola hillitsi tyylikkäästi uteliaisuutensa, jonka eriskummallinen varusteistomme hänessä oli herättänyt, tyytyen toteamaan epäilevänä, pystyyköhän kone nousemaan näin raskaalla kuormalla."

Koska Cessna pystyi kuljettamaan vain pienen kuorman, minun oli pakko jättää pois mm. tutkimuksessa käytettävä tiheäsilmäinen poikasnuotta. Kun Cessnan lähtötarkastus oli tehty, otti lentäjä yhteyttä Ivalon lennonjohtoon, saaden lähtöluvan. Sen jälkeen Jaakkola käänsi koneen Pappilanniemen ohi kahden kilometrin päässä edessämme näkyvää Pahtaniemeä kohti. Avattuaan kaasun täysille hän antoi koneen kiihtyä ja pitkän lähtökiidon lopussa Jaakkola veti ohjaussauvaa taakse. Cessna irtosi vedestä, otti vielä pompun, kohosi uudelleen ja pysyi ilmassa. Kohta kiitoratana toimineen Juutuanvuonon jäätyä taakse edessä näkyi Ukonkivi. Nousimme ilmaan tiheässä aamusumussa, tosin se ei käynyt helposti. Jaakkola käänsi rajusti siivekkeitä ja sivuperäsintä pakottanen koneen kaartamaan sivuun jyrkästi siivenkärki puunlatvoja hipoen. Meteli oli tässä vaiheessa vielä kova.

Hienoisessa sivutuulessa Jaakkola korjasi sortumaa peräsimellä. Sadassa metrissä lentäjä käänsi kaasun nousunopeudelle, mikä oli 100 mailia tunnissa, antaen koneen nousta tuhanteen jalkaan ja sen jälkeen hän kaartoi Pielpajärven länsipuolta takaisin kohden Inaria. Saatoin koneesta nähdä selvästi lähtöpaikkamme laiturin Juutuanjokisuussa. Näki selvästi miten Jaakkola selvästi nautti saadessaan olla koneen ohjaimissa, olla yhtä koneen kanssa. Kummallakin puolen levisi metsäisiä vaaroja. Koneen alapuolella näkyi Juutuanjoki, jonka suvannoilta vesilinnut pyrähtelivät lentoon koneen lähestyessä. Tämä oli sellaista lentämistä, sellaista miksi lentäminen oli tarkoitettukin. Kaikki toimi täydellisen moitteettomasti. Kone oli tekniikan viimeistä huutoa ja moottorin melu matkalennossa oli saatu pieneksi. Olli istui lentäjän vieressä ja minä ja Unto takana.

Vasta kun Juutuanvuono ja -joki ilmestyivät tuulilasin vasempaan yläkulmaan, hän rupesi oikaisemaan kallistusta lisäten tasaisesti korkeutta. Tirkistelin koneen ikkunasta niin tarkasti kuin pystyi, mutta lensimme jonkin aikaa harmaassa läpinäkymättömässä pilvessä, enkä välillä nähnyt siiven kärkeäkään. Luoteesta kohosivat Muotkatunturit aamuauringon kultaamina. Hammastunturit levisivät eteläpuolellamme ja lännen puolella avautui laaja näköala järviseudulle. Aluksi erotin vain ääriviivat, mutta vähitellen tunturit saivat oikean muotonsa. Samalla Otsamontunturin seinämä lähestyi uhkaavasti. Jaakkola kaartoi koneen hellävaraisesti jatkaen koko ajan nousua ylöskäsin. Katselin rauhaisaa Juutuanjokea, jossa olin niin monesti aikaisemmin Martti Wallen kanssa kalastellut taimenia ja harjuksia. Täällä olin jo koulupoikana saanut myös kosketuksen oikeisiin kalamiehen tunnelmiin. Otsamon reuna oli juuri jäämässä taakse ja sulautumassa yhdeksi niistä lukemattomista harjanteista, jotka aaltoilivat kauas horisonttiin. Välillä pudottiin ilmakuoppaan. Metsäisten harjanteiden väliin jäi laaksoja, joet kimaltelivat. 700 metrissä hän oikaisi koneen vaakalentoon ja vähensi moottorin tehoa matkalentokierroksille.

Tiesin, että sota-aikana Jaakkola oli toiminut hävittäjälentäjänä ilmavoimissa ja sodan päätyttyä hän jäi ilmavoimiin kunnes 1950-luvun alkupuolella jätti ilmavoimat ja siirtyi ansiolentäjäksi muuttaen tänne Inariin. Huomasin miten Jaakkola tarkasti järjestelmällisesti mittarilukemat, lensimme välillä pilvessä, lisäten korkeutta. Korkealta paistava aurinko antoi oudon hohteen pilvien yläpinnoille, meidän noustuamme 800 metriin pilvet muodostivat yhtenäisen tasangon, joka ulottui horisonttiin.

Tuotapikaa huomasimme lentävämme korkeiden tuntureiden reunustamaan alle kilometrin levyiseen Lemmenjoen laaksoon. Lensimme korkealla kohti Lemmenjoen latvajärveä, täristen yli Viibuksen. Tuntureiden kukat vilkkuivat allamme ja Vaijoen rinteen seinämät putosivat parisataa metriä melkein kohtisuoraan alas, aivan kuin taivaallisen veitsen leikkaamina. Koko Länsi-Inari aukeni nyt silmiemme eteen panoraamana. Katselin lentokoneen ikkunasta pilvihuippuisia tuntureita, Lemmenjoen laakson jälkeen edessä näkyvää lohdutonta puutonta suoaluetta. Ja sitten tuntui aivan uskomattomalta nähdä miten Maarestotuntureiden takaa avautuvaan horisonttiin ilmestyi Skietsimin rosoisia tunturin huippuja. Lemmenjoen latvajärven jälkeen kone sukelsi aamupäivän kirkkaaseen aurinkoon ja heti kohta horisontissa näkyi Korsatunturi.

Aloin mielessäni hämmästellä elämän sopeutumista täällä. Vähitellen Korsajärvi siinteli edessämme, 5 kilometrin pituinen kiitorata. Katselin koneen ikkunasta autiota maisemaa. Autioita metsiä soita pieniä järviä ja lampia liukui koneen alla sen lentäessä kohti määränpäätä. Peltotuntureiden näkeminen keskeytti mietteeni, samalla Jaakkola vähensi kierroksia ja aloitti laskeutumisen. Aika oli mennyt nopeasti maisemia ihaillessa? Koko matka kesti 40 minuuttia ja loppu siitä sujui kirkkaassa auringon paisteessa, vaikka aivan loppuvaiheessa törmäsimmekin äkilliseen sadekuuroon ja Jaakkola joutui laskeutumaan kiireesti alaspäin. Korsajärvi näytti putkahtavan esiin aivan yllättäen. Se oli suurempi kuin olin odottanut. Jaakkola kallisti konetta ja kuristi kaasua pienemmäksi ja laskeutui miltei puiden latvojen tasalle. Paikka oli sellainen kuin olin odottanutkin. Laajan kaarron jälkeen lasku Korsajärveen sujui moitteettomasti. Kun moottori oli sammutettu, hyppäsi Jaakkola toisen ponttonin päälle meloen koneen turvallisesti rantaan. Sitten oli turvavöiden irrottaminen ja Jaakkola availi meille ovet.

