Alkusanat

Tässä kirjoituksessa kertomani kohtaamiset Solojärvellä asuvien Jurmun veljesten- Martin, Sammelin ja Matin- luona ajoittuvat vuosiin 1951-1956. Ajallisesti ja paikallisesti kerron pitkään eristyksessä tiettömien taipaleiden takana eläneistä ihmisistä, jotka toisen maailmansodan jälkeen parantuneiden kulkuyhteyksien ansiosta pääsivät tiivimpään kansakäymiseen järjestäytyneen suomalaisen yhteiskunnan kanssa.

Sisimmässäni elävät yhä hetket, jotka vietin äitini kanssa Solojärvellä inarinsaamelaisten veljesten Martin, Sammelin ja Matin luona noina vuosina. Myöhemmin olen tullut käsittämään miten arvokas on elämässä aikaisemmin hankittu tieto ja kokemus elämän polun kiviselä tiellä. Ilahdun aina kun kuulen, että nämä paikat mistä kerron ovat edelleen olemassa. On opettavaista muistoissa törmätä päiviin, jotka peruuttamattomasti ovat häipyneet menneisyyteen ja osin unohtuneet. Mitä olikaan elämä silloin? Tämä oleskeluni, joka venyi Solojärvellä niin pitkäksi, soi odottamattoman tilaisuuden oppia tuntemaan paikallisen inarinsaamelaisväestön olosuhteet ja luonteen. Olen pitkään elänyt niistä kokemuksista.

Nuo hetket, tuokiokuvat Solojärvellä viettämästäni ajasta, ovat kuvia Solojärven ja sen ympäristön ihmisisistä, näkymistä ja tapahtumista, jotka olen kokenut voimakkaina elämyksinä. Ne piirtyivät silmieni verkkkokalavolle viivähtäen siinä hetken, Vuosikymmenten takaa ne palautuivat mieleeni, jopa yksityiskohtaisen tarkkoina.

Solojärvi

Tullessani Solojärvelle kesäkuun alussa 1951 olin vastikään täyttänyt kahdeksan vuotta. Noina poikasvuosina oli mukavaa saada kosketus mihin tahansa; täkäläinen asutus oli pienimmuotoista, ihmisiä vähän ja nekin asuivat etäällä toisistaan. Tänä aikana opin jotkut asiat tuntemaan perusteellisesti ja taas toisista asioista taas en mitään tai vain vähän. Poika- ja nuoruusvuodet elin melko huolettomasti paivä kerrallaan.

Sellainen oli silloinen ympäristö niinä vuosina, jotka äitini kanssa vietimme Solojärvellä. Noina vuosina sain paljon kuulla varsinkin Jurmun Matilta ja hänen veljeltään Martilla alueeseen ja sen ihmisiin liittyviä historiallisia tosiasioita, jotka kaikki olivat minulle tuntemattomia. Se oli samalla koulunkäyntiä elämää varten. Jurmun veljesten luona oleminen tapahtui minulle edullisena ajankohtana, koska kesäisin, jolloin oli enemmän aikaa, heillä oli aikaa myös minulle, jonka tiedonjano kasvoi päivä päivältä. He uhrasivat minulle runsaasti aikaansa, ja avoimella mielellä, joka oli vertaansa vailla he antoivat henkilökohtaista ja yleistä tietoa inarinsaamelaisten elämästä enemmän kuin mitä saatoin omaksua.

Marti Wallen luona vuonna 1953

Käydessäni 1980-luvun loppupuolella uudestaan täällä kaikki oli muuttunut; kaikissa taloissa oli sähköt, televisio ja autolla pääsi pihalle. Suurin osa kokemuksista värittyy tietenkin pohjoissaamelaisesta näkökulmasta; ne ovat omakohtaisia kokemuksia ja havainnoitua historiaa, mutta sen ovat tehneet inarinsaamelaiset miehet ja naiset, jotka itse ovat äällä eläneet. Jurmun veljeksille olen kiitollinen siitä, että tarjosivat minulle autentisen kertomuksen heidän sukunsa pitkästä historiastaan tällä alueella.

Juutuanjoen maisemissa

Vietin siis äitini kanssa Solojärvellä kesät vuosina 1951-1956 siten, että kesän 1951 vietimme Haukkapesäosaojan varrella sijaitsevassa saksalaisten sodanaikaisen pääpirtin yhdessä huonokuntoisessa huoneessa ja Ahkioniemessä Lukkarin Sammelin sodassa poltetun talon aitassa. Ruoat tehtiin ulkona kun ei ollut liestä tai uunia. Kesän vietimme 1952 Sammeli Wallella ja hänen veljensä Martti Wallen luona Jurmukoskella, kesät 1954, 1955 ja 1956 Matti Wallella, jonka vaimo Inka oli kaiken lisäksi äitini pikku serkku.

Elämä ja ihmiset täällä inarinsaamelaisten luona Solojärvellä olivat aivan toisenlaisia kuin Angelissa, jossa olin viettänyt kasvattipojan karuaa ja ykstoikkoista elämää Kistiina ja Niila Länsmannin luona vuosina 1946-1950. Täällä Solojärvellä pääsin sisälle inarinsaaamelaisten ajatusmaailmaan, erätarinoihin ja muisteloihin tämän alueen entisaikojen elämästä. Erityisen kiitollinen olen siitä Matti Vallelle, Martti Vallelle ja Menes-Antille eli "Karhu Antille. Tiedän, että tällaiset tarinat eivät tämän päivän pohjoissaamelaisia poliitikkoja juurikaan kiinnosta, mutta ehkä jotkut muut sentään haluavat lukea tarinoita niiltä ajoilta, jotka eivät koskaan palaa.

