Juhanin Matista

Menesjärven länsirannalla eli aikoinaan poromies Matti Juhaninpoika Jomppanen (1900-1980). Matin veljet Aslakka ja Jouni Piera asuivat Menesjärven itäpuolella. Matin isän veljistä Niila, Aslakka ja sisko Marketta asuivat Lemmenjoella ja Kuivajärvellä.

Seuraavassa kerron hiukan tästä erinomaisen hienosta ja ystävällisestä saamelaisesta. Kävin kansakoulua Inarissa ja elettiin vuotta 1954. Oli juuri vietetty pääsiäisen juhlapyhiin kuuluvia kirkonmenoja ja seuroja. Katselin pääsiäisen jälkeisenä arkena Juutuanjoen uudelta sillalta miten alhaalla Inarinjärven jäällä näkyi pororaitoja matkaavan Pahtaniemen kärjen ohi kohti itää. Olin kuullut edesmenneeltä äidiltäni, että talvinen ajotie johti peräti Norjan puolella meren rannalla sijaitsevaan Reisivuonon kylään.

Kaikesta näki, että juhlakansa oli lähdössä porolla ajaen palailemaan kohti eri puolilla laajaa Inarin sijaitsevia kotikontujaan kohti. Tämä myöhäinen pääsiäisen aika oli sellaista aikaa, jolloin Ylä-Lapin luonnossa tapahtui usein tärkeitä muutoksia ja täkäläinen luonto itse rekisteröi ne omalaatuisella odotuksen tilalla, joka levittäytyi kaikkeen ympärillä olevaan tehden ihmismielen levottomaksi.

Nyt talven juuri taittuessa valoisaksi luonto tuntui pysähtyneen nauttiakseen siitä, että kevät oli talven voittanut. Olinkoulupäivän koulupäivän jälkeen koulutovereitteni kanssa laskettelemassa Kittilän ratsutien varrella sijaitsevalla Onnenkukkulalla kun Solojärven suunnalta kuului poron koparan kapsetta ja ihmisen vaimeita huudahduksia. Käänsin pääni äänen suuntaan. Hetken kuluttua seurojen talon kohdalla olevasta mutkan takaa ilmestyi vaalea ajokas, jonka yllä oli kauniisti koristellut valjaat. Se juoksi joutuisasti kiidättäen perässään kevyttä pulkkaa, jossa istui pienikokoinen saamentakkiin pukeutunut ajomies pidellen hihnaa kädessään ravistellen välillä sitä voimakkaasti.

Seurasimme katseellamme miehen menoa. Viimein hän pysäytti ajokkaansa Taka-Lappi nimisen kaupan eteen nousten ketterästi pulkasta. Uteliaana hiihdin paikalle. "Jaa niin, ovatkos pojat nähneet sitä Kunnarin autoa täällä tänään?" Kun mies kuuli ettei autoa ollut näkynyt, ilmoitti hän ottavansa taksin ja jatkavansa sillä Karasjoelle.

Kun en ennestään tuntenut miestä, tiedustelin hänen nimeään. Kuulin, että hän oli poromies Matti Juhaninpoika Jomppanen Menesjärveltä. Hän kertoi saapuneensa juuri pororaidolla Menesjärveltä ja jättäneensä raitonsa Jäniskosken tienhaaran kohdalle. Matin mukaan oli taas se aika vuodesta käsillä, jolloin käytiin vaihtamassa poronruhoilla Norjasta jauhoja, sokeria, margariinia ja kahvia.

Kun Matti kuuli kenen poika olin, innostui hän ryhtyen kertoilemaan poroaisioista ja niihin liittyneistä ongelmista. "Kuule sie Maakan Jouni, se on sillä tavalla, että niitä susia on tänä talvena ollut taas enemmän kuin kiusaksi asti. Olemme yrittäneet niitä pyytää, mutta huonolla tuloksella. Lentokonheestakin on yritetty niitä ajjaa takaa, mutta huonojen lentosäiden johosta riethaat pääsivät pakhon", purki tunteitaan Matti elävästi.

Kun myöhemmin tutustui paremmin Mattiin, totesin, että siinäpä vasta on mies joka kykenee selviytymään tilanteesta kuin tilanteessa. Hän oli tämän arvokkaan taidon oppinut poromiehen työtä tehdessään jos minkäkinlaisissa olosuhteissa. Matti kertoi poromiehenä pyrkineensä olemaan itselleen rehellinen, näkemään omat hyvät ja huonot puolensa.

Seuraavan kerran tapasin Matin Vuorhavaaran erotuksessa kevättalvella 1958. Eräänä iltana poikkesimme Jurmun Matin kanssa Matin asennolla. Katselin ja tunsin jonkin käsittämättömän, vastustamattoman voiman vetävän silmiäni noiden elämää nähneiden ja kokeneiden Matin kasvojen puoleen. Tuijotin häneen hievahtamatta. Kuvittelin hänen aikaisempaa elämää milloin missäkin Menesjärvellä, tuntureilla, metsissä ja muualla.