Kun kone oli saatu turvallisesti rantaan, oli tavaroiden purkamisen vuoro. Laskeutumisen jälkeen Korsajärvelle lentäjä ei enää kyennyt salamaan uteliaisuuttaan: "Tiedän, ettei asia kuulu minulle, hän puolusteli, mutta sanokaa nyt ihmeessä mitä teette täällä, kun teillä ei ole edes venettäkään? Mitä teemme, aiomme kerätä Inarinjärven taimenista näytteitä niin paljon kuin mahdollista tältä Ivalonjoen yläosalta. "Anteeksi mutisi Jaakkola. Saatuaan maksun, hyppäsi Jaakkola koneeseen, ovi pamahti kiinni ja tyhjä kone ampaisi halukkaasti ilmaan ja katosi Inarin suuntaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tuli käytettyä tällä kalantutkimusretkellä lentopalvelua kalareissulla. Voinpa sanoa, ettei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Edellisenä päivänä ei ollut pystytty lentämään ollenkaan huonon sään takia. Täyttä vuoroa siinä pilotti sai tehdä. Aikamme kuluksi edellisen päivän illalla olimme matkailuhotellilla kyselleet Vaskojoen latvoilta tulleilta, että oliko kalaa tullut. Tammukka oli syönyt nihkeästi viime päivinä.

Järvelle laskeutuessa huomasimme veneen rannalla. Tavarat nopeasti koneesta ja kädenheilautus pilotille, pitkästä aikaa oltiin taas kunnon kalavesillä. Telttapaikkaa ei tarvinnut kauaa etsiä. Tasainen paikka löytyi nopeasti järven päässä olevalta niityltä. Koko reissun aikana ei tuullut

Tunsin suunnatonta iloa astuessani maihin. Olli koetteli maankamaraa ikään kuin olisi aikonut ottaa sen haltuunsa. Maaperässä oli vielä tässä kohtaa suoperäistä, mutta kauempana näkyvät harjut ja puronuomat ja niissä hajallaan lojuvat graniittilohkareet todistivat alueen ikivanhaa alkuperää. Näköpiiri rajoittui harvakseltaan kasvavaan sekametsikköön. Ikivanhojen mäntyjen oksat keinahtelivat kevyesti tuulessa. Mutta piittaamatta tuon taivaallista näistä Itä-Enontekiön kasvikunnan näytteistä, meillä oli kiire valmistautumaan koekalastuksiin. Nyt siis ensin leirinpystytykseen ja sitten jokivarteen. Pitää laskea verkot pyyntiin, jotta illalliseksi voimme valmista kalaruokaa, hehkutti Olli. Meidän näin jutustellessamme laskeuduimme jokivarteen, jossa viimeisillä lumikeleillä tuotu vene odotti meitä.

Pystytettyämme leirin, kiipesin läheisen Korsatunturin laelle. Niin kauas kuin silmän kantoi niin edessä, oikealla kuin vasemmalla oli suota, suon keskellä mäntyä ja kuusta kasvavia saarekkeita. Ilma oli kolea ja kirkas ja pää kaartuva taivas oli samaa läpitunkevaa ja läpikuultavaa sinivihreää, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Mieleni teki huutaa riemusta. Kävely alhaalla oli helppoa. Kiipesin puuskuttaen ylös Korsatuntruin rinnettä. Alhaalla Korsajärven päässä sijaitseva talo näytti pikkuiselta. Kaukana korkealla näkyi yksi kaarteleva maakotka. Se kaarteli samalla korkeudella ympyrää. Se painui alas siivet puoliavoimina lisäten vauhtia, kunnes se oli kaukana alapuolellani. Välillä se pysytteli hetken liikkumattomana, sukelsi taas, milloin paikoillaan leijuen, milloin maata kohti vajoten ja taas nousten yläilmoihin. Pysähdyin silloin tällöin ja tarkastelin Kultakurun takana näkyvää harjannetta kiikarillani. Liikettä ja elämää näkyi hyvin vähän. järven toisessa päässä laidunsi viisi poroa. Vilkaisin uudelleen alas. Talosta oli suora näköyhteys tähän kohtaa.

Seisoin kauan Korsatunturin laella. Niin kauas kuin silmä kantoi vuorottelivat suot ja metsät. Ilma oli kirkas ja päälläni kaartuva taivas oli samaa raikasta läpitunkevaa sinivihreää, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen.

Alue johon saavuimme näinä elokuun alkupäivinä 1971 oli entuudestaan tuntematon meille, sillä meillä oli oppainamme ainoastaan karttoja jotka pystyivät suurin piirtein kertomaan meille vain mitä milloin oli odotettavissa.

Kellon lähetessä yhtätoista illalla olimme ehtineet ensimmäisille koskille. Nälkä alkoi vaivata jo. Palasimme veneelle. Verkoista saimme pari kookasta siikaa, harjuksen ja parinkilon kokoisen hauen. Ne perattiin ripeästi ja paistettiin pannussa lahopuista rakennetun nuotion paahteessa. Kalojen paistuessa Unto käväisi lähistöllä olevasta suosta poimimassa lakkoja jälkiruoaksi. Sitten kalat ahmittiin ruotoja myöten ja ateria julistettiin herkulliseksi. Lyhyesti sanottuna, illallinen oli verraton. Unton keräämät lakat täydensivät suurenmoisen ruokalistamme.

Kalastuksemme ei ollut turhaa ja iltaan mennessä olimme koonneet runsaasti kalanäytteitä. Tähän oli kulunut aikaa, mutta emme sitä pahoitelleet.

Puolen yön maissa valmistauduimme vielä samana iltana näytteiden keräämiseen. Ensimmäisen tutkimusretkemme teimme Kultakurunojan yläosaan. Kahlasimme puron poikki niin, että loiskui ja selkäranka tärähti joka askeleella, sitten seurasimme jokea kohti sen alkulähteitä. Täällä tulimme koivikkoon, joka kasvoi kummalakin puolen. Katsoin perässäni tarpovia Ollia ja Untoa. Ollin mukaan Unto oli innokas ornitologi ja oli jo pienestä pitäen oppinut tuntemaan lintuja ja kukkia.

