Johdanto

Olen kotisivuillani kertonut Inarissa toimineesta Sami Litto nimisestä saamelaisyhdistyksestä, jonka toiminnanjohtajana toimi aikoinaan edesmennyt Juhani Nuorgam. Paitsi että hän johti kyseistä yhdistystä niin hän toimitti 1950-luvulla muutaman vuoden ajan saamenkielistä lehteä "Sapmelas".

Aika pyyhkii paljon pois nimiä, ihmiset unohtuvat, haalistuvat vuodet, jotka aluksi näyttivät niin värikkään kirkkailta. Mutta jotakin on jäänyt mieleen. Näen silmissäni Juhani Nuorgamin vuodelta 1959 keskustelemassa pohjoismaissa tuolloin vaikuttaneiden saamelaisten kanssa.

Tämä Juhani Nuorgamin toimintaa koskeva kirjoitus on syntynyt pääosin intuition kautta, vaikka tarkastelun kohteena on myös moneen kertaan dokumentoidusta saamenkielisen Sapmelas-lehden historiasta. Siinäkin kuten saamelaismuseotoiminnan aloittamisessa ja kehittämisessä Juhanilla on ollut merkittävä rooli. Tartuin aiheeseen yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kenestäkään Juhanin kaltaisesta vaatimattomista oloista lähteneellä saamelaisesta kulttuurityöntekijästä ole aikaisemmin tehty pitkän aikavälin tarkastelua. Sekin kertoo jotakin "yhden totuuden kansasta" saamelaisista.

Sapmelas-lehden polku on ollut niin kivinen, että katsoin, että ongelmista on pakko puhua. Sukupolvenvaihdos ei ole ongelmia poistanut, vaan päinvastoin. Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen, vaan kirjoituksessa kuullaan Juhanin mielipiteitä saamelaisten ongelmista ja tulevaisuuden näkymistä. Tuon Juhanin ajatukset sellaisina kuin itse olen ymmärtänyt.

Lähestymistavassa olen käyttänyt pääasiassa kolmea kriteeriota: itsenäinen ajattelu, rohkeus ja vahva huoli saamelaisten tulevaisuudesta. Siihen Suomen historiaan, jota me saamelaiset olemme koulussa oppineet, Juhani Nuorgamin kaltaisten ihmisten näkemykset tuovat esiin toista näkökulmaa. Tavoitteena on antaa puhua ja jättää Suomen viralliset historian tulkinnat sivuosaan. Teksteissä risteillään surutta politiikan, talouden ja kulttuurin alueella enkä välitä historian tutkijoiden rakentamista keinotekoisista raja-aidoista, jotka usein erottavat nämä arkipäivässä kiinteästi toisiinsa sidoksissa olevat elämän alueet ja ihmiset toisistaan. Ja aina kannattaa muistaa, että se mistä ei kerrota on usein paljon tärkeämpää kuin pikkutarkat lähdeviittaukset. Realistina Juhani muistutti minulle miten siirtyminen inarinsaamelaisten kohdalla vanhasta elämänmuodosta moderneihin taloihin oli tapahtunut ainoastaan kahden sukupolven aikana.

Tämä Juhani Nuorgamin toimintaa koskeva kirjoitus on edellyttänyt jonkin verran taustoittamista, mikä tarkoittaa tapaamisten lisäksi näkökulmien hankkimista eri lähteistä, Juhanin kokemusten ylös kirjaamista, Lapin Sivistysseuran perherekisterikortiston analysointia jne. Tarinaa ei voi kuvata mielekkäästi taustoimatta sitä historiallista ympäristöä joka sai aikoinaan Juhanin lähtemään Pohjois-Inarin vaatimattomista ja karuista luonnon oloista maailmalle.

Kirjoitusta laatiessani syvennyin Inarin ja pohjoislappalaisten historiaan. Laajempi kuva muodostui T.I. Itkosen kirjan "Suomen lappalaiset vuoteen 1945" pohjalta. Siinä kuvaus eri lappalaisryhmistä ja heidän asemastaan osoittautui monipuoliseksi korvaamattomaksi lähteeksi. Sen lisäksi Samuli Paulaharjun kirjat täydensivät niitä kohtia, jotka Itkosella olivat jääneet vähälle huomiolle. Paulaharjun ja Itkosen teokset sijoittavat lappalaisten kohtalon laajempaan pohjoismaiseen yhteyteen. Itkosen kirja Suomen lappalaiset on kertomus siitä miten lappalaisista tuli Suomen saamelaisia.