Näiltä ajoilta pääpiirteittäin voin palauttaa mieleeni, alueen selkeästi jäsentyvät ja erottuvat maiseman ja Juutuanjoen ylimmän kosken-Jurmukosken virrankuviot vuosien takaa. Mutta muista Juutuanjoen koskista en muista yksityiskohtia. Mieleeni on jäänyt eräs muistikuva kuumalta kesältä 1953. Illalla Martin aitassa unen päätä tavoitellessa kuuntelen ja hiljennyn kuuntelemaan Jurmukosken kohinaa. Se on oma lukunsa ja kokemuksensa. Merkillistä miten nopeasti siihen tottuu ja miten se suorastaan rauhoittaa mieltä, kun se kuuluu riittävän eteeltä ja seinien sopivasti vaimentamina. Aivan kuin luontoäänet.

Solojärven vuosien ajoilta mieleeni jäänyt luontoääni on peräisin Martin kotipihan aitasta, jossa oli kesäisin soma yöpyä. Maa oli sillä kohtaa kiviainesta, mutta koivut olivat onnistuneet valtaamaan kasvutilansa aivan aitan vierestä. Ei ne suuren suuria olleet, mutta lehvistö riiti suojaamaan aitan kattoa keskipäivän auringon säteiltä. Tietäähän sen, että koivujen lehdet kahisevat vähäisestäkin tuulen vireestä. Kahinasta tuli sitten se ääni joka selvästi erottui metsän muista äänistä. Sen tulin Jurmukosken aitassa huomaamaan, että Jurmukosken ääni oli minulle perin uutta, metsän äänistä poikkeavaa. Juuri sen takia että Jurmukosken orkesterin pauhu on herkeämätöntä, alati jatkuvaa ja ikuista. Kosken ääni ja liike eivät vaikene, metsän äänet taas ovat epävaikaita, hetkittäin vaikenevia.

Nämä Solojärven ympäristön selkoset nämä Jurmun veljekset tunsivat lapsuusvuosiltaan saakka. Jo komsiosta käsin ja poron pulkkaan käytettynä he olivat katselleet näitä seutuja sirkeillä silmillään. Siten erämaa oli koulinnut heidät mestarin taitoihin vuosien saatossa. Veljeksistä Matti oli erinomainen kertoja, joka osasi kertoa elävästi kairoilla kokemaansa. Suuri määrä Solojärven ympäristön metsä-, suo ja tunturimaisemaa oli piirtynyt Jurmun veljesten Heikin, Martin, Sammelin ja Matin erämiesmuistiin.

Jurmun Matti

Kun olen vuosikymmenien aikana samonnut ja vaeltanut Inarin selkosia, silloin kun ne olivat koskematomia, tapasin monia inarinsaamelaisia kuten juuri edellä mainitsemani Jurmun veljekset Sammeli, Matti ja Martti. Kun osoitin kiinnostukseni heidän kertomuksiaan kohtaan, ehkäpä he muistojen herkistäminä avautuivat paljastamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Kaikki nämä mainitsemani tervaskannot olivat luonnollisesti itseäni vanhempia ja jo vuosikymmeniä sitten mananmajoille siirtyneitä, mutta melkein kaiken kuulemani ja näkemäni olen pyrkinyt säilyttämään mielessäni.

Retki Illesti- ja haukkapesäjoille

Inarin saamelaisiin kuuluvat Jurmun veljekset olivat niitä eläjiä, jotka antoivat alueelle oman erikoisen sävynsä. He olivat omalla tavallaan niitä personallisuuksia, joiden luota minun kaltainen etsijä löysi sitä sadun taikaa, mitä monet niin kovasti kaipaavat. Jurmun Matin kanssa teimme myös elokuussa 1956 ikimuistoisen ja minua opettavan kalamatkan Illesti- ja Haukkapesäjoille.

Seuraavassa yritän kertoa tuosta monella tapaa mielenkiintoisesta matkasta. Oli elokkuun puoliväli. Lähdimme matkaan. Matti nosti tottuneesti poronnahkasta valmistetun laukun selkään. Painava taakka, jossa oli pari porontaljaa makuualustaksi, laavukangas, pari verkkoa ja parin päivän ruoat kuten kahvia, margariinia, leipää ja ilmakuivaa poronlihaa.

Matka Matin kanssa alkoi vaivattomasti ja mukavin kulkureitti löytyi helposti; aluksi kuljimme Kittilän ratsutietä pitkin. Hän piti hyvää vauhtia. Nousimme ensin läheisen Jaamisvaaran rinnettä ylöskäsin.Pysähdymme hetkeksi reitin korkeimmalle kohdalle vetämään henkeä. Huomaan, että Matti on tottunut tällaisiin nousuihin. Panin merkille, että Matin kävelytyylissä oli jotain persoonallista. Jotain Matista kertovaa jos sitä vaivautui tutkistelmaan. Panin heti merkille Matin poikkeuksellisen korkean, määrätietoisen sekä tarkasti tasapainotetun askeleen hänen kävellessään etupuolellani. Mistä siis oli peräisin Matin korkea ja samalla varova askel, pohdiskelin itsekseni. Tämäkin selvisi tämän matkan loppuosuudella seikkaillessamme Haukkapesäjokilaaksossa. Sellaisessa maastossa pääsee vain eteenpäin Matin kaltainen korkea-askelinen mies.

Laskeuduimme Illestijoen sillalle, josta siirryimme jokivarteen. Illestijoki virtaa hyvin autiota seutua eikä sen rannoilla näy jokisuussa sijaitsevan Hännisen talon jälkeen ainuttakaan asumusta. Jokivartta myötäilevät harjunrinteet, hieta -ja soramellat sekä koivu ja pajuryteiköt. Joki käsittää runsaasti koski ja suvantojaksoja.