Iltanuotiolla käymme Ollin ja Unton kanssa läpi Inarinjärven taimenen elämään liittyviä kysymyksiä, jotka minullekin olivat urani tässä vaiheessa epäselviä. Ollilta kuulen taimenen biologiaan kuuluu vuosituhansia pitkän kehityksen tuloksena vaistonvarainen hakeutuminen Inarinjärven pääaltaalta takaisin syntymäjokeensa kutupaikoille. Ollilta kuulen illan aikana miten taimenen sopeutumista kuvaa hyvin sekin seikka, että kudun jälkeen mädistä kasvaneet poikaset kasvavat tarjolla olevien niukkojen ravintovarojen, lähinnä hyönteisten toukkien- turvin vaelluskokoon 3-6 vuoden aikana. Joessa vietetyn poikasvaiheen jälkeen ne keväällä vaeltavat Inarinjärveen, jossa ne muuttuvat petokaloiksi alkaen syödä kalaravintoa aluksi muta ja piikkikaloja ja myöhemmin reeskaa. Inarinjärvessä taimenet kasvavat 2-5 vuotta, jonka jälkeen ne palaavat syntymäjokeensa kutemaan. Juuri tämän järvessä tapahtuvan aikana niitä pyydetään verkoilla, pitkillä siimoilla ja uistimilla. Niitä taimenia, jotka järvikalastuksessa säästyvät, pyydetään kutuvaelluksen aikana jokisuuselillä ja jokisuissa verkoilla.

Lopuksi Olli totesi, että kaikista merkeistä päätellen Inarinjärven taimenkantojen tila näyttää todella huonolta. Mikäli Inarinjärven säännöstelyn seurauksena Inarinjärven vesistöalueen olosuhteisiin sopeutunut taimen eri syistä johtuen menetetään, katkaistaan järveen laskevien jokien ja Inarinjärven pääaltaan välinen monituhatvuotinen yhteys taimenelta, joka ei ole palautettavissa sillä, että eri vesistöalueilta peräisin olevia taimenia istutetaan esim. Ivalonjokeen. Ollin mukaan se merkitsee korvaamattomien luonnonresurssien menetystä. Näine mietteine siirryn puolen yön maissa Kultakurun talon pirttiin yöpuulle.

Ennen nukkumanmenoa Olli venytteli ja ympärilleen silmäillen laskeutui purolle, heitti paidan päältään ja alkoi peseytyä. Vesi oli kylmä ja kirjasta kuin lähteessä. Haisee suolta, heitti tähän Unto.

Ensimmäisen tutkimusretkemme teimme nousemalla muutama kilometri ylöskäsin Ivalonjokea ylöskäsin. Anti oli vähäinen lukuun ottamatta sellaista havaintoa, että Ivalonjokeen laskevissa puroissa näytti kalaa olevan runsaasti.

Kovin kauaa ei tarvinnut Ivalonjoen rantaa mennä ylöskäsin, kun jo oli ensimmäinen harjus kiinni. Ihan rannan tuntumassa näin useita melko kookkaita harjuksia virrassa ja yhden sainkin siiman päähän, mutta aikansa temmottuaan se pääsi irti. Olin jo tässä vaiheessa kerjennyt menettämään Mebsi-lipan, jolla olen saanut suurimman harjukseni. Teltalle palattuani olin saanut muutaman pikkuharjuksen eikä Ollikaan ollut onnistunut nappaamaan kuin pari mitan täyttävän.

Seuraavan päivän tarkoituksena oli kokeilla Ivalonjokea isot taimenet mielessä. Kohtuullisen nousun jälkeen pääsimme liottamaan vieheitä ensimmäisellä koskella. Eipä aikaakaan, kun Olli jo väsytteli ensimmäistä tammukkaa. Se päästettiin takaisin kasvamaan, kun "näitähän näyttäisi tulevan" helposti. Eipä tässä vaiheessa tiedetty, että kyseinen tammukka jäi koko sen päivän ainoaksi. Tänään oli tarkoitus tehdä noin 5-6 kilometrin reissu (samanmittainen kuin eilen) toisille Ivalonjoen siivuhaaroille. Jatkoimme Kultakurunojaa kalastellen aina seuraavalle järvelle. Järvi on kohtuullisen matala ja siinä pitäisi olla pientä taimenta kohtuullisesti. Jälleen ei minkäänlaista elonmerkkiä. Tässä vaiheessa pidettiin pieni palaveri, jotta jatkammeko matkaa vielä "paremmalle" taimenjärvelle. Matkalla joelle halusin käydä vielä heittelemässä yhdellä lammella, joka oli matkan varrella. Tyhjää tuli sieltäkin.

Satuimme tulemaan joelle todella hyvälle kohdalle. Pieni putous laski todella syvän oloiseen poteroon. Ei muuta kuin perhovehkeet esiin ja harjusta pyytämään. Eipä aikaakaan, kun jo ensimmäinen vajaa 30 senttinen oli kiinni. Uti ja Ollikin vaihtoivat perholitkaan. Harria tuli vaikka kuinka paljon, yhteensä 30 pientä harjusta. Yhtään isoa kalaa ei perhoihimme tarttunut.

Kalastelimme edelleen jokea ylävirtaan, vesi oli vähissä, mutta Harria tuli lähes jokaisesta mahdollisesta paikasta. Kookkaimpien ollessa 40 sentin luokkaa. Suvannossa tuntui olevan harjusta ja minä sainkin siitä elämäni isoimman, 40 senttiä ja painoa se puoli kiloa. Läheisellä suvannolla pääsimme todistamaan siikojen pintauintia niiden yrittäessä saalista pinnalla lentäviä perhosia, yhtään emme saaneet. Harjusta tuli edelleen paljon, mutta isot puuttuivat. Olli näki rantaveteen kookkaan Harrin ja sainkin luultavasti sen tartutettua, mutta siima meni poikki. Olli päätti kalastella vielä pikku Lompoloita, mutta minä olin saanut päivän kalastusannoksen täyteen.

Söimme paikalla hieman evästä ja kalastimme jonkin aikaa. Pikkuharria tuntui olevan liikkeellä kovasti ja yhden juuri mitan täyttävän onnistuin lipalla saamaan. Aina välillä vieheen perässä ui useampikin harjus, mutta eivät ronkelit ottaneet kiinni. Aikani heiteltyäni valtava kala seurasi viehettä, mutta pyörähti takaisin syvemmälle. Kalan profiili muistutti enemmän taimenta kuin harjusta. Järveen laskevassa joessa oli syvä potero juuri ennen järveä, jossa Unto näki komean kokoisen harjuksen.

