Muutamia muistikuvia Kaapin Jounista
Kohtaaminen Jurmukoskella 1953
Tapasin ensimmäisen kerran kuuluisan porosaamelaisen Kaapin Jounin pääsiäisenä 1953 Inarin Jurmukoskella Martti ja Aili Wallen luona, jossa vietin tuolloin parhaillaan pääsiäislomaa.
Olin pitkäperjantaina ulkona heittelemässä suopungilla lumikinokseen pystyttämiäni poronsarvia, kun Inarin suunnalta kuului kirkas miehen ääni joikuvan ja hetken kuluttua pihalle tuli pitkä pororaito, jota ohjasti pienikokoinen mies, jolla oli punainen neljän tuulen lakki päässään. Mies hyppäsi ketterästi reestään ylös ja hetkessä hän oli irroittanut ajokkaat valjaistaan heittäen niille jäkälä limput eteen.
Menin jututtamaan outoa tulijaa, joka esitteli itsensä Kaapin Jouniksi. Hän valitteli huonoa ajokeliä ja arveli ajokkaittensa tarvitsevan muutaman tunnin lepotauon.
Jouni kertoi lähteneensä matkaan Lemmenjoelta jo yli kaksi viikkoa sitten Norjan Reisivuonoon tehdäkseen vaihtokauppaa poronruhoilla siellä norjalaisen kauppiaan Kunnarin kanssa. Keli oli ollut poroille raskas vesikeli ja Jouni joutui lepuuttamaan väsyneitä porojaan Martin pihalla iltaan asti, jolloin yöksi kylmenevän sään johdosta keli jälleen parantui ja matka Lemmenjoelle jatkui.
Tiesin, että Jounia pidettiin kunniassa ja arvossa. Jouni oli tiettävästi uhrannut porotokastaan sodanaikana melkoisen osan isänmaan puolustukseen. Hän oli saamelainen isänmaan ystävä. Koko Inarin kunnan kuuluisin mies.
Katselin häntä kauan hellittämättä hänen puuhaillessaan rekien luona, ikään kuin olisin tahtonut painaa mieleeni hänen jokaisen piirteensä. Hänellä oli punaisesta verasta tehty lakki päässään. Tarkastelin hänen elämän kokemuksen uurtamia kasvojen ryppyjä, hänen älykästä ilmettä. Tuokioksi hän tavoitti katseeni. Kuunnellessani Jounia, minut valtasi jonkinlainen uteliaisuus, joka tuntui hämmästyttävän häntä. "Kuka sinä olet", kysyi hän minulta. Kun kerroin hänelle huomasin miten Jouni tunsi heti ystävyyttä kohtaani.
Hän kertoi minulle, että äitini oli piikonut hänen perhettään 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Huomasin, että Jounilla oli miellyttävät kasvot ja suora, hymyilevä mutta tarkka katse. Jounin tultua pirttiin, istahdin hänen lähettyvilleen ja tarkkailin häntä.
Tunturien mies Jurmukosken tuvassa
Jouni oli tuolloin jo lähes 80-vuotia, mutta hänen olemuksensa ja ajatukset vaikuttivat nuoren ihmisen ajatuksilta. Minulle oli opettavaa ja mielenkiintoista keskustella hänen kanssaan ja hänen tiivistämänsä elämäntarinan mukana minulla oli tilaisuus siirtyä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikaan Inarin ja Utsjoen kuntien rajamailla Iijärven pohjoispuolella.
Reitti Lemenjoelta Reisivuonoon tuohon aikaan oli pisimpiä ja vaarallisempia. Iso osa siitä kulki Inarinjärven tuulista pohjoisrantaa pitkin ja siitä edelleen läpi lähes asumattomien erämaiden Norjaan.
Vaikka Kaapin Jouni oli tuolloin jo lähes 80-vuotias, näytti hän olevan yhtä voimissaan kuin saapuessaan Lemmenjoelle 1900-luvun alkuvuosina, eikä yli viidenkymmenen vuoden työskentely täällä kylmässä ilmanalassa ollut verottanut hänen ketteryyttään, luontaisia liikunnallisia ja älyn lahjojaan juuri ollenkaan. Alle puolitoistametrinen Jouni ei näyttänyt ikäiseltään. Hänellä oli voimakaspiirteiset, nuorekkaat kasvot, tummat hiukset, jotka lainehtivat poikamaisesti kuin tunturituulen tuivertamina.
Kaapin Jouni oli harvinaislaatuinen, synnynnäinen metsien ja tunturien mies, poikkeuksellisen sitkeä ja kestävä mies pienestä koostaan huolimatta. Kun useimmat poromiehet pitivät porojen kokoamisen ja paimentamisen kanssa vietettyä aikaa raskaana ja kuluttavana Jounista se tuntui turhalta valittamiselta. "Porot ovat olleet koko elämäni. Olen elänyt lapsuudessa ja nuoruudessani paljon laavussa, joka oli tehty porojen nahasta, lapsena minut kiedottiin niiden vasojen lämpimiin taljoihin. Olen ollut porojen kanssa mitä erilaisemmissa olosuhteissa, imenyt itseeni niiden henkeä ja ympäristöä missä ne ovat eläneet ja kasvaneet."