Hetken jokivartta kävelyämme otimme Matin kanssa vavat esille ja niihin siimat ja perholetkat kiinni ja sitten veteen pyytämään. Kala söi hyvin. Huomasin miten Matti kalasti liikkein, jotka poikkesivat hänen tavanomaisesta verkkaudestaan. Kalat suorastaan lentelivät varvikkoon ja paikalta kuului hiljasta puhetta -Kylläpä täällä kala syökin tällä kertaa, joten kannatti tulla. Samalla huomasin miten jokivarren pusikossa lenteli runsaasti perhosia ja sääskiä. Siis se oli kalan ruokaa, jota kalat nyt napsivat pinnalta. Samalla linnut laulelivat jokivarren koivikoissa monenlaisin äänin. Nyt oli siis se aika käsillä, jolloin harjukset ja tammukakat nousivat pintaan perhoja ja vilkkuja tavoittelemaan.

Pienen kalastusrupeaman jälkeen matka jatkui. Mieleni on sanomattoman kevyt, täynnä tuntemattoman odotusta. Jo ensimmäisessä ottipaikassa saimme punalihaista kalaa välipalaksi. Siitä ylöspäin kala ei ollut enää samalla lailla syönnillään, kun ilmat olivat olleet koleita ja vesi korkealla.

Tästä edessä olevaa taipaletta on vaikea arvioida, mutta sitä kertynee välttämättöminen mutkineen ainakin viisitoistakilometriä. Kun kyselin Matilta tarkemmin reitistä hän totesi, että tarkoitus on palata toista reittiä kuin menomatkalla. Suunta noudatti Matin omia keinoja. Hän imrovisoi maaston mukaan vältellen soita, ryteikköjä, louhikkoja ja hankalia nousuja, jotta patikkamatka muodostuisi mahdollisimman helpoksi. Niinpä muutamassa outamännikössä Matti yllättäen kääntyi jyrkästi vasempaan. Syy selviää pian. Tulimme pitkän ja vaikeakulkuisen rakka-alueen reunaan, jossa sen ylittäminen kävi parhaiten kivetöntä kannasta myöten.

Huomaamatta maasto oli hiljalleen kohonnut. Illestijokilaakson männikkökankaat ovat muuttuneet loiviksi vaaramaiksi tummanharmaiksi rakkoineen. Jäkälä oli täällä uskomatoman rehevää. Männikkökankaat olivat muuttuneet hiljalleen koivikoksi. Päivän kuluessa olemme nousseet lähemmäksi Haukkapesätuntureita. Tunturin huiput toisensa jälkeen olivat liukuneet ohitse. Kunnioitin täällä näitä seutuja samonneiden inarinsaamelaisten käsityksiä; ne ovat meidän maita.

Huomasin miten Matilla näytti olevan merkillinen kyky käyttää hyväkseen noita noita kauniita poronjäkälän peittämiä harjuja ja matalampien hiekkaharjujen ikimänniköitä, joissa paikoitellen maa saattoi olla tasaista kuin pöytä. Matti keksi myös matalimmat kohdat purojen kahlaamiseen. Kun olimme Nurkkavaaran kohdalla kyselen minkälaista maastoa on edessäpäin. Suota, harjuja, vaaroja ja tuntureita on täällä riittämiin ja niiden välissä järviä ja lampia. Vaaroissa ja tunturien rinteissä on isoa petäjää, osa keloutuneita, joissa muutamassa kotkanpesä ja myös vanhoja pesintäpaikkoja. "Olen käynyt näissä maisemista poikasesta alkaen ja olen nähnyt miten kotka iski vasan porotokasta".

Kuulen Matilta ettei kotka ole täkäläisten ihmisten suojatti eikä suosikki. Monet ovat oppineet vihaamaan sitä lapsuudesta saakka, koska se verottaa porotokkaa ja on erityisen perso vasoille. Se tulee matalalla lentäen ja iskee vasaan. Joten täkäläisilleä asukkailla ei ole mitään syytä viritellä joikuja kotkien kunniaksi. Kuulen, että kotkan lentorata saattaaa välillä hipoa pilviä. Se saattaa liidellä kilometrien pituisia matkoja räväyttämättä kertaakaan siipiään. Kotkan kaarroksia leimaa voimakkuus, rohkeus ja vapautuneisuus, sen ei tarvitse pelätä ketään muita ilmassa vaeltajia.

Osoitin tuntureita edessä ja sivuilla. Ne eivät tuota vaikeuksia Matille. Tunturit eivät ole samankokoisia. Jokaisella on oma nimi, oma muoto joiden perusteella ne erottaa toisistaan.

Huomasin, että Matti oli näissä kairoissa kuin kotonaan. Panin merkille miten Matti oli ollut täällä aikaisemminkin, joka kohtaa joesta ei yritetty kalastaa. Hänellä oli selvästi muistikartta aikaisemmista käynneistään täällä. Mestarikalastajaksi tuskin kehitytään harjoittelmalla, se on myötäsyntyinen lahja, jota ei kaikille ole annettu. Matin kaltaiset kalapaikkojen tuntijat ovat valiokyksilöitä. Iltanuotiolle kyselin Matilta lisää alueesta ja aikaisiempien aikojen elämästä täällä.

Matti kertoi pienestä pitäen kulkeneensa näissä maisemissa milloin isänsä milloin veljiensä kanssa kalassa, riistan pyynnissä, karhujahdissa, poroja kokoamassa tai porojen paimentamisessa. Yövyimme Matin kanssa erään tunturijärven rannalla josssa olimme illalla kalastaneet taimenia järven poikki vedetyllä siimalla, johon olimme kiinnittäneet perhoilla varustettuja koukkuja. Saalis oli täälläkin ollut erinomainen ja meillä meni iltakappale niitä suolistettaessa.