Koekalastuksen jälkeen oli ylellistä valmistaa ruokaa suoraan luonnosta saaduista kaloista. Saimme aikaan suoranaisen juhla-aterian; perunaa, tammukkaa, salaattia ja maatiaisleipää. Kalaruoka maistui kerrassaan mainiolta. Iltaruokailun jälkeen Olli totesi ponnekkaasti: jatkakaamme alavirtaan käsin, jotta päästään jatkamaan koekalastuksiamme. Hetken päästä olimme veneellämme. Kädenkäänteessä oli muonat, verkot, tutkimusvarusteet ja muut varusteet syydetty veneeseen. Olimme tuskin soutaneet pari kilometriä, kun Unto huomasi piekanan pesän etelärannan vaaran rinteessä. Pysähdyimme. Silmäilimme toisiamme ja mieleeni juolahti ajatus, että pian saisimme nähdä jotakin erikoista. Unto nousi rannalle. Pesäpuu oli kuitenkin sellaisessa kohtaa jyrkkää rinnettä, että Unto luopui yrityksistä

Seuraava oli usvainen, kun nousin varhain. Suoritin aamutoimet nopeasti katsellen miten aamuaurinko ilmestyi esiin. Oli tulossa ihan syyskesän päivä, lämmin ja aurinkoinen. Aamupalan jälkeen matka jatkui soutaen verkalleen alavirtaan. Molemmin puolin Ivalojokea levisi luonnon yltäkylläinen väriloisto. Matkalla ohitimme monta ikivanhaa metsittynyttä niittyä. Varjot kasvoivat ja iltatuulen huokaus pyyhkäisi yli lehvästön. Äkkiä rymisteli jokin otus aluskasvillisuuden lävitse niin, että oksat paukahtelivat. Iso hirvashan se sieltä tupsahti rantapenkalle meitä ihmettelemään.

Illan suussa saavuimme Naskamajoen suulle. Yllättäen Unto huomasi vastarannalla vedessä seisovan hirven. Se ei antanut toisella rannalla kolmen oudon ihmisen häiritä rauhaansa, vaan painoi päänsä kerran toisensa jälkeen vedenpinnan alle ja nosti aina välillä korkealle taivuttaen kaulansa kaarelle. Meidän istuessa katselemassa hirvi loiski mutaisesta vedestä maalle, ravistelivat vedet ja kääntyi ja laukkasi rantatörmää näkymättömiin. Kymmenen kilometriä ennen Naskamajoen suuta Ollin uistimeen nappasi kookas taimen, joka paino reilusti yli kaksi kiloa. Myöhemmin sen suomusta tehdy ikämääritys osoitti, että kala oli viettänyt 4 vuotta joessa ja kolme vuotta järvessä.

Yövyimme Naskamajoensuulla. Ennen nukkumaanmenoa keskustelimme elämän mukautumisesta ja sopeutumisesta täällä. Olli taisi todeta miten koko luonnon rytmi, pohjolan elämän syke mentäessä syksyä kohti hidastuu hidastumistaan, kunnes jo parin kuukauden päästä lumi kietoo maan pehmeään vaippaansa, silloin talviuneen vaipuneet eläimet viettävät hiljaista eloa aina kevääseen asti.

Katselemme ennen yöpuulle menoa karttoja; jokia näyttää tällä alueella olevan suhteellisesti enemmän kuin järviä. Ne saavat alkunsa juuri täällä ympärillämme näkyvien tunturien ja vaarojen liepeiltä, niiden juurilla avautuvista lähteistä eli kaltioista, niiden välille levittäytyviltä suurilta suoalueilta. Osa näiden suurten jokien (Teno, Tornio, Kemi ja Paatsjoen vesitöalue) latvat ovat täällä melko lähellä toisiaan. Näillä joilla on entisinä aikoina ollut tavattoman suuri merkitys kulku ja uittoreitteinä ja kalavesinä.

Seuraavana päivänä koekalastuksen jälkeen lähdettyämme leiriltä emme edelleenkään nähneet ainokaistakaan ihmistä. Seutu oli tuohon aikaan yksinäistä ja asumatonta. Kilometrien päässä Naskamajokisuulta alavirralle käsin, sijaitsee muuttaman kilometrin päässä Ivalonjoesta Lisman erämaakylä. Siellä asuvat 1930-luvulla Enontekiöstä paremmille laidunmaille muuttaneet Näkkäläjärvet ja Sarat.

Koko ympäristö nukkui vielä sarastusta edeltävää unta. Lismajoen suun kohdalle jätimme veneen täältä kuljimme Lismajokivartta kulkevaa polkua pitkin kylään. Tähän aikaa oli ilma vielä viileätä ja täynnään tuoksuvaa raikkautta. Lähes tyhjän eteisen kautta astuimme äärimmäisen niukasti kalustettuun tupaan; vanha puusänky, paksujalkainen pöytä ja tukevat penkit pöydän molemmin puolin. Täysin alastomat tummuneet hirsiseinät. Lankkupöydällä ruukku, leiväntähteitä lautasella ja maitolasi. Huoneen keskeinen ja kiistattomasti hallitsevin hahmo istui upean puupöydän takana. Hänen yleinen olemuksensa vahvisti ensi vaikutelmaa. Hän näytti olevan kylän henkinen johtaja. Tuli sellainen vaikutelma, että me olemme oppipoikia hänen rinnallaan.

Tervehtimisen jälkeen aloitettiin etäältä? Kyselimme millaisia yksittäisiä tiloja kylän alueeseen kuului, miten ja missä korjattiin heinät, paljonko kylässä oli asukkaita, miten pärjättiin poronhoidossa ja itse esitin vielä joitakin yleisluontoisia kysymyksiä, jotka koskivat kalastusta. Pirtissä ison pöydän molemmin puolin istuvat Hannun Jouni (Kitti) ja Antti (Näkkäläjärvi) vastailivat seikkaperäisesti ja kiirehtimättä. Kumpikin heistä tunsi hyvin paikkakunnan ja ihmiset. Miehet kertoivat halukkaasti kaikkinaisesti yleisistä aiheista, esimerkiksi Suomen puolen kalliista elintarvikkeiden kalliista hinnoista, josta syystä kyläläiset olivat joutuneet peruselintarvikkeensa hakemaan joko Ruotsista tai Norjasta talvella pororaidoilla. Kylän yksinäiset asumukset piharakennuksineen sijaitsivat hyvän matkan päässä toisistaan jokainen omien metsiensä ja perunapeltonsa keskellä.

Tällä ikääntyneellä eikä erityisen kouluja käyneellä Jounilla oli nokkeluutta ja talonpojan järkeä, hyvä muisti ja oveluutta. Hän oli vuosikymmenet toiminut Länsi-Inarissa poromiehenä, tunsi monen täkäläiset, oli ollut koko elämänsä ajan ollut poromiesten kanssa tuttavallisissa väleissä. Keskustelun aiheita meillä kyläläisten kanssa osoittautui olevan enemmän kuin tarpeeksi. Avomielisyydellä meitä ei tietenkään hemmoteltu. Kaikki mitä onnistuimme saamaan tietoomme, kertyi tiedon jyväsistä, jotka oli saatu kootuksi ylisistä aiheista käydyistä keskusteluista.