Toisaalta Juhanin kanssa tarinointi vei minut siihen metsälappalaisten maailmaan jota tunsin ja tunnen edelleen huonosti. Pohjoissaamelaisen taustani vuoksi minulla ei ole ollut kovin paljon kokemusta Inarin metsä -ja kalastajalappalaisista ja heidän kulttuuristaan.

Lapsuuteni kasvuympäristö Angelissa ei ollut mitenkään inarinsaamelaismielinen. Vuoden 1959 saamelaiskonferenssin jälkeen seurasin vaihtelevalla mielenkiinnolla lappalaisten ja suomalaisten vuoropuhelua. Panin merkille miten Sami Litton kaksi voimakaksikkoa Juhan Erkki Jomppasen ja Juhani Nuorgamin toiminta oli taitavaa sekä poliittisesti pätevää ja viisasta.

Inarissa viettämäni vuodet (1943-1970) vahvistivat minun saamelaiskulttuuri-identiteettiäni ja toivat lähemmäksi inarinsaamelaisten arkipäivää. Tämä kirjoituksen kirjoittaminen on lisännyt tietoisuuttani oman ja Juhani Nuorgamin taustoista, erilaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Olen kouluajoista asti joutunut olosuhteiden pakosta ja muutoinkin seuraamaan lähes kaikkea lappalaisiin liittyvää keskustelua. Menneisyyden kohtaaminen on vuosikymmenien mittaan muuttanut Ylä-Lapin yhteiskuntaa perusteellisesti. Kohta lappalaiset voivat sanoa olevansa yhdenvertaisia suomalaisten kanssa minkä tahansa mittarin mukaan arvioituna. Suomalaisten suhtautuminen lappalaisiin on myös muuttunut täysin. Tässäkin Juhanilla asenteiden muuttajana on merkittävä rooli.

En kadu, että ryhdyin nuorena osallistumaan saamelaisasioiden epäkohtia käsittelevään julkiseen keskusteluun, aluksi Juhani Nuorgamin, Juhani Högmannin ja Erkki Jomppasen ja Nilla Outakosken kaltaisten saamelaisaktivistien kannustamana. Tätä monet kummeksuivat. Arvostelijat pyrkivät harvoin ymmärtämään kaltaisiani, heillä on toisenlaiset ajatukset mielessä. Silloin tällöin he saattavat ylistää, useimmiten moittivat. Monet saamelaiset ja heidän asiantuntijansa ovat tuominneet minut alimpaan helvettiin ja tuomitsevat minut jatkuvasti tendenssimäisyydestä, poliittisesta puolueellisuudesta, totuuden alistamisesta ahtaan saamelaisideologian palvelukseen. Kriittisesti toimintaani arvioivat väittävät, että en kuulemma osaa erottaa tosiasioita fiktiosta. En kuitenkaan rupea puolustelemaan kirjoituksiani. En puhu omista toimittajan tai saamelaispoliitikon puutteista, vaan eletystä elämästä, josta esimerkkinä kerron Juhani Nuorgamin toiminnasta.

Teksti pohjaa niihin tapaamisiin ja keskusteluihin, jotka kävin Juhanin kanssa. Tässä kirjoituksessa esitän omat näkemykseni Juhanista niiden tapaamisten perusteella mitä minulla oli hänen kanssaan. Pyrkimyksenä on myös menneisyyden kuvaaminen niin kuin sellaisena kuin itse sen kokenut. Monista se voi tuntua vääristellyltä, jotkut voivat katsoa, ettei näkökulmani vastaa todellisuutta. Olipa miten tahansa kerron siitä mitä olen Juhani Nuorgamin kokemuksista Sapmelas-lehden toimittajana saanut irti ja miten Juhani itse on nähnyt ja kokenut tilanteet vaikeina aikoina. Kun kuvaan Juhani sellaisena kuin hän esiintyi minua kohtaan paljastuu monia myönteisiä piirteitä. Samoin syntyy monissa suhteissa kyvykkään ja lahjakkaan ihmisen vaikutelma.

Innostuminen inarinsaamelaisten asiaan ei ole ollut minulle sattumanvaraista. Saamelaisuus on määrännyt ennakolta paljon elämässäni, jos se on estänytkin minua saamasta koulusivistystä. Koulunkäynnin sijasta olen viettänyt paljon aikaa tutustumalla saamelaiskulttuuriin, tarinointiin vanhojen saamelaisten kanssa, osallistumalla poroerotuksiin, perinteisiin saamelaistapahtumiin. Nämä tapahtumat ovat minua opettaneet ja ohjannet paljossa. Tähän tapahtumaketjuun kuuluu tärkeänä lenkkinä myös Juhani Nuorgam. Valinnan on määrännyt luonteeni ja uteliaisuus. Vuosien varrella ymmärsin, että uskollisuuteni vanhempien henkiselle perinnölle ja sen vaalimiselle on yhteydessä saamelaiskulttuurin kohtaloon.