Olimme tunturilammen rannalla, joka sijaitsi niin ylhäällä, että siellä täällä kohosi känkkäräkoivuja. Samalla huomasin kotkan joka päästeli kimeitä ääniään. Vesi väreili ja välkkyi. Ilta-aurinko näkyi vaaleitten vihreitten koivujen yläupuolella. Huomaan miten tässä valaistuksessa Matti on kuin kotonaan. Hän oli mies joka oli paljon kokenut elämässään. Maisemassa ympärillä kohoili tunturinhuipuja siellä täällä. Lähella idän puolella kohosi maa syväksi kuruksi, jonka toinen reuna nousi pahtana. Kurusssa kuului solisevan pieni puro. Suoraan edessä, heti lammen toisella rannalla kohosi harjanne, jonka oikealta puolelta näkyi pitkästi maisemaa soineen, tunturin huippuineen ja niiden väilissä välkkyvine järvineen. Kun siirsi katseensa näki selvästi kuinka tunturi aleni koivukkovyöhykkeeksi, jonka sisältä kuulsi lammen pinta. Sen takana levisi laajalti humisevaa ikimetsää, jossa Matti kertoi omine sanojensa mukaan kulkeneensa pienestä pitäen.

Tarinoita nuotion ääressä

Yönuotion teimme kolmesta vahvasta varsin oksaisesta kelon rangasta. Ikäva vain, että sellaisesta tulesta räiskyi kipinäitä, eikä sellainen kestäisi monta yötä. Viritimme mukanamme olevasta laavukankaasta laavun puolikkaan ja sen jälkeen tyytyväisin mielin oikaisimme havuille tulen loimuun. Vaikka olinkin väsynyt päivän rasistuksista halusin vielä jatkaa kyselyä. Matti hymähti, käänsi katseensa minuun ja puheli. Matin kertoessa menneistä ajoista tuli mieleeni miten näitä maisemia oli kovin mukava katsella näin kuulakkaana elokuun päivänä, kun erämaa huokuu rauhaa. Oli rauhaa ja hiljaisuutta sekä erämaan kauneutta.

Välillä Matti vaikeni ja arvasin hänen palautuneen menneisiin aikoihin. Kuuntelin korvat höröllä, kun Matti kertoi näillä seuduilla asuvien ihmisten oloista ja kohtaloista.

Matti jatkoi: tämä erämaa voi olla rauhallinen tai raju, hiljainen tai täynnä myrskyä. Mutta kaikki nämä luonnonvoimmat on koettava, jotta ymmärtää luonnon mahdin. Tämä selkonen henkii herkkää tunnelmaa, sellaista johon ihminen virittyy kuunnellessan luonnon voimien myllerrystä. Mutta joskus se pauhaa uhkaavaa kovuuttaa, hiljentää se rohkeimman ja kovimmankin miehen. Loikoilin nuotion toisella puolella ja katselin ja kuuntelin Mattia, joka välillä innostui kertomaan minulle kokemuksiaan sodassa, johon hän osallistui Pennasen pataljoonassa, kunnioitukseni häntä kohtaan nousi monta astetta.

Kuulin siinä Matin sota-aikaisista kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Matti osallistui toiseen maailmansotaan ns. Pennasen pataljoonassa Luton suunnalla. Jatkosaodan muututtua vuoden 1941 lopussa asemasodaksi ja aina vaan tärkeämmäksi kasvavan Muurmannin radan välile jäi kymmenien kilometrien levyinen asumaton korpi. Varsinkin tällainen armeijakuntien välin kesken saumakohta muodostui tällä laajalla asumattomalla saloseudulla araksi alueeksi. Siellä ainoaksi mahdollisuudeksi jäi joukkojen vähäisyyden vuoksi suorittaa vaadittava linjojen valvonta näiden kenttävartioiden välillä päivittäin kulkevien yhdyspartioiden avulla. Petsamon alueen läpi virtasi Jäämereen laskeutuva Luttojoki. Joen varrelle oli kiireellä rakennettu korpitukikohtia käsittävä vartiolinja. Sillä pyrittiin valvomaan Lutto ja Tulomajoen alueelle pyrkävien vihollisten liikkeitä. Matin aika kului täällä vartiossa olemisen lisäksi partioinnissa.

Isän kanssa metsällä kulkiessa löytyi ihmeen monta puuta mistä hän oli linnun ampunut. Valaisevin juttu Matin kertomuksissa oli se kun hän sota-aikana tuli lomalle ja kun perheellä ei ollut riittävästi lihaa niin hän lähti hirviä katselemaan Haukkapesäjoen jokilaaksosta ja löytyihän ne tutusta paikasta.

Ennen kuin huomasinkaan oli jo myöhäinen yö, mutta Matti vaan puhui puhumistaan. Kaiken hän kertoi hyvin seikkaperäisesti. Lopulta hänen kertomuksensa tuntuivat sulautuvan itse kesäyön avaruuteen, niin elävästi ja rauhallisesti hän osasi puhua ja jotkut tarinat toivat mieleen talvipimeän rajut myrskyt ja tuiskut. Ihmisten kohtalot alkoivat hahmottua aivan uudella tavalla. Ne alkoivat Matin kertomina merkitä minunkaltaiselle kuuntelijalle jotakin, ne tunkeutuivat näkyviin ja jäivät syvälle mieleeni.

Kuulin Matilta, että tälläkin alueella oli ollut aikaisemin metsäpeuroja. Lusman Pekka oli kuulemma ampunut Lemmenjoen latvoilla metsäpeuroja. Hiihtämällä oli kuljettu ja metsästyskin oli lumen aikaan paremmin onnistunut kun jäljetä näkyivät. Matin mukaan metsäpeurat metsästettiin sukupuuttoon 1800-1900-luvun vaihteessa. Osa metsäpeuroista sekoittui alueelle asettuneiden pohjoissaamelaisten suuriin porotokkiin.