Oli lyhyen ajan sisällä niin monta asiaa kuultu, mutta kaikki nuo kuullut jutut olivat kuitenkin niin ilmeisiä, että tuntui tarkoituksettomalta meidän muiden ottaa niihin kantaa. On asioita joihin emme ikinä saa vastausta. Se mikä on mennyttä on mennyttä! Keskustelujemme kautta selvisi meille, miten nämä ihmiset olivat kesyttäneet tämän villin erämaan ja se puolestaan antoi heille ruuan ja elannon, mutta sen pitäminen vaati loputonta ponnistelua ja taistelua luonnonvoimia vastaan. He olivat Enontekiöltä lähdettyään säilyttäneet omintakeisuutensa vaihtaen yhden suuren erämaa-alueen erämaat toiseen. Kuulimme miten pitkät olivat olleet lasten koulumatkat Kittilän Tepastoon, Inarin kirkolle ja Menesjärvelle.

Puhetta johtanut vanhemman puoleinen mies Hannun Jouni jatkoi: "kuten tiedätte pedoista on tullut täällä koko poronhoitoa uhkaava ongelma. Viimeksi kuluneina vuosina olemme esittäneet viranomaisille syvän huolestumisen ja toivomuksen, että he tekisivät jotakin petojen suhteen. Ne tappavat kohta kaikki poromme. Meillä täällä on se käsitys, että petojen määrä on kohta yhtä suuri kuin porojen määrä, joten elinkeinomme on tuota pikaa umpikujassa tällä menolla. Valtion tulisi rajoittaa omilla toimillaan petojen porokannalle aiheuttamaa tuhoa maksamalla edelleen kaatoraha jokaisesta tapetusta sudesta ja ahmasta, lopetti Jouni. Sen jälkeen istuskelimme vaiti Antin tuvassa.

Matkanteon sopeutimme päivärytmiimme joella, sadekuuroihin, leppoiseen lauhkeisiin päiviin ja viileisiin öihin, ruoan laittoon, koekalastukseen, kalanäytteiden käsittelyyn. Olli kirjoitteli muistiin sitä mukaa havaintoja suomupussien takapuolelle kuin niitä kaloista havaittiin, koski ne sitten kalan käyttämää ravintoa tai suomuja. Yleensä lähdimme aamupuoleen melko varhain liikkeelle. Vedimme tavallisesti uistimia perässämme.

Tutkimusretkemme alkaa kääntyä loppuunsa. ilmavirtaus on kääntynyt pohjoiseen, tuuli o hyytävä, mutta tihkusade loppunut. Vajaan viikon pituisen tutkimusmatkan jälkeen saavuimme Ivalon Mattiin. Tästä pääsisi helposti veneellä Kutturaan. Joten päätämme jäädä Ivalon Matin yläpuolelle vielä yhdeksi yöksi. Täältä on helppo veneellä laskea Ivalon Mattiin ja toivoa, että talon väki on kotona. Aamulla leiriltä lähdettäessä männikössä on tuore karhun jätös. Ei silti, että metsän kuningasta tarvitsisi pelätä, mutta huomasin kuitenkin rykiväni ja kolistelevani kiviä onkivavallani tavallista äänekkäämmin. En ollut tällä reissulla nähnyt karhua, muutamia jälkiä ja jätöksiä kylläkin, varsinkin tämä oli ensimmäinen näkemäni merkki karhusta Ivalonjoki-varressa, vaikka olin täällä liikuskellut aikaisemmin viiden vuoden ajan. Voihan vain olla etten ole ollut riittävän tarkkaavainen.

Tultuamme Ivalon Mattiin Aikion Jouni on kotona ja niin saimme puhelimella Inarista Aikion Eeron kiinni, joka nouti meidät Inariin. Illalla saunoimme Inarin matkailumajalla. Keskustellessamme saunan lauteilla totesimme yhteen ääneen, että mikä ihana maa. vähän merkkejä ihmisen vaikutuksesta. Kaikki äänet puhtaita luonnon ääniä, näkymät puhtaita luonnon näkymiä.

Keskusteluja saunan lauteilla

Inarissa matkan jälkeen pohdiskelimme saunan lauteilla Ollin ja Unton kanssa elämän kehittymistä Inarinjärven vesistöalueella. Totesimme, että jääkauden jälkeen vuosituhansien aikana vallinneen luontaistalouskauden aikana tämän seudun satunnaisten ja harvalukuisten asukkaiden toimeentulo riippui oli riippunut pitkälti siitä, mitä saatiin metsistä, vesistä ja soilta keräämällä, metsästämällä ja kalastamalla. Vuosituhansien ajan kestänyt peurojen metsästys muuttui vähitellen muita elinkeinoja täydentäväksi paimentolaisuudeksi, muiden metsäeläinten metsästys ja varsinkin kalastus säilyttivät pitkään asemansa moniaineksisen omavaraistalouden luonnollisina jatkeina.

Vasta 1800-luvulla varsin alkeellinen maatilatalous alkoi kehittyä Inarinjärven vesistöalueen alueen asukkaiden kalastusta täydentäväksi tekijäksi. Totesimme myös, että Inarinjärven ranta-asukkaille maanviljelys ja siihen liittynyt karjanhoito olivat muualta tulleita toissijaisia elannon hankkimiskeinoja, mutta ennen pitkää niistä kuitenkin muodostui ranta-asukkaille kalastuksen lisäksi lähes yhtä tärkeä toimeentulon lähde.

Muistelimme matkan vaikutteita ja näkymiä miten etäällä kohoavat tunturit näyttävät ympäröivän Ivalonjoen latva-alueen laajan suoalueen, mutta tämä ei suinkaan ole yksitoikkoisen tasaista aluetta. Täällä on loivina kumpuilevia vaaroja, harjuja ja kukkuloita. Olemme matkalla onnistuneet tapaamaan monia metsän eläimiä ja tietysti keränneet runsaasti kalanäytteitä. Viikon ajan olimme tutkineet tätä Ivalonjoen ylintä latvaosaa, olimme vaellelleet siellä, tehneet päivän matkoja, joskus jääneet yöksikin jonkin kiinnostavan tammukka/taimen puron varrelle. olimme rakentaneet laavun ja käpertyneet siihen yöksi. Eräänä aamuna heräsimme hanhien kaakatukseen ja kurkistettuani laavusta ulos näin mahtavan kurkiauran joen yläpuolella. Seuraavassa yöpaikassa kaakattivat taas kuikat innoissaan koko ylös ja ympäristökin yhtyi niiden lörpötykseen laulamalla omaa kiehtovaa säveltään.

Keskustelimme myös pitkään näkemistämme havainnoista. Jollakin tavalla minulle alkoi vähitellen hahmottua elämän muotoutuminen suurempana kokonaisuutena.

