Tapasin ensimmäisen kerran kuuluisan saamelaisen Kaapin Jounin pääsiäisenä 1953 Inarin Jurmukoskella Martti ja Aili Wallen luona, jossa vietin tuolloin parhaillaan pääsiäislomaa. Olin kymmenen vuotta, mutta muistan tuonkin päivän niin kuin se olisi ollut eilen. Kaapin Jounin veljeä Aslakkaa minulla oli ilo haastatella 1960-luvun loppupuolella.

Olin pitkäperjantaina ulkona heittelemässä suopungilla lumikinokseen pystyttämiäni poronsarvia, kun Inarin suunnalta kuului kirkas miehen ääni joikuvan ja hetken kuluttua pihalle tuli pitkä pororaito, jota ohjasti pienikokoinen mies, jolla oli punainen neljän tuulen lakki päässään. Mies hyppäsi ketterästi reestään ylös ja hetkessä hän oli irrottanut ajokkaat valjaistaan heittäen niille jäkälälimput eteen.

Menin jututtamaan outoa tulijaa, joka esitteli itsensä Kaapin Jouniksi. Hän valitteli huonoa ajokeliä ja arveli ajokkaittensa tarvitsevan muutaman tunnin lepotauon.

Jouni kertoi lähteneensä matkaan Lemmenjoelta jo yli kaksi viikkoa sitten Norjan Reisivuonoon tehdäkseen vaihtokauppaa poronruhoilla siellä norjalaisen kauppiaan Gunnarin kanssa. Reitti Lemmenjoelta Reisivuonoon oli tuohon aikaan pisimpiä ja vaarallisempia. Iso osa siitä kulki Inarinjärven tuulista pohjoisrantaa pitkin ja siitä edelleen läpi lähes asumattomien erämaiden Norjaan. Vesikeli oli ollut poroille raskas ja Jouni joutui lepuuttamaan väsyneitä porojaan Martin pihalla iltaan asti, jolloin yöksi kylmenevän sään johdosta keli jälleen parantui ja matka Lemmenjoelle jatkui.

Tiesin, että Jounia pidettiin kunniassa ja arvossa. Jouni oli tiettävästi uhrannut porotokastaan sodanaikana melkoisen osan isänmaan puolustukseen. Hän oli saamelainen isänmaan ystävä, koko Inarin kunnan kuuluisin mies.

Katselin häntä kauan hellittämättä hänen puuhaillessaan rekien luona, ikään kuin olisin tahtonut painaa mieleeni hänen jokaisen piirteensä. Ahmin kymmenvuotiaan silmillä hänen punaisesta verasta tehtyä lakkia, tarkastelin hänen elämänkokemuksen uurtamia kasvojen ryppyjä, hänen älykästä ilmettä. Tuokioksi hän tavoitti katseeni. Kuunnellessani Jounia, minut valtasi jonkinlainen uteliaisuus, joka vuorostaan tuntui hämmästyttävän häntä. "Kuka sinä olet", kysyi hän minulta. Kun kerroin hänelle, huomasin miten Jouni tunsi heti ystävyyttä kohtaani. Hän kertoi minulle, että äitini oli piikonut hänen perhettään 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Huomasin, että Jounilla oli miellyttävät kasvot ja suora, hymyilevä mutta tarkka katse. Jounin tultua pirttiin istahdin hänen lähettyvilleen ja jatkoin hänen tarkkailemistaan.

Alle puolitoista metrinen Jouni ei näyttänyt ikäiseltään. Tavatessani Kaapin Jounin hän oli jo lähes 80-vuotias, mutta hänen olemuksensa ja ajatuksensa vaikuttivat nuoren ihmisen ajatuksilta. Hän näytti hän olevan yhtä voimissaan kuin saapuessaan Lemmenjoelle 1900-luvun alkuvuosina, eikä yli viidenkymmenen vuoden työskentely täällä kylmässä ilmanalassa ollut verottanut hänen ketteryyttään, luontaisia liikunnallisia ja älyn lahjojaan juuri ollenkaan. Hänellä oli voimakaspiirteiset, nuorekkaat kasvot, tummat hiukset, jotka lainehtivat poikamaisesti kuin tunturituulen tuivertamina.