Lintuja pyydetiin metsästysreissuilla sekä ampumalla että ansoilla. Syyskuun lopulta lähtien ruvettiin pyytämään. Myös oravia pyydettiin, parhaina päivinä saaliit saattoivat nousta jopa 20 oravaan, iltapäivällä 15 metsoon ja koppeloon. Osa linnuista vaihdettiin Norjassa elintarvikkeisiin. Matin mukaan inarinsaameliaset metsämiehet myivät riistaa vielä sodan jälkeenkin. Metsästä pyydettiin myyntiin ja samalla tuli kotiinkin ruokaa.

Kyselin karhuista ja susista. Niitäkin alueella on ollut joinakin vuosina maanvaivaksi. Karhunkaatoon ryhdyttiin jos karhu oli tappanut poron, lampaan tai lehmän tai oli muuten sopiva syötti tarjolla. Haaska tehtiin siihen lähelle ja kun karhu tuli uudestaan syömään ammuttiin se. Se oli ennen ollut kaikkein varmin metsästystapa. Se, että se on ensin tappanut elukan, niin siitä myös syönyt. Eihän se kerralla syö tappamaansa eläintä.

Metsäriista ja kalastus auttoivat ruokataloudessa. Suuri on se maalintujen riekkojen ja metojoen määrä joita hän oli ampunut ja ansoilla pyydystänyt. Rohkea ja pelkäämätön hän oli ollut näitä erämaaseutuja samoillessaan.

Luonteeltaan Matti oli rauhallinen, harkitseva ja hyväntuulinen. Hän ei koskaan korottanut ääntään tai öykkäröinyt. Matti oli innokas tarinoiden kertoja. Tunnelma oli aina leppoisa. Kerrottiin vuorotellen tarinoita ja naurettiin. Muisteltiin erilaisia erämaassa tapahtuneista sattumista ja tapahtumista.

Keskustelimme pitkään yöhön asti elämästä täällä Inarissa ennen ja nyt. Matilta kuulin, että täkäläisten ihmisten kauppareitti ennen ennnen toista maailmansotaa Inarista kulki Jäämeren rannalle Reisivuonoon kulki Solojärveltä Inariin ja sieltä edellleen pitkin Inarinjärven pohjoisrantaa Sevettijärven ja Näätämön kautta Norjaan. Norjan puolen kaupiaista tämä hyödytti koska talvinen tieyhteys avasi pororaidoille rahdin kuljetusmahdollisuudet Norjaan ja takaisin Suomeen. Inarin kautta rahtikuormat ajettiin siis Norjaan. Reitti Inarista merenrannalla oli pituudeltaan liki 150 kilometirä. Ensimmäisinä vuosina liikenne uudella kauppareitillä oli vilkasta. Reittiä käyttivät alueen paikalliset asukkaat. Rajan taakse vietiin esimerkisi poron ruhoja, lintuja, nahkoja jne. Suomeen taas tuotiin jauhoja, margariinia, sokeria, kuivattua kalaa ja kankaita.

Raidoissa saattoi olla samassa letkassa 10-20 ajokasta, suurimmisa 30. Rahdin kuljettajat tiesivät Suomen puolen talot ja ajoivat etupuolella ehtiäkseen ensimmäisinä majoittumaan yöksi.

Ennen toista maailmansotaa talvikaudet Jurmukosken talon kautta hiihti ja ajoi Kittilän ratsutietä pitkin Norjaan menijöitä, sillä luontevin reitti keskisestä ja länsi-Lapista noudatteli tätä ikivanhaa reittiä, joka oli kunnostettu ratsutieksi. Oli työnetsijöiä menossa Jäämerelle, Ruijaan ja Kuolaan, oli palaajia, turskaraitoja, jauhojen vetäjiä, viinan tuojia ja juojia. Jurmukosken talo ei ollut sittenkään niin sivussa kuin oletettiin.

Mietin Mattia ja hänen minulle kertomia kokemuksiaan. Mikä avasi hänet nyt näin tunnelmallisena iltana kertomaan elämästään ja sisimmistä tuntemuksistaan. Tuli asennon edessä on yleensä se tilanne, joka herkistää kovimmankin miehen. Silloin tarinoidaan ja juttuja kerrotaan. Olivatko rajut kokemukset jollain lailla pehmittäneet ja kasvattaneet Matin kuluneina vuosina, joka säikkymättä oli samonnut vuosikymmenet ja kohdannut niin talven myrskyt, sodan kauhut kuin valoisan kesän herkkyyden. Vai olisiko niin, että erämaa kaikkine kokemuksineen olisi hänetkin lopulta koulinnut.

Matkan aikana selvisi minulle, että Jurmun veljekset ovat huomattavia poronomistajia. Eränkävijänäkin Matti edusti inarinsaamelaisten pätevintä tasoa. Elämänsä aikan Matti oli ennättänyt ampua muutaman karhun, sekä lukuisia saukkoja, kettuja ja kärppiä linturiistasta puhumattakaan.

Kun aamulla heräsin ja kurkotin takin alta tulitikkuja, lennätti tuuli savua silmilleni. Näin rakotulen hiilloksen ja siitä kohoavan rauhallisen sauhun.Tuntui oudolta ja hetkeen en tajunnut missä olen. Mattikin kohosi istualleen ja kieroskeli silmiään. Väsymys oli poissa, olimme kuin uusia ihmisiä, entistä lujempia ja alpuolellamme vihertävät metsät levisivät houkuttelevana laajoina edessämme uusine mahdollisuuksineen.