Kuuntelin hämmästyneenä kaikkea tätä Jounin kertomana. Välillä Jouni innostui kuvailemaan Utsjoen ja Pohjois-Inarin tunturi ja vaaramaisemia: "Avara maisema siellä on täynnä toinen toistaan seuraavia puuttomia tuntureita, soita, jokia ja järviä jota jatkuu Pulmakjärvelle asti." Välillä Jouni kertoi poronhoidon hyvistä ja huonoista ajoista. Hyvinä vuosina porokanta kasvoi niin, että poroja saattoi olla silmänkantamattomiin. Lakkaamaton virta poroja, joiden sarvet kolisivat toisiinsa, jota renkien huudot eivät pystyneet peittämään. Jouni jatkoi. Hän kertoi taas jonkin tarinan. Jounilla olikin muisteluksia. Enkä väsynyt kuuntelemasta.
Oli suorastaan ilo kuunnella Martin tuvassa Jounin eloisaa kuvausta saamenkielellä erilaisista asioista ja elämän ilmiöistä. Siinä hänen jutusteluaan kuunnellessa selvisi minulle, että vuosikymmenien ajan rajakauppa Norjaan Inarin saamelaiskylistä käsin oli ollut varsin vilkasta.
Välillä Jouni katsahti järvelle. Talon emännän Aili keitellessä kahvia, Jouni koko ajan puheli iloisesti, kertoili asioista, joista minulla ei ennestään ollut mitään käsitystä. Kertoi millaisissa tilanteissa hän oli pitkän ja vaiherikkaan elämänsä aikana kokenut ja nähnyt. Jounin puheet alkoivat todenteolla kiinnostaa.
Elämä Kaapin Jounin aikaan
Käydessäni Inarissa kansakoulua muistan miten pororaitojen tulemiset ja menemiset Juutuanvuonossa olivat mitä kiehtovampia näkyjä. Ei ollut mitenkään tavatonta, että pororaidon ohjastajalla oli parikymmentä ajoporoa vetämässä kukin omaa rekeään, jossa kussakin saattoi olla painoa satakin kiloa. Mikään muu eläin ei sopinut paremmin toimimaan vetojuhtana näissä pohjoisen ankarissa oloissa. Jounin kaltaiset poromiehet olivat riippuvaisia näistä ajoporoistaan. Sellaiset miehet kuten Jouni arvostivat näitä isoja juhtia, koska ne jaksoivat vetää painavia kuormia. Satojen vuosien ajan poromiehet olivat käyttäneet ja jalostaneet porojaan vetämään painavia kuormia suhteellisen pitkiäkin matkoja mitä vaativimmissa olosuhteissa.
Kauppareiteillä raitohärjistä tuli poromiesperheiden kumppaneita eloonjäämistaistelussa. Raitomiehet tarvitsivat porojaan ansaitakseen elantonsa tavarankuljettajina, postinkantajina jne. Työnsä palkaksi porot vaativat vain hoivaa.
Ajoporot vaativat jatkuvasti huomiota niin reitillä kuin kotonakin ja Jouni uhrasi niihin aikaa. Hän kertoi kasvattaneensa jokaisen vasasta asti ja hän tunsi ne yhtä hyvin kuin vaimonsa kuin lapsensakin. Porot ovat olleet minulle tärkeysjärjestyksessä aina ensimmäisenä, kertoili Jouni Martin tuvassa pitkäperjantaina 1953. Jouni kuvaili eloisasti poronhoitamisen eri vaiheita ja niiden vaatimia työmääriä. Varsinainen porolla ajaminen oli Jounin mukaan työn helpoin osa.
Jouni kertoi siitä ajasta jolloin hän oli ollut nuori ja minkälaista oli porojen kanssa eläminen Itä-Utsjoen ja Pohjoi-Inarin tuntureilla. Hän oli pitänyt elämästään porojen kanssa siitä hetkestä alkaen kun hän oli pienenä poikana istunut isänsä sylissä poronpulkassa. Hänellä oli selvä muistikuva ensimmäisestä ajomatkastaan isänsä kansssa porolla, hän oli lumoutunut pulkan keinahtelusta puolelta toiselle. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi Jouni joutui tunnustamaan, että kulkeminen porojen kanssa yli tuntureiden, jokien ja soiden vaati vahvoja ja nopeita ajokkaita.
Jounin muistot palasivat siinä Martin tuvassa jutustellessamme viitisenkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin hän ja hänen veljensä Aslak olivat olleet nuoria poromiehiä Utsjoen tunturimaisemissa. Jouni kertoi, että mitään karttoja ei hänen nuoruudessaan käytetty. He tunsivat veljensä kanssa alueen ja kaiken, mitä siellä oli. He eivät käyttäneet mitään: eivät karttaa eivätkä mitään muuta. Tiesivät itse. Kuljettiin lähipaikasta, talvipaikasta kuljettiin kesäpaikkaan. Kesäpaikasta syksypaikkaan ja syksypaikasta talvipaikkaan. Vaellettiin talvella porojen kanssa samoin kesällä. Niin siirryttiin paikasta toiseen. Seuraavana vuonna, jos löydetään hyvä paikka muualla, jonne voi jäädä laiduntamaan.