Juhanin aloittaessa elämän kulttuuri oli harvojen omaisuutta. Nykyään pohjoismaisssa saamelaiskulttuuri on melkein kaikissa muodoissaan tavoittanut suuren yleisön ja saanut yleisen hyväksymisen. Seitsemän vuosikymmenen aikana saamelaiset ovat oppineet lukemaan, oppineet ajattelemaan, kasvaneet henkisesti. Verrattuna sodan jälkeisiin vuosikymmeniin elintaso on huomattavasti kohonnut, uusi tyyli on voittanut arkkitehtuurissa ja esineissä, elämä on käynyt mukavammaksi, mutta rauhattomaksi. Se johtuu siitä, että ollaan epävarmoja huomisesta päivästä. Saamelaisia ympäröivä maailma on muuttunut, mutta onko muutos pysyvä? Sen aika näyttää. Tulevaisuuteen edetään siis mutkittelevaa polkua, välillä eksyen, kun ei voi keneltäkään kysyä, mistä olisi paras kulkea?

Kuka oli Juhani Nuorgamista

Näin Juhani Nuorgamin ensimmäisen kerran syksyllä 1950, jolloin aloitin kansakoulun Inarissa. Juhani asui koulun vieressä sijaitsevassa parakissa. Parakin toisessa sijaitsi myöhemmin raamattutalon lahjoittama painokone, jolla painettiin suomenkielinen "Tunturisanomat", jota toimitti opettaja Pekka Lukkari ja saamenkielinen "Sapmelas", jota toimitti Juhani Nuorgam. Angelin vuosien aikana (1946-1950) olin kuullut radiosta Juhanin lukevan saameksi uutisia, jotka lähetettiin Oulusta.

Meitä koulupoikia kiinnosti tuo matala parakki, jossa toimitettiin, ladottiin ja painettiin Suomen ainoa saamenkielinen lehti Sapmelas. Jossakin vaiheessa panimme merkille, että tilaa vievä painokone oli siirretty pihalle, jossa se keskellä talven tuiskuja makasi lumen alla ja jota koulupojat keväällä lumien sulaessa kivittivät isoilla kivillä niin että vain kirjasimet lentelivät pitkin männikköä kasvavaa kangasta. Emme tuolloin tienneet, että Sapmelas lehden Inarin vaihe oli tullut tiensä päähän. Siitä myöhemmin tässä kirjoituksessa lisää. No lehti kuitenkin jatkoi sen jälkeen ilmestymistä vaikka se painettiin Pieksämäellä sijaitsevan Raamattutalon kirjapainossa. Kun lehden painopaikka vaihtui harvenivat Juhanin kirjoitukset kunnes ne katosivat.

Vuonna 1959 Inarissa pidetyn pohjoismaisen saamelaiskonferenssin kuluessa oli minulla ensimmäisen kerran tilaisuus vaihtaa Juhanin kanssa ajatuksia. Juhani ihmetteli kiinnostukseni hänen toimittamaansa Sapmelas-lehteen. Oli kuulemma harvinaista, että minun ikäisiäni saamelaisia kiinnosti saamenkieli tai ylipäätään painettu sana saameksi. Kerroin, että saamenkielellä painettu sana on minulle yhtä tärkeä kuin ilma jota me hengitämme. Kerroin myös, että lukemaan opittuani ensimmäinen kosketus painettuun saamenkieliseen tekstiin Angelissa tapahtui juuri Sapmelas-lehden kautta.

Juhani oli varsin vähän toimittajan näköinen ja hänellä ei toisin kuin nykyisillä toimittajilla ei ollut mahonkista kalustoa, ei kirjakaappeja, ei avustavaa sihteeriä. Hän tuli toimeen jopa ilman kirjoituspöytää - kirjoitti keittiön pöydän reunalla. Juhanin suomalainen vaimo oli tärkein hänen kannustaja ja henkinen tuki. Hänen oli ollut helppo tottua Juhanin rauhalliseen rytmiin. Myöhemmin kun tutustuin paremmin Juhaniin huomasin, että hän osasi olla luonnollinen mitä erilaisempien ihmisten seurassa. Siinä häntä auttoivat erämiehen vaisto ja lapsena saadut kokemukset pohjois- ja inarinsaamelaisten välisessä kanssakäymisessä. Juhani oli sillanrakentaja pohjois- inarinsaamelaisten välillä. Näin miten hän jutteli koulupoikien kanssa osoittaen meille oman paikkamme.