Ennen kuin kuin lähdimme paluumatkalle nousimme läheisen Haukkapesäpään yhdelle huipulle. Ei ympäristön maisemia mistään sen paremmin näe kuin ylhäältä. Aurinko valaisi sopivasti niitä. Sitähän varten me myös Matin kanssa tänne tultiin. Olin haltioissani maisemakuvasta, joka avautui eteemme. Tunturin huipulta näki hyvin Solojärven ja Mutusjärven takana näkyville Muotkatuntureille asti. Pohjoisessa Solojärven takana näkyvä Otsamo-tunturi nousee välittömästi Solojärven takaa laskien jyrkkävetoisesti Juutuanjoen laaksoon. Juutuanjoen itäpuolella näkyy Kari- ja Nukkumapäät ja niiden eteläpuolella Hammastunturit.

Paluumatkalla Solojärven takana näkyvä Otsamotunturi on eräs Matin suvun maamerkeistä. Se korkeimmalle kohdalle rakennettiin 1950-luvun alussa palovartijan maja. Kaukaisemillaan se erottui korkeiden vaarojen huipulta kymmnien kilometrien päästä. Minulle Otsamo ja sen laella sijaitsevaa palovartijan maja piirtyivät lähtemättömästi silmiini. Otsamosta tulikin ennen pitkää minulle inarinsaamelaisten symboli.

Inarinsaamelaisten elämästä

Matkan jälkeen mietin siinä kahden täysin erilaisten ihmisten, pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten asennetta toisiinsa. Selvästi näki, että kultuurit eivät aina synkanneet toisiinsa. Monet pohjoisaamelaiset eivät vielä tuohon aikaan luottaneet Matin kaltaisiin inarinsaamelaisiin. Inarinsaamelaiset ovat olleet erottamaton osa erämaasta, joka voidaan nähdä ja kokea monin eritavoin. Sitä paitsi inarinsaamelaisten sisäinen kuva poikkeaa ulkoisesta kuvasta. Inarinsaamelainen Matti Valle näki sen eri tavalla kuin joku alueella retkeilevä suomalainen.

Sodan jälkeen Matti perusti syntymäseudulleen Solojärvelle rintamamiestilan 1950-luvun alussa. Hän teki mahdottoman mahdolliseksi. Muutkin inarinsaamelaiset olivat ehkä tunteneet eräpolut ja niiden säännöt yhtä hyvin kuin hän ja hänen veljensä Martti, Heikki ja Sammeli. Mutta Matti sodan käyneenä ymmärsi suomalaisten mukanaan tuomat säännöt. Niitä hän ei ollut oppinut päivässä. Alkukantaisen ajattelun, yrityksen ja erehdyksen kautta opitaan hitaasti, oppimaan tarvitaan monia, usein toistettaviakin asioita ohjaamaan ymmärrystä. Matti oli lapsuusvuosistaan saakka joutunut enemmän tai vähemmän tekemisiin suomalaisten ja pohjoissaamelaisten kanssa eri yhteyksissä. Vartuttuaan aikuiseksi hän joutui hyväksymään tilanteen ja sopeutumaan siihen.

Muistelen Lusman Matilta kuulleeni, että inarinsaamelainen on aina ollut intohimoinen metsä- ja kalamies. Solojärven ja Paadarin alueen asukkaile metsästys ja kalastus ovat olleet puolielinkeinoa, toinen puoli on koostunut poron ja karjanhoidosta. Metsälle ja kalalle piti monen nuoren inarinsaamelaisen päästä jo varhain.

Matin isä metsästi nuorempana Ahkioniemessä asuvan Lukkarin Sammelin kanssa. Aina kun syksyllä oli satanut vähän lunta niin Matin isä pyysi vanhinta poikaa Heikkiä mukaan, tuumittiin mihin mentäisiin. Tavallisesti mentiin Kaksamo ja Kaitamojärven suuntaan tai Otsamotunturin ympäristön outamaihin. Ja kyllä siellä melko usein onnistikin. Lusmaniemen isäntä Lusman Pekka oli Matin isän hyvä ystävä. Myös Matin isä oli koko ikänsä hyvin aktiivinen, ja mainio tarinankertoja.

Matilta kuulin myös sen miten Solojärvi sijaitsi ennen kuin maantie rakennettiin keskellän erämaata. Inarista oli kesäaikana soudettava kymmenen kilometriä alavirtaan käsin, Juutuan joen suulle, jossa sijaitsi Inarin kirkonkylä. Solojärven alueen Paadarjärvi mukaan luettuna kuului alle kymmenen taloa.

Juutuanjokivarressa ei ollut ainoatakaan taloa joen koskenniskan lisäksi sijaitsevan Matin syntymäkodin lisäksi. Solojärvi oli siitä huolimatta liikenteellinen solmukohta. Idän, etelän, lännen ja pohjoisen puolelta pelkkää erämaata, asumattomia kiveliöitä jossa Wallen suvun lisäksi asui Paadarin ja Mattuksen sukuun kuuluvia kantainarilaissukuja. Solojärvestä etelään ja itään käsin alkoi Hammastunturin kaira ja palkinen. Pohjoisempana Välijoen,- Keptujoen ja Vaskojoen ympärille levittäytyvät tunturien ja vaarojen hallitsemat erämaat, järviä, selkiä, tunturien huippuja ja marastoja loputtomiin ja kaikkialta jänkien liepeistä, vaarojen kainaloista ja tunturien louhikoista imivät imivät alkunsa isot purot, vesiväylien verkko, jolla on aina järjestynyt matkaansa päämäärän; alas Inarinjärveen. Siinä oli avaruutta Matille ja hänen veljilleen lähteä kehittymään kohti aikamieheksi kasvua.

Mutta kului vuosikymmeniä ennen kuin kuva näiden maiden ja selkosista ja tunturimaista tuli Matin päässä selkeämmäksi ja laajemmaksi. Eikä se kuva syntynyt ilman omaa kokemusta ja koluamista.