Nämä tutkimustoiminnan parissa vietetyt vuodet tulivat hyvin käytetyiksi, sillä samalla opin ajattelemaan johdonmukaisesti, opin myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseäni. Tunsi itseni nöyräksi, koska tiesin niin perin vähän, mieltäni kuitenkin ilahdutti väkevä tunne siitä, että suunta oli oikea. Tunsin suuren eron itseni ja muiden kanssa, mutta olin kyllin selvillä siitä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä itse osasin tehdä, sitä osasivat toisetkin; mutta tunsin merkillisin voiman liikkuvan sisälläni, ja siksi päättelin, että minussa oli enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Siksi koin huimaavana mahdollisuutena, mitä yhteistyö Olli ja Pekka Tuunaisen kanssa Lapin virtaavien vesien kalavarojen arvioinnissa tarjoisivat. Niistä kokemuksista on oli paljon hyötyä kun käynnistimme Teno ja Näätämöjokea koskevaa kalantutkimustoimintaa.

Totesimme, että Länsi-Inaria voidaan katsoa monesta näkökulmasta. Luonnonharrastajien ja -suojelijoiden arvot ja odotukset muodostavat yhden niistä. Muita näkökulmia edustavat esimerkiksi poromiehet, rajavartijat sekä matkailun ja muiden palveluammattien harjoittajat. Alueella on myös oma paikallispolitiikkansa, joka on varsin omaleimaista jo sen johdosta, että kuntakeskukseen Ivaloon on Lismasta matkaa n. 150 kilometriä. Näimme, että tutkijoiden tehtävänä on tutkimustulosten perusteella ohjata valtion maiden ja vesien haltijat ohjaamaan kehitystä järkevään suuntaan. Kaiken kaikkiaan tulimme siihen tulokseen, että matkailun kehittäminen tällekin alueella on välttämätön tulevaisuuden vaihtoehtona. Suuntana pitäisi olla se, että matkailutoiminnot palvelisivat myös tavallisia nykyajan ihmisiä, ei pelkästään rinkkaselkäisiä vaeltajia tai rahaturisteja.

Muistelimme siinä, että edellinen vuosi 1970 oli luonnonsuojeluvuosi. Keväällä 1970 ilmestyneessä Suomen Luonto lehden teemanumerossa henki liioittelun lisäksi 1960-luvun lopulle tyypillinen kaiken kehityksen pysäyttämistä vaativa luonnonsuojelu, joka kieltää ihmisen läsnäolon luonnossa ja torjuu sinne itsestään selvyytenä kuuluvan dynaamisuuden. Yksimielisenä tulimme siihen tulokseen, että tällaista on tänne myöhäistä ja turhaa vaatia, koska alueen läpi kulkee Kittilästä Inariin kulkee liikennettä hoitava autotie, siellä on vakiintunutta asutusta ja yritystoimintaa sekä lukuisia maastossa liikkumista edellyttäviä valtion ja yksityisten toimintoja. Jotenkin ikään kuin huomaamatta keskustelu palasi Pentti Linkolan ajatteluun, jonka mukaan luonnon hyödyntäminen pitäisi palauttaa 1930-luvun tilanteeseen ja tasolle. Totesimme, että on älytöntä vaatia tavallisia kansalaisia, joilla on esimerkiksi rajoitetusti aikaa ja pieniä lapsia mukanaan, pysyttelemään poissa erämaista.

Kouluopetus ja massamedia kasvattavat kansan luontotietoisuutta jatkuvasti. Yhä useampi suomalainen haluaa omin silmin nähdä tuntureita tai rakentamattomia jokia, mutta ei kuitenkaan ole valmis käyttämään tähän viikkotolkulla aikaa. Rajansa vaeltamiselle asettavat myös kokemus ja varusteet, peruskunto ja terveydentila. Suomalaiset tahtovat nähdä koskemattomia erämaita, mutta läheskään kaikki eivät halua kokea "aidon retkeilijän" masokistisia rasituksia niihin päästäkseen. Tätä taustaa vasten ihmettelimme, missä on se mahti jolla saisimme moottoriajoneuvojen ja ilma-alusten käytön erämaissa loppumaan tai vähenemään merkittävästi?

Totesimme myös, että vesivoimavarojen ja metsien käytön suhteen Lapissa on erityisesti sodan jälkeen eletty kuin siirtomaissa. Kun länsimainen teknologia ja tehotalous eivät ratkaise ongelmia elinkeinoelämän rakenteellisia ongelmia, on parempi ottaa aloite käsiin ja pyrkiä auttamaan silloin itse itseään. Monet saamelaiset ja lappilaiset ovat alkaneet tutkia omaa historiaansa ja huomanneet, että täällä on eletty luonnon kanssa sopusoinnussa melkein kymmenen tuhatta vuotta. Miksei voisi elää edelleenkin, kysäisi Olli? Ehkäpä tulevina vuosikymmeninä tehoturismin rinnalle kasvaa toisenlaista matkailua, joka ammentaa sisältönsä vanhasta Lapista, sen historiasta, kansatarinoista ja nykypäivän lappilaisesta arkielämästä. Ehkäpä ns. luontomatkailu muotoutuu tunturikeskuksien ulkopuolelle, vähäväkisiin syrjäkyliin, jokivarsiin tai jopa rannattomille soille.

Oma luonnon tuntemus paranee

Myöhempinä vuosina kun en kerännyt näytteitä kävin lähiympäristössä kävelyretkillä ja opin vähitellen lukemattomia asioita erämaasta ja sen monista elämänmuodoista ja joka ainoa ilta istuin jonkin aikaa kirjoittamassa muistiin havaintojani. Kesti monta vuotta, ennen kuin opin suhteuttamaan toisiinsa kaikkia näitä huomioita ja vähitellen aloin ymmärtää niitä monimutkaisia prosesseja, jotka säätelevät luonnon toimintaa. Tätä kirjoittaessani aherran itse asiassa edelleenkin Ollin kanssa aloittamieni tutkimusten parissa ja olen kartuttanut melkoisesti sitä tietomäärää, jonka hankinta alkoi niinä unohtumattomina kesinä, jotka aluksi Olli Tuunaisen kanssa vietimme Inarinjärveen laskevissa virtaavissa vesissä ja niitä ympäröivissä erämaissa vuosina 1970,1971, 1972, 1973, 1978 ja 1984. Myöhemmin toiminta laajeni Ollin veljen Pekan kanssa Tenon, Näätämön ja Tornionjoen vesistöalueiden virtaaviin vesiin.

Kun ajatus kotiseutuni luonnonvarojen tutkimukseen oli kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin tällä vuonna 1971 tehdyllä tutkimusmatkalla Ivalonjoen latvavesille. Viimeisenä yönä Ivalonjoen varressa selvisivät minulle suuntaviivat tästä. Paljon siinä tulevassa maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa, mutta jollakin lailla näin sen kokonaisuutena enkä yksityiskohtina. Samalla näin tien, jota myöten voisin kulkea.

Halusin tehdä yhteistyötä Ollin ja hänen veljensä Pekan kanssa: saisimme moneen avoinna olevaan kysymykseen selkeät vastaukset. Yhteistyön avulla opin vähitellen tulkitsemaan ja analysoimaan toistenkin alojen tutkijoiden tutkimustuloksia. Ja kokonaisuutena voisin sanoa, että entisessä kotikunnassani Inarissa sijaitsevat muinaiset asuinpaikat antavat joitakin viitteitä siitä miten ihmiset ovat eläneet kestävällä tavalla.