Tutustuttuani myöhemmin tarkemmin Juhaniin panin merkille miten hän puhui saameksi hauskasti ja mestarillisesti ilahduttaen kuulijaa monilla hauskoilla kommenteilla. Juhanin tarinoinnin takana oli kysymys meidän saamelaisten ja meidän saamelaiskulttuurimme syvimmästä olemuksesta. Saamelaisilla oli jo siihen aikaan ruokaa riittävästi, mutta meiltä puuttui jotakin. Se jotakin oli henkinen ravinto jota olisimme tarvinneet niissä oloissa painetun saamenkielisen sanan kautta. Juhanista henkisen ravinnon tuottajana oli tullut meille monille minun kaltaisille saamelaisnuorille tärkeä lenkki.

Erään kerran tapasin Juhanin 1960-luvun puolivälissä kaupassa, jolloin hän pyysi käymään kotonaan. Hän tuli yllättäen luokseni ja mieleen jäivät hänen ensimmäiset sanansa: "tulepa joskus keskustelemaan kanssani". Minä puolestani tarkastelin vieläkin suuremmalla uteliaisuudella - siinä on siis henkilö, joka luki saamenkielisiä uutisia radiossa ja toimitti saamenkielistä Sapmelas-lehteä? Uskomatonta! Juhani oli rakentanut omakotitalon näkyvälle paikalle Inarin kirkonkylän Ivalon puoleiseen päähän kauas siitä paikasta jossa hän oli asunut heti sodan jälkeen.

Tapasin viisaan Juhanin surullisena. Rohkeus, huumori ja kertojan lahjat eivät olleet häntä kuitenkaan jättäneet. Hän kertoi minulle vaikeista lapsuuden ja nuoruuden ajoista koilis-Inarin alueella. Hän kertoi minulle espanjan tautiin menehtyneiden inarinsaamelaisten tilanteesta: Riutulan orpolastenkotiin koottiin kuolleiden vanhempien orpolapsia. Hän puhui minulle erityisellä hellyydellä inarinsaamelaisista ja heidän kohtaloistaan. Hän kertoi surevansa monia sodissa kaatuneita ystäviään. Nämä surulliset kertomukset pysäyttivät väkisin. Erityisesti inarinsaamelaisten kovat kohtalot Juhanin kertomina sisälsivät aivan uutta tietoa.

Hän alkoi kertoa minulle Sami Litton historiasta ja sen merkityksestä saamelaisten etujen ajajana. Se toimi johdatuksena aiheeseen josta en juuri mitään tiennyt. Kuunnellessani Juhanin vuodatusta nousi suuttumukseni suomalaiseen kolonialismiin. Nykyään nämä ajatukset eivät ole kuin osatotuuksia, mutta silloin ihailin hänen rohkeuttaan. Minua hämmästytti myös hänen koruttomuutensa. Nykyään maineeseen kohonneet saamelaiset kirjailijat ja taiteilijat käyttäytyvät aivan toisin.

Juttelimme saamenkielen ja saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta. Juhani surkutteli sitä miten vaikeaa lehden Sapmelas-lehden tekeminen on ollut sodan jälkeisen ajan puutteen olosuhteissa: piti ensin hankkia aineisto, haastatella ihmisiä, löytää saamenkielisiä avustajia ja kirjoittajia, latoa itse julkaistavat jutut ja hoitaa itse lehden postitukset. Inarinsaameksi käsin kirjoitetut tesktit piti lähettää Erkki Itkoselle tarkistettavaksi ja puhtaaksikirjoitettaviksi ennen niiden julkaisemista.

Näitä Juhanin juttuja kuunnellessani tuntui siltä, että jos meidät kouluttamattomat saamelaisnuoret olisi laitettu lehden toimittamiseen liittyvien tosiasioiden eteen, lopputulos olisi jäänyt huonoksi: olisimme jääneet kauas siitä unelmasta josta me haaveilimme. Lehti olisi jäänyt ilmestymättä.

Juhanin elämä saamelaisena ja työskentely ei ollut pelkästään aurinkoisella kesäniityllä kulkemista. Se oli myös taistelua omaan kansaan kuuluvien ihmisten tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Mutta kaikista vastuksista huolimatta hän säilytti kuitenkin loppuun saakka uskollisuutensa omille ihanteilleen. Sen hetkisen vaikean tilanteen hän ymmärsi ja hyväksyi sen realiteettina. Hän ihmetteli sitä, miksi saamelaisista ja heidän uhanalaisesta asemasta ei ollut kukaan suomalainen poliittinen vaikuttaja tai puolue kiinnostunut, vaikka Juhani oli yksi niistä, jotka taistelullaan ja haaveillaan ja lopuksi kuolemallaan maksoivat tulevien saamelaskupolvien onnesta.