Kysyin leikkimielellä Jounilta: "Mikä on poromiehen pahin vihollinen?" Jouni oli pitkään vaiti kunnes vastasi: "Jos jätetään luvusta pois toinen poromies, niin pahimmat viholliset ovat sudet ja ahmat. Erityisesti susia on viimeisen parin vuoden aikana ollut ehdottomasti liikaa. Nuori poromies vielä pärjää jollakin lailla petojen kanssa, mutta sellainen vanheneva poromies kuin itse olen, on suuria vaikeuksia susien, mutta myös erityisesti ahmojen kanssa. Hyvistä porokoirista on silloin paljon apua, jatkoi Jouni."
He olivat veljensä Aslakin kanssa jakaneet vaarantunteen silloin kun sudet ja karhut ahdistelivat heidän porojaan. Kumpikin yritti parhaansa mukaan torjua alituisesti heidän porojensa kimppuun käyviä petoja, mutta silti he olivat riippuvaisia toinen toisistaan ja luottivat siihen, että toinen tulisi avuksi, jos tilanne näyttäisi pahalta. Ymmärsin, että sellaisista hetkistä ja tilanteista lähtien oli heidän välilleen kasvanut syvä veljeys. Myöhemmin kummankin miehen tie oli tuonut heidät tänne Länsi-Inarin turvallisiin outamaihin.
Kaapin Jounin näkemys saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta
Auringon laskettua taivaan väristä näki selvästi, että illasta ja yöstä tulisi kylmä. Lumi oli kovettunut, mikä merkitsi, että Jouni oli kohta valmis jatkamaan matkaansa. Ajoporojen silmät olivat kohdistettuina valjaisiin, jotka Jouni asetti paikoilleen. Oli pakkanen, mutta ei kuitenkaan liian pureva. Ihanteelliset olosuhteet tehdä matkaa nopeasti. Valjastettuaan kaikki ajoporonsa antoi hän lähtökäskyn: Hoioo, Hoihoo... Tuntui kuin Jounin ääni olisi kiskaissut raidon liikkeelle. Porot kiihdyttivät vauhdin nulkkaan.
Tapasin seuraavan kerran Jounin Inarissa vuoden kuluttua (1954) saamaan aikaan Inarin kirkolla Fredrik Heikkilän pihalla. Silloinkin oli yhtä huono keli kuin nyt täällä. Tälläkin kertaa hän oli tulossa Reisivuonosta. Jouni pyysi että vetäisin tyhjän poronreen Taka-Lapin kaupan eteen. Sieltä hän oli ostanut pari jauhosäkkiä, koska Reisivuonossa kauppias Kunnarilla oli jauhot loppuneet kesken. Palattuamme ostosten kanssa takaisin Heikkilän pihalle, jatkui tarinointi tällä kertaa Fredrik Heikkilän tuvassa.
Myöhemmin samana vuonna näkyi Sapmelas-lehdessä pieni artikkeli, jossa Jouni selvitteli lukijoille poroelinkeinoa ja saamelaisuutta koskevia näkemyksiään. Saamelaisuudesta Jouni arveli, että lantalaisuutta alkaa olla joka paikassa. Kesälläkään ei enää näe missään saamelaisia. Saamelaiset pukeutuvat lannanvaatteisiin ja puhuvat suomenkieltä. Sen sijaan talvella saamelaiset käyttävät enemmän lapinvaatteitaan ehkä siksi etteivät he muutoin tarkene.
Hän on myöskin huomannut, että läheskään kaikki saamelaiset eivät enää porokokouksissa kykene tuomaan ajatuksensa esille saamenkielellä ja joutuvat välillä käyttämään suomenkieltä. Tästä kaikesta näkee, että vika on jossakin, mutta missä Jouni aiheellisesti kysyy. Saamelaiskulttuurin tulevaisuudestakin Jounilla olivat selkeät tähän päiväänkin edelleen sopivat käsitykset: "Kaikki merkit viittaavat siihen, että saamenkansa on tuomittu häviämään maan päältä. Mutta kansan säilyminen tai häviäminen on kuitenkin sellainen asia, joka riippuu kansasta itsestään. Mikäli kansalla itsellään ei ole kansallistunnetta, se ei kykene elämään ja kilvoittelemaan kansojen välisillä kilpailukentillä. Mutta mikäli kansa on valistunut ja pitää omia perinteitä ja tapojaan arvossa, se on luja ja tulee säilymään ja kestämään millaiset koettelemukset tahansa. Sydämestäni toivoisin, että saamenkansa kestäisi nykyajan mukanaan tuomat koettelemukset ja toivon, että saamelaiset heräisivät enemmässä määrin valvomaan kansansa etua!"
Viimeisen kerran kuulin Jounista juhannuksen maissa vuonna 1956 Lemmmenjokisuulla, kun kuuntelin Suomen tietotoimiston uutisia radiosta. Niissä kerrottiin, että Kaapin Jouni oli kuollut.