Asuinpaikat sijaitsivat elannon hankkimisen kannalta keskeisissä paikoissa; peurojen vaellusreittien varrella ja taimenen ja siian nousureittien kohdalla jokisuilla. Inarissa villistä luonnosta suoraan elantonsa hankkiva perhe tarvitsi laajan alueen, vuotuiskokonaisuuden. Siksi nautintakohdetta ja asuinpaikka oli vuodesta toiseen muutettava aina samalla tavoin., koska vain tietyiltä paikoilta saatiin hankituksi ravintoa ja muita elämiselle välttämättömiä tarvikkeita. Luonnontilainen Inarinjärvi ylläpiti rikasta kalastajakulttuuria. Petsamon nikkeli oli joutunut jo sodan alkuvaiheista lähtien Saksan sotateollisuuden huomion kohteeksi ja kun se lopulta sai sen itselleen, tarvitsi sen hyödyntämiseksi sähkövoimaa. Ja mistäpä se muusta se otti sen kuin Inarinjärvestä Jäämereen laskevasta Paatsjoesta, johon rakennettiin Jäniskosken voimalaitos, jonka jälkeen Inarinjärven vedenpintaa ryhdyttiin säännöstelemään. Saksalaisten joutuessa perääntymän Lapista, he kaiken muun tuhotoimintansa lisäksi räjäyttivät myös sota-aikana rakennetun voimalaitoksen ja padon.

Sodan jälkeen Petsamon uusi isäntä - Neuvostoliitto - tarvitsi omiin tarpeisiinsa Petsamon nikkelin, jota sulattamaan tarvittiin jälleen sähkövoimaa. Sotakorvauksena suomalaiset rakensivat kolme voimalaa Paatsjokeen ja niin Inarinjärven vedenpintaa ryhdyttiin jälleen säännöstelemään 1940-luvun lopulla. Inarinjärven säännöstelyn kalataloudellisia vaikutuksia ryhdyttiin selvittelemään 1965. Kenttätöitä johti Jorma Toivonen ja hänen apunaan toimi toukokuussa 2005 kuollut Lapin TE-keskuksen kalatalousjohtaja Olli Tuunainen, jonka tapasin ensimmäisen kerran saman vuoden elokuussa 1965 Inarissa.

Tarkemmin perehdyin Inarinjärven kalatalouskysymyksiin lukiessani Olli Tuunaisen vuonna 1968 valmistunutta gradua Inarinjärven taimenkannoista, jossa hän osoitti minkälaisia haitallisia vaikutuksia Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyllä oli ollut järven taimenkantoihin. Tuunainen oli kerännyt tuolloin eläneiltä paikallisilta kalastajilta Inarinjärveen laskeviin jokiin nousevista taimenista tietoja, joiden perusteella hän asiantuntevasti tunnisti ja tulkitsi eri kantojen nousualueet, ajankohdat jne. Hänen työstään ja muista julkaisuista voi myös nähdä pääasiallisimpia kehityspiirteitä ennen toista maailmansotaa edeltäneestä ajasta aina 1960-luvun loppuun asti; Inarinjärven säännöstely oli muuttanut taimenen elinolosuhteita ja - kalastusta varsin rajulla tavalla koko taimenen elinpiirin alueella.

Tuunainen osoitti työssään millä tavoin kalakantojen sopeutuminen oli tapahtunut jääkauden jälkeen. Asutuksen levittäytyessä Inarin alueelle ihminen alkoi hyödyntää luonnonvaroja entistä tehokkaammin. Perinteiset kalakantojen hyödyntämismuodot ylläpitivät Inarinjärven vesistöalueella asuneiden ihmisten hyvinvointia tuhansien vuosien ajan. Moniin pyyntitapoihin kuului yksityiskohtaisia, kutakin pyyntipaikkaa koskevia sopimuksia, jotka määrittelivät kalastusajankohdat ja tarkat rajoitukset siitä miten sai kalastaa. Näin kalakannat uudistuivat ja kalastettavaa riitti.

Tutkimukset osoittivat, että vedenpinnan säännöstelyn seurauksena järven kalakannat olivat taantuneet ja kalastajaväestö oli joutunut kamppailemaan ennestään tuntemattomien vaikeitten ongelmien kanssa. Säännöstelyn vaikutusten dokumentointi ja arviot vahingoista ja menetyksistä johtivat 1970-luvulla korvauksiin ja kalakantojen hoitotoimenpiteisiin. Havaittiin, että Inarinjärven säännöstely oli vienyt toimeentulon monilta kalastajilta ja järven kalayhteisöt olivat taantuneet. Laaditut arviot säännöstelyn vaikutuksista ja kalakantojen hoidosta ovat edelleenkin pohjana kalakantojen hoidolle. Eniten ihmetyksen sanoja kuuleekin nykyään 70-80-vuotialta eläviltä ihmisiltä, jotka heti sodan jälkeen itse joutuivat henkilökohtaisesti kokemaan säännöstelyn haittavaikutukset. Heille muutos on ollut niin valtava, että sen kokemuksen kanssa on ollut vaikeuksia tottua nykyiseen elämätapaan.

Johtopäätöksiä

Olli Tuunaisen keräämän taimenaineiston perusteella voidaan todeta, että Inarinjärven vesistöalueella on ollut monia taimenkantoja, jotka ovat eronneet nousuaikojen osalta toisistaan ja miten taimenkannat ovat pitkän ajan kuluessa perinnöllisesti erilaistuneet. Perinnölliset erot näkyvät myös eri taimenkantojen vaellusreiteissä, syönnösalueissa, nousuajoissa, kasvunopeuksissa jne. Inarinjärveen laskevien jokien taimenten merkitys vesistöalueella asuvalle kantaväestölle on ollut korvaamaton ja niiden säilyttäminen kalastuskelpoisina on edelleenkin ajankohtainen ja tärkeä kysymys. Vuonna 1984 uudistetun kalastuslain nojalla on Inarin niin kuin monen muunkin Lapin kalastusalueen osalta on päästy siihen, että kalakantojen hyödyntämiselle on asetettu rajat, jotka pyrkivät noudattelemaan kestävän tuotoksen biologisia rajoja. Inarinjärven alueella kalastusalueen tekemät päätökset perustuvat paikallisiin oloihin ja tarpeisiin ja asianosaiset ovat itse ja edustajiensa välityksellä niitä olleet valmistelemassa. Käyttö- ja hoitosuunnitelmiin sisältyvä taimenkantojen hoito tukee paikallisen kulttuurin säilymistä ja matkailukalastuksen kehittämistä Ivalo- ja Juutuanjoissa, joissa on vielä luonnonvaraiset taimenkannat.