Minua ja Juhania yhdisti saameksi kirjoittamisen velvollisuuden ymmärtäminen ja ajan hengen omaksuminen: me tahdoimme, että maailmassa löytyisi paikka eräille hyvin vanhoille asioille kuten rakkaudelle ja saamenkielelle. Hänen teksteissään kuvaamiensa arkielämän yksityiskohdista on monta asiaa jäänyt pysyvästi mieleen.

Juhani oli minua paljon vanhempi ja häntä pitivät hänen sukupolveen kuuluvat suuressa arvossa ja minä puolestani katselin häntä kuin Muotkatuntureiden kaukaista huippua. Ne vuodet jotka Juhani toimitti lehteä, antoivat hänelle paljon, mutta myös lehden lukijoille. Muistan miten monet inarinsaamelaiset odottivat erityisesti inarinsaamelaisen Uula Morottajan kirjoituksia. Juhanilta sain kuulla saamenkielen ja saamelaiskulttuurin todellisesta tilanteesta, joka oli siihen aikaan kaikilla mittareilla arvioituna heikko.

Juhani ja Juhan Erkki Jomppanen keskittyivät Inariin perustetun saamelaismuseon kehittämiseen lehden toimittamisen siirtyessä takaisin lehden perustaneiden Erkki Itkosen ja Paavo Ravilan huoleksi. Saamelaismuseon perustamiseen liittyvistä vaikeuksista Juhanilla oli paljon kerrottavaa. Suuren ongelman muodosti Inarin kalastajasaamelaiskylään liittyvien puitteiden luominen Inariin. Sellainen löytyi loppujen lopuksi Vaskojoen varrelta sijaitsevasta Tirron kalastajakylästä, joka siirrettiin Inariin 1960-luvun alussa. Kylän talot purettiin ja hirret siirrettiin poroilla viimeisten lumikelien aikana Inariin. Kun hirsi ja lautakuormat oli purettu koottiin alkuperäinen kalastajakylä. Siihen on sitten ajanoloon kehitelty jatkuvasti täydentävää rekvisiittaa.

Tirron kylästä siirretty rakennus(kuvaaja Armin Krause)

Kun Juhani kertoi lapsuus- ja nuoruudenaikaisista vaikutelmistaan puhui hän tapaamistaan poromiehistä ja kalastajista lämpimään sävyyn. Kun hän oli kokenut jotakin merkittävää, heräsi hänessä halu kertoa siitä. Hänellä oli lahjoja, jotka Itkosen veljekset huomasivat ja niin hänestä tuli toimittaja. Hän kertoi minulle, että silloin kun hän oli riekonpyytäjä hän ei edes ajatellutkaan, että alkaisi koskaan saamenkielellä mitään kirjoittamaan. Sapmelas-lehti oli hänelle ennalta aavistamaton tulos, joka monen saamelaisen mielestä vastasi elettyä ja koettua.

Mutta Juhani kertoi tuntemuksiaan sodastakin; monen saamelaisen Juhanin nuoruuden aikaisen ystävän ja tutun hauta sijaitsee Inarinsaamelaiskirkon vieressä. Hän kertoi järkyttyneensä miten välinpitämättömästi ihmiset suhtautuvat sodan ja rauhan kysymyksiin. Juhani kuvasi vain sellaista mitä hän itse oli nähnyt. Siitä ovat hyvänä todisteena ne lehdet jotka hän itse toimitti. Hän ei mitenkään kaunistellut tai romantisoinut saamelaisia, hän avasi heidän sisäisen maailmansa meille lehden lukijoille. Hän jätti sivuun sodan julmaa arkea, vaan myös tekoja, jotka omana aikanaan herättivät epätoivoa.

Juhanille lapsuuden ja nuoruuden vuodet olivat raskaita, pitkiä vuosia. Rahaa oli niukasti, täytyi elää kädestä suuhun tietämättä mitä seuraisi huomenna. Silloin hyvät riekkosaaliit ilahduttivat. Juhanissa oli ulkonaista arvokkuutta, jonka taakse kätkeytyi ankarissa olosuhteissa hankittu elämänkokemus ja viisaus, jota hänellä oli vaikka muille jakaa. Juhanin ympärillä ei ollut palvovia ja pyyteettömiä seuraajia. Siihen aikaan ei arvostettu Juhanin kaltaisia saamelaisia kulttuurityöntekijöitä.