Matin lapsuuden ja nuoruusvuosien koti sijaitsi siis Inarinjärveen laskevan Juutuanjoen niskassa. Joki antoi Matille ja hänen veljilleen Heikille, Martille ja Sammelille ensimmäiset omat saaliinsa: Harrin ja tammukan ongintaan talon viereisestä Jurmukoskesta, riekonansoja joen rantapajukoista. Matin isä Mattis oli talonsa laittanut Juutuanjokeen nousevien taimenten ja siikojen nousureitin varrelle. Juutuanjoken läpi nousivat Inarinjärvestä vesistön ylävirroilla sijaitseville kutualueille suurimmat koukkuleukaiset kojamot ja niiden vertaiset naarastaimenet.

Matti kertoi miten he joutuivat nuorena metsälle, kalalle, poroihin, vasotukseen, polttohonkien tekoon ja heinään. Mistään ei ollut kuitenkaan puutetta. Erämaa oli ääretön ja sen rikkaus osaavalle ehtymätön. Matti metsästi ja kalasti yksin tai veljiensä kanssa. Vuoden kierto ja riistan vaiheet määräsivät erämaan työt. Monesti kevätaamuja piti kuluttaa metson soitimella ja keväthangilla seurata karhunjälkiä, sitten piti naakia joutsenut, kiertää ansapolkuja kanalintujen soitinpaikoilla ja vahtia saukon ja karhunrautoja. Syksyllä piti ampua maalintuja ja hanhia, lumen tullessa oravia ja talvipakkasella huurremetsoja. Siinä välissä tuulastettiin Juutuanjoesta taimenta ja siikaa.

Mattia kuunnellessa kiinnostukseni inarinsaamelaisia kohtaan lisääntyy. Kyselen aikaisemista ajoista Matilta tietoja. Hän kertoi miten inarinsaamelaisten asutuksen olivat aikoinaan ennen tilojen perustamista määränneet kotapaikat, mutta 1800-luvun lopulta lähtien hankittiin suomalaisilta saadun mallin esimerkin takia heinäniittyjä. Kulkuyhteyskin oli tärkeä ja niinpä inarinsaamelaiset rakensivat talonsa jokivarsiin ja järvien rannoille. Uusien talojen yhteyteen rakennettiin samantien navetta ja siten inarinsaamelaiset ryhtyivät pitämään lehmiä. Vuoden 1852 jälkeen alueelle inarinsaamelaisten alueella muutti pohjoisesta porosaamelaisia suurine porotokkineen.

Nämä pohjoisesta tänne muuttaneet porosaamelaiset olivat vaurasta joukoa, heillä oli tuhantiset porotokat, tavaraa ja tottumus rahatalouteen ja sen mukana isompaan maailmaan. Juuri 1800-1900 lukujen vaihteessa määrättiin muodostamaan paliskunnat. Mattikin joutui tekemisiin muiden inarinsaamelaisten ja näiden tänne muuttaneiden porosaamelaisten kanssa. Hän kuunteli näiden juttuja, oppi ja sain uusia ajatuksia. Niinpä hän päätteli, että ajokkaiden ja vähälukuisten tappoporojen kasvattamisen sijasta poroelo voisi antaa sellaisen aseman ja vaurauden, ettei sellaista saisi irti Juutuanjoesta isoista taimenistakaan.

Iltapäivällä jatkoimme matkaa Haukkapesäjokivarteen, tunturin rinnettä alaskäsin. Maa muuttui rakaksi ja aina vain kivisemmäksi ja vaikeammaksi kulkea. Lopulta kiipeilimme kallioiden välisissä kivikoissa ja louhikoissa kunnes tulimme aivan kurun suuhun. En ollut aikaisemmin joutunut kulkemaan näin vaikeakulkuisia seutuja. Kulkemisemme kävi yhä hitaamaksi ja hitaamaksii pienten kuilujen ja kalliopaasien kohotessa eteemme. Laskeuduimme lopuksi vaivalla kohdalle jossa alkoi koivikko. Viimeinkin helpotti. Olin kiitollinen ja ymmärsin elämän arvon aivan uudella tavalla. Se oli tämän matkan tärkein opetus. Joki virtasi alapuolella kurussa, kuului kumea helinä veden pudotessa.

Matkan aikana olimme puhuneet kaikesta mahdollisesta. Matti kertoi minulle myöskin poronhoitoa haittaavista pedoista, etenkin susista ja ahmoista. Kerrankin oli tullut idästä käsin luultavasti Venäjän puolelta alueelle toistakymmentä sutta. Nälkä oli pannut ne liikkeelle. Hirviä oli vähän ja susia paljon. Porot olivat myös täällä käyneet sodan takia vähiksi ja ne oli koottu tarkoin paimennukseen. Synnyinmailtaan pois paenneet sudet muodostivat kasi laumaa, joita silloisen Kyrön palkisen poromiehet jäljittivät ahnaasti. Hukkien jono mutkitteli Ivalonjoen suuntaa länteen. Pitkiä lepotaukoja ei voitu pitää, sillä hukkia ajavat hiihtäjät eivät olleet kaukana. Läheiselle tunturille tullessa sudet huomasivat Vuorhavaaran erotusaidalle johtavan porotokan uurteet lumessa ja niitä myöten lauma juoksi nopeasti Hammasjärvelle. Takaa-ajajat jäivät tietymättömiin. Hammastunturi takaisissa maissa sudet ulvoivat pari yötä. Nälkä alkoi polttaa sisuksia. Täällä nokkaan pisti Repo-Aslakan talo, jonka pihalta susien korviin rävähti pelästyneiden koirien haukku ja susilauma syöksyi enempää haistelematta pihaan. Koirat vilahtivat talon alle. Samassa Aslakka syöksyi ulos ja ampui susia kohti. Aslakan roiskauttama laukaus sai ne liikkeelle ja ne laukkasivat nopeasti Appistuntureille ja sieltä jänkien laitamia länteen kohti lähellä Norjan rajaa laiduntavien Kittien ja Salkojen porotokkia. Vanhan hangen päälle satanut lumi hidasti hiihtäjiä mutta ihmeellisen pian se hidasti erästä sutta joka jäi muista jälkeen. Se oli antanut kaikkensa ja juroi paikoillaanm ikeniään sentään nostaen. Miehet lopettivat sen laukauksella.