Kaapin Jouni oli harvinaislaatuinen, synnynnäinen metsien ja tunturien mies, poikkeuksellisen sitkeä ja kestävä pienestä koostaan huolimatta. Kun useimmat poromiehet pitivät porojen kokoamisen ja paimentamisen kanssa vietettyä aikaa raskaana ja kuluttavana Jounista se tuntui turhalta valittamiselta. "Porot ovat olleet koko elämäni. Olen elänyt lapsuudessa ja nuoruudessani paljon laavussa, joka oli tehty porojen nahasta, lapsena minut kiedottiin niiden vasojen lämpimiin taljoihin. Olen ollut porojen kanssa mitä erilaisimmissa olosuhteissa, imenyt itseeni niiden henkeä ja ympäristöä missä ne ovat eläneet ja kasvaneet."

Kuuntelin hämmästyneenä kaikkea tätä Jounin kertomana. Välillä Jouni innostui kuvailemaan Utsjoen ja Pohjois-Inarin tunturi- ja vaaramaisemia: "Avara maisema siellä on täynnä toinen toistaan seuraavia puuttomia tuntureita, soita, jokia ja järviä joita jatkuu Pulmakjärvelle asti."

Välillä Jouni kertoi poronhoidon hyvistä ja huonoista ajoista. Hyvinä vuosina porokanta kasvoi niin, että poroja saattoi olla silmänkantamattomiin. Lakkaamaton virta poroja, joiden sarvet kolisivat toisiinsa, jota renkien huudot eivät pystyneet peittämään. Jouni jatkoi. Hän kertoi taas jonkin tarinan. Jounilla olikin muisteluksia, enkä väsynyt kuuntelemasta. Oli suorastaan ilo kuunnella Martin tuvassa tämän nuorekkaan kunniavanhuksen kuvausta saamenkielellä erilaisista asioista ja elämän ilmiöistä. Siinä hänen jutusteluaan kuunnellessa selvisi minulle muun muassa, että vuosikymmenien ajan rajakauppa Norjaan Inarin saamelaiskylistä käsin oli ollut varsin vilkasta.

Välillä Jouni katsahti järvelle. Talon emännän Aili keitellessä kahvia, Jouni koko ajan puheli iloisesti, kertoili asioista, joista minulla ei ennestään ollut mitään käsitystä. Jouni kertoi millaisissa tilanteissa hän oli pitkän ja vaiherikkaan elämänsä aikana kokenut ja nähnyt. Hän kertoi ajasta jolloin hän oli ollut nuori ja minkälaista oli porojen kanssa eläminen Itä-Utsjoen ja Pohjois-Inarin tuntureilla. Hän oli pitänyt elämästään porojen kanssa siitä hetkestä alkaen kun hän oli pienenä poikana istunut isänsä sylissä poronpulkassa. Hänellä oli selvä muistikuva ensimmäisestä ajomatkastaan isänsä kanssa porolla, hän oli lumoutunut pulkan keinahtelusta puolelta toiselle. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi Jouni joutui itse oppimaan, että kulkeminen porojen kanssa yli tuntureiden, jokien ja soiden vaati vahvoja ja nopeita ajokkaita.

Jounin muistot palasivat siinä Martin tuvassa jutustellessamme viitisenkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin hän ja hänen veljensä Aslak olivat olleet nuoria poromiehiä Utsjoen tunturimaisemissa. Jouni kertoi, että mitään karttoja ei hänen nuoruudessaan käytetty. He tunsivat veljensä kanssa alueen ja kaiken, mitä siellä oli. He eivät käyttäneet mitään apuvälineitä suunnistamiseen, eivät karttaa eivätkä mitään muuta. Tiesivät itse. Kuljettiin lähipaikasta, talvipaikasta kuljettiin kesäpaikkaan. Kesäpaikasta syksypaikkaan ja syksypaikasta talvipaikkaan. Vaellettiin talvella porojen kanssa samoin kesällä. Niin siirryttiin paikasta toiseen. Jos löydettiin hyvä paikka muualla, jonne voi jäädä laiduntamaan, sinne jäätiin vaikkapa seuraavana vuonna.

Kysyin leikkimielellä Jounilta: "Mikä on poromiehen pahin vihollinen?" Jouni oli pitkään vaiti kunnes vastasi: "Jos jätetään luvusta pois toinen poromies, niin pahimmat viholliset ovat sudet ja ahmat. Erityisesti susia on viimeisen parin vuoden aikana ollut ehdottomasti liikaa. Nuori poromies vielä pärjää jollakin lailla petojen kanssa, mutta sellainen vanheneva poromies kuin itse olen, on suuria vaikeuksia susien, mutta myös erityisesti ahmojen kanssa. Hyvistä porokoirista on silloin paljon apua, jatkoi Jouni."