Sapmelas-lehdessä Juhanin aikana oli vähän poliittisia uutisia. Palstat omistettiin etupäässä paikallisille tapahtumille. Minua kiehtoi hänen pehmeytensä - hänessä ei ollut hituistakaan kovaksi keitettyä nykyisen kaltaista ammattitoimittajaa tai poliitikkoa. Lisäksi hän ei muistuttanut tapaamiani toimittajia, jotka yrittävät mutkistaa kaiken.

Juhani yritti hankkia elatuksensa Sapmelas-lehden toimittajana. Hän tuli tuntemaan konkreettisesti mikä on rahan valta, kun lehden julkaisemiseen tarkoitettua määrärahaa vuodesta toiseen pienennettiin jatkuvasti. Lehden toimittaminen ei ollut kirjallista snobbailua, vaan vihkiytymistä saamenkansan suurelle asialle. Juhanin henkinen perintö näkyy Sapmelas-lehden historiassa, kulttuurikeskus Sajoksessa ja Inarin saamelaismuseo Siidassa.

Keskustelumme sivusi myös elämän muuttumisesta Ylä-Lapissa. Miten ihmeellisesti elämä onkaan muuttanut kaiken entisen täällä toiseksi. Juhani tunsi nämä tienoot nuoruutensa ajoilta. Hän kertoi muistavansa miten kesällä ainoana kulkuvälineenä Inarin kirkolle olivat isot järviveneet. Niillä Inarinjärven rannoilla asuvat kalastajasaamelaiset kulkivat Inariin ja niillä mentiin kirkkoon ja markkinoille. Niillä mentiin häihin ja hautajaisiin. Ja sieltä Pahtaniemen takaa ne ilmestyivät suunnaten kohti kirkkorantaa.

Talvella ajettiin poroilla pitkin lumisia teitä ja jäitä pitkin näille samoille asioille. Harvinainen oli auto ja vielä harvinaisempi linja-auto. Sitten tuli tie Inariinkin asti ja alkoi uusi aikakausi. Yhtäkkiä Inari oli monelle vieressä, siellä saattoi moni inarinsaamelainen pistäytyä milloin vain. Ja sieltä sai nopeasti ja helposti kaikkea sitä mitä aikaisemmin jouduttiin viikkokausia kestäneillä kauppamatkoilla Norjasta merenrantojen noutamaan. Näillä matkoilla monet inarinsaamelaiset pääsivät väärtiensä kanssa vaihtamaan kuulumisia.

Juhani kuvasi elävästi minulle miten tien kautta täällä Inarissa elämä on niin paljon muuttunut, ettei seutua tahdo enää entiseksi tuntea, jollei maisemat kuitenkin olisi samoja. Sodan jälkeen tänne on noussut uutta asutusta, on syntynyt uusia yhdyskuntia kuten sodan jälkeen Petsamosta Inariin asutetut koltat ja Petsamon suomalaiset siirtolaiset. Vanhojen, sodassa tuhoutuneiden mökkien ja talojen tilalle on noussut uusia taloja. Polttamatta jääneitä inarinsaamelaistenkin taloja on kunnostettu.

Olimme yksimielisiä siitä, että vaikka tiet ovat tuoneet tänne mukanaan paljon uutta niin ne ovat olleet paljossa vanhan surma. Kirkkoveneet eivät tule enää kirkon rantaan eivätkä iltapuolella palaa takoisin kotimökin tai talon rantaan. Niiden kuten talvisten pororaitojen aika on ollut ja mennyt. Kun pitkän keskustelun jälkeen illalla palasin kortteeripaikkaan Kangasniemen Eenokkiin, hurahti monta autoa ohitseni. Se sai minut käsittämään miten maantie oli herättänyt vanhan ja uneliaan Inarin kylän. Entä kylän asukkaat? Heissäkin huomasi eroa entisiin aikoihin nähden. Ennen tunsi tai ainakin saattoi tuntea jokaisen kylän raitilla liikkujan. Eivätkä kaksi vastaantulijaa menneet toistensa ohi tervehtimättä. Jos sen teit et ollut oikea lappalainen. Mikä vieras lieneekään ollut.