Lopuksi

Niinä vuosina, jotka vietin Matin luona niin voin sanoa, että hänen esiintymisessä ja olemuksesta ei näkynyt, että hän olisi lajitellut ihmisiä mielipiteiden, köyhyyden tai yhteiskunnallisen varakkuuden perusteella. Hän keskusteli samalla tavalla kenen kanssa tahansa, ei ollut ylhäinen eikä alhainen kenellekään. Vähäosaiselle häneltä riitti apua ja ymmärrystä silloinkin kun hänen oma elinkeinosa alkoi tuottaa. Eipä silti ei Matti hommiaan ja pärjäämistään kehunut, vaikka muuten olikin erinomainen tarinamies ja jutunkertoja. Pikemminkin hänen tyylinsä oli jättää itsensä sivuun ja joissakin tilanteissa jopa alakynteen, mutta kuulija kyllä käsitti että toisin siinä oli käynyt. Matin vaimo Inka porosaamelaisen Kitti Klemet Niilan tytär. Myös Inka oli innokas keskustelija, joka osasi asioista kertoa inarin ja pohjoissaameksi.

Matti osoitti minua kohtaan ystävällistä huolenpitoa, ilman että se vaikutti millään lailla väkinäiseltä. Se tuntui kuuluvan hänen luonteeseensa, tämä sydämellisyys ja leikillinen huumori joka oli hänen viehätysvoimansa. Matin monet pienet tarinat todistivat minulle kuinka hän osasi olla vuorotellen joustava ja joskus kova, jollaisiksi erämaan kokemukset olivat hänet opettaneet.

Solojärvellä viettämien vuosien aikana tulin huomaan miten ihmiset täällä kamppailivat olemassaolostaan ja uhmaavien erämaiden saadessa sellaisen aseman kuin täällä, se kaikki oli kasvattanut ihmisten itsetuntoa. Panin myös merkille, ettei näillä ihmisllä ollut juuri suurempi kiistoja muiden erämaatalojen kanssa.

Matkan aikana tulin Matin opastuksella käsittämään minkälaista oli tuohon aikaan inarinsaamelaisten elämä: keväästä talveen on kokoa ajan työtä. Poroja täytyy paimentaa ja laiduntaa jatkuvasti jo pelkästään petojen takia ja lisäksi on lukemattomat muut askareet; kalastus, kotien luona tehtävät työt. Mutta talvella porot pysyvät koossa, mikäli susi susi tai huonot ilmat eivät hajota tokkaa ja pakota poronomistajia hiihtämään jatkuvasti sen ympäri pitääkseen koossa.

Kaikki vesistön varrella asuvat inarinsaamelaiset elivät omaa elämäänsä pitkän talven ajan. Vanhoilla oli omat hommansa ja nuorilla omansa.

Matkan paras anti minulle oli se, että minua kiinnosti aivan toisella tavoin kuin aikaisemmin inarinsaamelaisten yhteishenki ja juurensa, jotka pitivät heidät kiinni tässä maassa ja elämäntavassa. Huolimatta kuluneista vaikeista vuosista ja muun maailman mielettömyyksistä täkäläinen elämäntapa oli säilynyt muuttomattomana.

Matti toimi oman toimensa ohelle myös postinkantajana Solojärveltä Lemmenjokisuulle. Posti noudettiin Morottajan Johannekselta ja Matti jakoi sitä kerran viikossa kesällä ja talvella reitillä johon kuuluin hänen taloutensa lisäksi Hännisen perhe Illestijokisuussa, Aapo Walle Välijoen varrella, Lusmaniemen kaksi taloutta Lusman Matti ja hänen siskonsa Elli-Maria, Menesjokisuussa Oskari Sietiön perhe, Lemmenjokisuussa Niilo Westin perhe ja Niila Ap. Jomppasen perhe. 1960-luvun alussa postinjaon piiriin liittyi myö taiteilija Tapio Wirkkalan perhe.

Kun kyselin joskus tästä postinkannon historiasta tällä alueella kertoi Matti, että postia tälläkin alueella vaikeista olosuhteista huolimatta jaettu säännöllisesti jo vuosikymmenten ajan. Aluksi sitä kannettin Inarista kesällä jalkaisin, myöhemmin osaksi polkupyörällä ja talvisin porolla. Matin mukaan postinjakaja on täälläkin vuosien saatossa saanut avukseen useita erilaisia jakelun apuvälineitä. Sellaisista hän mainitsi keskimoottorin. Sellainen oli hänelläkin silloin kun äitini kanssa asuimme Matin luona Solojärvellä.

Talvella maalaiskirjeenkantajat käyttivät apunaan poroja. Sen jälkeen kanadalaisvalmisteista moottonikelkkaa. Lemmenjokisuulla asuessani muistan hyvin minkälaista oli Matin postinkanto. Se ei ollut pelkkien lähtien jakamista vaan postinkantaja saattoi tuntikauden rupatella milloin mistäkin paikallisista ajankohtaisista asioista, kuten pedoista, poroerotuksissa tapahtuneista sattumuksista, mistä tahansa asiasta. Hän oli muutakin kuin pelkkä tekninen suorittaja. Kun Matti lopetti postinkannon työn jakoi Väinö Eira ja hänen jälkeen postinkantajaksi tuli Matin vävy Antti Mattus, joka oli myös edesmenneen äitini sukulainen. Matin jälkeen alueen väestörakenne muuttui suuresti. Alue lähes tyhjeni asukkaista. Nuorempi sukupolvi muutti alueelta muualle.

Takaisin