Nuotion ympärillä istui Kyrön palkisen poromiehiä peskeissään ja heidän kasvonsa olivat tuulen ahavoittamat. Parasta aikaa he söivät keitettyä poronlihaa ja naurahtelivat jokaiselle heitetylle sutkaukselle. Juhanin Matti oli käynyt vaivihkaa nuotion ääreen ja asettunut siten ettei ollut kenenkään tiellä. Hän on avannut eväslaukkunsa ja ottanut sieltä palasen leipää ja lihaa. Huomaan miten leivän tuoksu kutittaa pehmeästi kitalakia. Huomaan miten mukavaa ja mieluisaa on syödä pitkän paimenessa olon jälkeen. Muutkin nuotion ympärillä olevat poromiehet ovat syöneet. He ovat lämmitelleet, potkiskelleet kekäleitä, käärineet norjalaisesta tupakasta sätkiä. Matti kyyhötti siinä tulen ääressä imeskellen piippuaan ajatuksiinsa vaipuneena.

Erään kerran alkukesästä vuonna 1965 oli pysähtynyt Meneslatvan autiotuvalle. Näiden Kittilän ratsutien varressa sijaitsevien autiotupien ovet eivät koskaan olleet lukossa. Vieraat saivat tulla, mennä ja liikkua mielensä mukaan. Erämaan asukkaat pysähtyivät täällä mennessään Inariin kirkkoon kahdesti vuodesti häihin tai ristiäisiin. Näihin autiokämppiin he pysähtyivät yöksi tai ruokailemaan matkallaan poroerotuksiin Sallivaaraan tai Vuorhavaaraan tai ostoksille Norjaan tai Inariin.

Katselin kämpän ikkunasta ulos. Yllättäen näin metsässä liikkuvan ihmisen. Selässään hän kantoi suurta nahkalaukkua. Tunnistin miehen Matiksi, joka Matti astui sisään kämppään. Hän oli tulossa Taimenjärviltä kevätkalasta. Katsoppas Jouni mitä minulla on. Hän pani nenäni eteen pöydälle pari hyväkokoista taimenta. Hän paloitteli ne ja laittoi paistinpannuun. "Nyt paistan ne ja syömme ne ja juomme makiat kahvit päälle".

Kun olimme syöneet Matti innostuu kanssani keskustelemaan. Katselin Mattia tarkemmin hänen puhuessaan. Hän oli pienikokoinen, laiha ja tumma. Saamenkielinen keskustelu kulki poroihin, petoihin, kalastukseen ja ilmoihin. Kyselin mitä Matin veljille Aslakille ja Jouni Pieralle kuuluu. Kysyin Matilta, että onko totta, että hänen veljensä Jouni Piera on Saksan keisari Wilhemin kummipoika. Matti naurahti ja nyökytteli päätään: "totta se vain on". Matti kerti miten muutamat saamelaiset kutsuttiin perheineen ja poroineen Königsbergiin ja muutamiin Saksan kaupunkeihin silloin kun hän itse vielä oli nuori poika. Mukana oli kodat ja koirat. Matin veli Jouni Piera syntyi vuonna keskellä kesää. Jouni Piera jouduttiin siis kastamaan Saksassa ja kummina seisoi itse keisari Wilhelm.

Keskustelumme aiheet sivusivat myös saamelaisten tulevaisuutta. Matti päivitteli minulle miten saamelaiset ovat muuttumassa suomalaisten kaltaisiksi. Varsinkin kun he joutuvat hankkimaan itselleen rahaa ja rakentamaan itselleen uudet kalliit asunnot. Matti päivitteli myös saamelaisten omavaraistalouden kaventumista. Matti kertoili minulle myös evakkotalvesta 1944-45. Menesjärvi-Lemmenjoen alueelta saksalaiset polttivat melkein kaikki talot. Sodan jälkeen inarilaiset saapuivat valtion kyydillä kotiensa raunioille. Monet olivat ostaneet Pohjanmaalta lehmiä. Poltettujen talojen tilalle rakennettiin väliaikaiset asuintilat. Uusi elämä alkoi vähitellen hahmottua.

Olimme keskustelleet yömyöhään asti. Matin kertomukset kaikuvat vieläkin korvissani kun nukahdan. Kun keräsin huomasin että auringon kehrä oli noussut läheisen Hirvaspäätä peittävän ohuen valkoisen untuvavaipan yläpuolelle. Kun katselin ritsiä missä Matti oli illalla loikoillut huomasin sen tyhjäksi. Kaikki on ympärilläni ihanan rauhallista ja mielin täytti kevyt ja rauhallinen tunne. Kun meni ulos kuului läheisen Menesjoen vaimea kohina. Siellä täällä Menesjärveltä Pokkaan johtavan polun vieressä näkyi muutama koivu ja mänty. Aamun tuoksu tuntuu kostean virkeänä sieraimissani. Yritän katseellani tavoittaa Mattia, mutta Menesjärveen johtava loivasti mutkitteleva polku on tyhjä.

Matti kunnioitti kaikenlaista oppineisuutta. Lukeneita ihmisiä, joihin Matti oli eri yhteyksissä elämänsä aikana kairoilla tai kotonaan Menesjärvellä tutustunut, hän nimitti väärteikseen.