Sodan jälkeiset ajat ovat muuttaneet paljon inarinsaamelaisten elämää. Mutta eipä sinun tarvitse mennä täältä pitkällekään, otat vain veneen, soudat tai ajat moottorilla pitkin Inarinjärven rantoja, alueelle jonne ei ole tietä. Huomaat miten edessäsi on paljon sitä, mitä tältä alueelta teiden läheltä on jo kadonnut. On esimerkiksi mökki, jonka kauan sitten elänyt inarinsaamelainen on pystyttänyt, jossa hän perheineen asui. Ihmisasuntoko sellainen on tämän päivän normeilla katsottuna? Tämä laajan Inarin pitäjän alueella tapasin itse nuorena tiettömien taipaleiden takana samantapaisia köyhiä koteja, jossa suoranaisesti kurjuus tervehti vierasta joka sopesta. Kurjuutta lisäsi se, että monen talon poika oli sodassa kaatunut. Sellainen vaikutti syvästi ihmisten mielialoihin.

Puhuimme myös inarinsaamelaisten historiasta. Juhanin kanssa olimme yhtämieltä siitä, että kansan joka aikoineen tälle alueelle vähitellen siirtyi jääkauden päätyttyä noin 10 000 vuotta sitten täytyy olla laadultaan erikoinen voidakseen näissä oloissa kestää. Alueen karu luonto, kylmät talvet, lyhyt kesä, on karsinut inarinsaamelaisesta kansasta pois heikot yksilöt ja kehittänyt naiset ja miehet, pojat ja tyttäret sitkeäksi, terveeksi, itsepintaisesti eteenpäin pyrkiväksi inarisaamelaiseksi kansaksi. Menneisyydessä näemme miten harvalukuinen inarisaamelainen sukukunta kamppalaili näillä erämaa-alueilla karun luonnon kanssa luoden itselleen aluksi vajavaiset, mutta vähitellen yhä paranevat inhimillisen elämän edelleytykset. He olivat tuohon aikaan yksin. Liikenneyhteyksiä ei ollut. Vain oma voima oma tahto pitivät heidät pystyssä. Sellaisissa oloissa olisi pehmeämpi aines aikoja sitten sortunut. Inarinsaamelaisiin kehittyi itsetietoisuus, henkinen ryhti, omanarvon tunne, yksilöllisyys ja kyky taistella mahdottomiltakin näyttäviä vaikeuksia vastaan.

Välillä puhuimme teistä ja liikenneyhteyksistä. Se edistys, jonka maantie oli tuonut tullessaan ei tuolloin ollut läheskään tavannut kaikkia inarinsaamelaisia. Tie oli pikemminkin syventänyt sitä vastakohtaa, mikä vanhastaan oli ollut täällä olemassa Inarin kirkonkylän ja erämaakylien välillä. Juhani kertoi minulle miten alueen läpi rakennettu nelostie oli hänessä herättänyt. Tästä tiestä erkanee monia uusia teitä, jotka halkovat inarinsaamelaisten ikivanhoja nautinta-alueita. Pelkälle olemassaolollaan ne muistuttavat meitä saamelaisia siitä, että me asumme rajaseudulla, johon on meidän lisäksi intressejä valtiolla ja kunnilla. Rajojen läheisyys tuntuu saamelaisten elämässä tavalla tai toisella. Siksi meidän on erityistä aihetta ajatella täällä asuvan saamenheimon tulevaisuutta. Tämä maantie, Eurooppa nelonen, symbolisoi niitä pyrkimyksiä joiden tarkoituksena on yhdistää jokainen metsäperällä asuva inarinsaamelainen sivistyksen ja hyvinvoinnin valtatiehen. Vuosisatojen avulla täällä liittyvät toisiinsa menneisyys ja nykyisyys. Tie liittää toisiinsa tämän hetken ja tulevaisuuden. Tie on oleva oman aikansa muistomerkki niille, jotka meidän jälkeemme tulevat ja ylläpitämään näitä meille niin rakkaita seutuja.

Samalla me näemme sen valtavan kehityksen, joka sodan jälkeisissä oloissa on tapahtunut. On syytä todeta, että ne Sami Litton ajamat tavoitteet ovat osoittautuneet kestäviksi olosuhteiden suurista vaihteluista huolimatta.

Lopuksi

Laatimani kirjoituksen Juhani Nuorgamista piti olla jonkinlainen kokonaisuus. Jouduin sitä kuitenkin karsimaan ja yhdistelemään. Jotkut seikat saivat enemmän, toiset vähemmän huomiota. Se, että tällaisella historiallisella kerronnalla on tarina, ei tarkoita, että sen pitäisi noudattaa jotakin tiettyä mallia. Kirjoitusta nimittäisin saamelaisidentiteetti-poliittiseksi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että tullakseen vastaanotetuksi ja levitäkseen tarinan täytyy puhutella ihmisiä, sen täytyy herättää vastakaikua, olipa nämä sitten emotionaalisia, yhteiskuskunnallisia tai poliittisia. Näillä perusteilla pidän tarinaa kertomisen arvoisena tässä ja nyt. Toivon, että varsin moni saamelainen ja saamelaisten ystävä lukisi tämän Juhani Nuorgamin toimintaa koskevan tarinan kotisivuiltani. Siinä on paljon sellaista, mikä osoittaa miten haastavaa on saamelaiskulttuurin puolesta tehtävä työ tilanteessa, jossa varoja ei ole eikä keltään saa henkistä tukea.