Näihin jokiin nousevien taimenkantoihin kohdistuva kalastus ei ole vielä päässyt liialliseksi, koska erilaiset kalastuksen rajoitus ja hoitotoimenpiteet ovat mittasuhteiltaan ja ajoituksiltaan onnistuneet suhteellisen hyvin. Tämä osoittaa, että edesmenneen kalatalousjohtaja Olli Tuunaisen pitkäaikainen ekologinen asiantuntemus on tullut huomioon otetuksi parhaimmalla mahdollisella tavalla. Lopuksi totean, että ilman tieteellistä tutkimusta ei Inarinjärven säännöstelyn kalakannoille aiheuttamista haitoista tiedettäisi vieläkään riittävästi eikä myöskään säännöstelyn vaikutuksia voitaisi muutoin kunnolla ymmärtää. Olli Tuunainen on osoittanut, että ekologia tieteiden menetelmillä voidaan siis varmimmin tutkia ympäristöjemme prosesseja ja tulkita tapahtuneita muutoksia. Joten Tuunaisen viitoittamien ekologisten suuntaviivojen mukaan meidän muiden on helppo jatkaa.

Kosken laskua Ivalonjoella

Kun vuonna 1970 ensimmäistä kertaa laskin Ivalojokea, joki oli minulle entuudestaan tuntematon. Majavan Laurilta olin kuullut, että Kutturan yläpuolella oleva saarnaköngäs on tottumattomalle vaikea laskettava, jopa vaarallinen ja samoin Korhosen koski Kultalan yläpuolella. Joka tapauksessa kun elokuussa 1970 laskimme Ivalojokea, päätimme Olli Tuunaisen kanssa laskea sauvoimilla nämä edellä mainitut kosket.

Halusin kuitenkin nähdä Saarnakönkään rannalta ennen laskisimme alas. Se näytti todelliselta loukulta. Kun kerran siihen joutui, ei ollut muuta ulospääsytietä kuin laskea läpi. Kallioseinämä kohosivat molemmin puolin pystysuorina. Joki kapeni jyrkimmässä kohtaa murto-osaksi entisestään ja vyöryi pauhaten ja hurjalla vauhdilla tuon hämärän kalliokäytävän läpi. Sen keskellä vesi kasaantui korkeaksi harjanteeksi, joka oli paljon korkeammalla kuin vesi kallioiden vieressä. "Meidän on laskettava tuota harjannetta pitkin," sanoi Olli. "Jos luiskahdamme pois sivuun on erittäin suuri vaara, että törmäämme kallion seinämiin. Osaat kai Jouni uida", tiedusteli Olli". Paikallisten asukkaiden mukaan koskea pelättiin kovasti, sillä siinä oli moni vene täyttynyt ja jopa katkennut. Palattuani tutustumismatkalta takaisin veneelle, harkitsimme laskemista köysien avulla, mutta sitten totesimme, että könkään ahtaimmassa mutkassa saattaa sittenkin tulla ylitsepääsemättömiä ongelmia veneen kääntämisessä.

Päätimme siis laskea veneen sauvointen avulla. Laskimme veneen rannalle kosken yläpuolelle. Ehdotin Ollille, että hän asettuisi keulaan sauvoin käsissään ja minä hoitelen perää sauvoimella. Lykkäsimme veneen vesille ja kuljetimme sen kiihtyvän virran keskelle. Syvästä joen uomasta kuului yhä kasvava kohina. Virta ohjautui kuin itsestään kuilun suulle ja könkään kummallakin puolen olevat kallion seinämät ottivat meidät väliinsä. Vene kiiti yhä nopeammin harjanteen ylimpien tyrskyjen varassa, ja villi könkään kohina, joka kaikui takaisin korkeista kallionseinämistä moninkertaistui, huumasi melkein kuuroiksi. Vaahtoa lensi veneeseen. Välillä tuntui kuin en olisi nähnyt keulassa seisovaa Ollia. Jännitystä kesti vain muutaman minuutin. Sinä aikana me kiidimme ehkä kilometrin verran, sukeltauduimme näkyville ja laskimme könkään alla olevaan akanvirtaan.

Saarnakönkään jälkeisten koskien lasku oli leikintekoa. Matka joutui ja kalanäytteitä tuli tiuhaan tahtiin. Ennen Kultalaa yövyimme Appisjokisuussa. Sen alapuolella on toinen Ivalonjoen pahimmasta koskesta, Korhosen koski. Yövyttyämme kävin seuraavana aamuna jalkaisin rannalta katselemassa koskea. Appijokisuun jälkeen eräs kallioriutta kaarrutti ja jakoi virran ikään kuin kahteen osaan, jossa toisessa oli sarja pienempiä ja suurempia koskia. Kapeaan väylään syöksyvän vesipaljouden vauhti lisääntyi pelottavasti. Isoja, valkoisia aaltoja kohoili korkealle ja niiden välissä oli suuria pyörteitä. Jos aikoi päästä ehjänä läpi oli laskettava siitä missä vesi virtasi voimakkaimmin. Totesin Ollille, että tämä Korhosen koski saattaa olla pahempi kuin Saarnaköngäs. Lähdimme siis yrittämään veneen laskua sauvointen avulla kuten Korhosen koskessa.

Kosken niskalle tultuamme pysäytimme hetkeksi veneen. Joki näytti jonnekin tyhjään katoavan. Jatkoimme. Olli työnsi veneen kokan kohti pääväylää, joka tuokiossa imaise meidät mukaansa. Tajusin, että paluuta ei ollut enää. Päästyämme ensimmäisten kuohujen sekaan, alkoi veneeseen roiskua vettä. Aallot olivat vielä pieniä, mutta antoivat vihiä siitä, mitä oli tulossa. Koski kävi kovemmaksi ja pärskeet alkoivat lennellä. Tästä pääsi alas vain ohjaamalla sauvoimilla venettä harjaa pitkin. Olin iloinen siitä, että pysyimme keskellä väylän syvintä kohtaa. Ja vene syöksyi Ollin ohjastamana viistoon harjan yläpäähän. Kun vene sitten kiiti ihan pääväylällä vaahtojen keskellä, painui aaltojen väliin ja nousi taas, ei minulla ollut selvää käsitystä mistään muusta kuin siitä, työnsin koko painollani sauvointa ja toivoin, ettemme vain osuisi isoon kiveen.

Olin tässä kohtaa pelosta suunniltani, pelätessäni harjan välisten pyörteiden kääntävän veneen poikittain jotakin virrassa olevaa yksittäistä kiveä vasten. Sehän tietäisi meidän matkamme välitöntä loppua. Mikään puuvene ei kestäisi tällaisessa tilanteessa virran suunnatonta voimaa, vaan katkeaisi kuin tikku. Olli sai kuin saikin pidettyä veneen kosken harjalla ja muutama minuutti sen jälkeen Olli sai ohjattua veneen akanvirran pyörteeseen ja teki vielä mitä oli tarpeen ja olimme Kultalan suvannon rannassa. Olin puolimärkä, syljeksin suusta vettä.

Takaisin