Juhani Nuorgam ei yrittänyt raivata itselleen tietä kaikenlaisin totuuksin ja vääryyksin. Hän tarttui jokaiseen työhön, jopa kaikkein sekalaisimpiinkin, käyttäen voimiaan elannon hankkimiseen. Hän halusi voittaa välinpitämättömyyden, raakuuden ja turhan mahtailun. Kun Juhani muutti Inariin alkoi tietämys ja kokemus kasvaa. Täällä hän tapasi henkilöitä, joilla oli laaja näkemyspiiri ja rikas henkinen elämä. Sodan jälkeen Juhani näki millä vimmalla saksalaiset olivat hävittäneet inarinsaamelaisten kulttuurista sellaista, mikä olisi pitänyt säilyttää. Saksalaiset olivat polttaneet jopa yli 200 vuotta vanhoja hirsitaloja, joissa inarinsaamelaisten luova ajattelu oli ilmennyt kaikessa voimassaan. Seudut, joissa Juhani kasvoi ja eli, ovat näytelleet huomattavaa osaa inarinsaamelaisen elämänmuodon kehityksessä.

Juhanilla oli erinomainen tyyli, selkeä, täsmällinen ja samalla omanlaisensa. Juhani tunsi Pohjois-Inarin ja Utsjoen syrjäiset kolkat, suot, järvet ja joet. Nuorempana elannon hankkimisessa hän kierteli seuduilla mielellään. Vaikka hän Sapmelas-lehden toimittajana oli ehkä hiukan erakko, oli hän elämässään kuitenkin seurallinen. Hään tapasi lukuisia ihmisiä, kuunteli tarkkaavaisesti monenlaisia kertomuksia. Hän osoittautui viisaaksi ja hämmästyttävän vaatimattomaksi ihmiseksi. Kunnianosoitukset, juhlimiset, valokuvaamiset eivät saaneet hänen päätään pyörälle.

Tässä kirjoituksessa olen esitellyt omat näkemykseni saamelaiskulttuurin keskeisestä vaikuttajasta Juhani Nuorgamista. Olen kuvannut hänen menneisyyden vaiheitaan niin kuin olen ne kokenut. Monista se voi tuntua vääristelyltä, monet ehkä katsovat ettei se vastaa todellisuutta. Olipa miten tahansa: olen kertonut siitä mitä olen saanut irti Juhanin kertomuksista ja miten itse olen kokenut tapaamisemme. En ole pyrkinyt väistämään menneisyyttä. Kun kuvaan Juhani Nuorgamia sellaisena kuin hän esiintyi minua kohtaan, paljastuu monia myönteisiä piirteitä. Samoin syntyi monissa suhteissa kyvykkään ja lahjakkaan ihmisen vaikutelma.

Päätän tämän kirjoituksen Sami Litton puheenjohtaja Erkki Jomppasen sanoihin, jotka hän meidän jutustelumme lopuksi lokakuussa 1968 sanoi: "Nykyisen hyvän pohjan ovat meille saamelaisille luoneet ne saamelaiset ja suomalaiset miehet ja naiset, jotka ovat sotineet tämän maan pelastamiseksi, jotka epäedullisissa osoissa pitkää päivää tehden puutetta kärsien ovat raivanneet maata pelloiksi, hoitaneet porojaan, karjaa ja kalastaneet, rakentaneet tänne tiet ja koulut. Näitä ihmisiä asuu täällä meidän keskuudessamme. Näitä ihmisiä on meidän kohdeltava yhdenvertaisesti. Erkki totesi minulle myös, että esitykset johtavat tuloksiin ainoastaan silloin kun valtion kanssa ollaan valmiita neuvottelemaan tosiasioiden pohjalta. Aiheesta oli Erkin mukaan myös joskus 1960-luvulla tasavallan presidentti Kekkosen Lapinmatkan aikana keskusteltu. Kekkonen oli todennut, että saamelaisten asiat ovat varmasti ratkaistavissa silloin, kun niihin suhtaudutaan asiallisesti ja kiihkottomasti sekä ollaan valmiit avoimeen keskusteluun alueella asuvan väestön kanssa."