Minulle oli opettavaa ja mielenkiintoista keskustella hänen kanssaan ja hänen tiivistämänsä elämäntarinan mukana minulla oli tilaisuus siirtyä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikaan Inarin ja Utsjoen kuntien rajamailla Iijärven pohjoispuolella.

Kaapin Jouni ja hänen veljensä Aslakka (Aikio) olivat alkujaan lähtöisin Inarinjärven pohjoisrannan takaiselta alueelta. Siihen aikaan alueen väestö koostui inarinsaamelaisten muutaman talon kylistä - Väylä, Partakko ja Nitsijärvi - joiden toimeentulo oli Inarinjärven kaloissa, aapa-, jokivarsi- ja järvenrantaniittyjen heinässä ja lehmissä. Lisäksi näillä inarinsaamelaisilla talollisilla oli vähäisiä porokarjoja joita paimennettiin Inarinjärven pohjoispuolisilla alueilla aina Pulmankijärveen asti. Elanto oli kuitenkin niukkaa. Vuoden 1852 rajasulun jälkeen Norjasta alueelle muuttaneet tunturisaamelaiset olivat sitä vastoin vaurasta joukkoa, heillä oli tuhantiset porotokat, tavaraa ja tottumus rahatalouteen ja sen mukana isompaan maailmaan.

Tunturisaamelaisten säännöllinen muuttomatka valtameren rannikon mehevien heinämaiden ja sisämaan jäkälikkökankaiden välillä vaihtui rajasulun myötä kierroksi Inarinjärven ja Pulmankijärven väliselle alueelle. Alueelle muuttaneet porosaamelaiset olivat alusta lähtien paljon tekemisissä inarinsaamelaisten kanssa. Porosaamelaisten vanhuksia asui talvisin inarilaisten kylissä.

Alueelle muuttaneiden Norjan saamelaisten kotakylät jäivät lyhytaikaisiksi. Vuosisadan vaihteessa 1800-1900 ja heti 1900-luvun alussa lähes kaikki inarinsaamelaisista ja suuri osa porosaamelaista ryhtyivät uudistilallisiksi ja rakensivat itselleen hirsitalot. Porot ja kalastus olivat määränneet kotapaikat, mutta nyt hankittiin suomalaisilta uudisasukkailta saadun esimerkin mukaan heinäniittyjä. Kulkuyhteyskin oli tarpeen ja talot rakennettiin jokivarsille ja Inarijärven rannoille. Uusiin taloihin rakennettiin saman tien navetta ja saamelaiset ryhtyivät pitämään lehmiä ja lampaita.

Näissä oloissa aloittelivat Kaapin Jouni ja Aslakka poronhoitoa 1800-luvun loppupuolella. Veljekset kuuntelivat monina iltoina alueella paimentavien porosaamelaisten juttuja, näistä he oppivat ja saivat uusia ajatuksia. Iltakaudet veljekset pohtivat ja suunnittelivat innoituksen puna kaulallaan tulevaisuuttaan poromiehinä. Ajokkaiden ja vähälukuisten tappoporojen kasvattamisen sijasta tuhatpäinen poroelo voisi antaa omistajalleen sellaisen aseman ja vaurauden, ettei sellaista saisi irti Inarijärven rannalla isostakaan talosta. Ja näyttihän poroilla sitä paitsi olevan ruokaa, koko Pohjois-Inari oli valkoinen jäkälästä siihen maailman aikaan.

Useana keskikesän päivinä veljekset kiersivät vuoronperään Näätämöjoen molemmin puolin sijaitsevien vaaramaisemien jäkälikköissä, näkivät Silisosaivit ja muut Suomen ja Norja rajamaiden tunturit. Veljekset melkein yhteen ääneen totesivat: "Jo vain täällä on parhaat porolaitumet ilman käyttöä".

Kesällä he nousivat Näätämöä veneellä ylöskäsin. Näkemäänsä ja kokemaansa he olivat tyytyväisiä. Matalien jokitörmien takana aukenivat suot. Missä pajukko ei peittänyt rantaa, jokipolvekkeiden niemet ja tulvaniityt kasvoivat sankkaa heinää.

Talvikuukaudet alueen kautta hiihti ja ajoi Norjaan menijöitä ja kävijöitä, sillä luontevin reitti Inarista Näätämön suuntaan noudatteli Inarijärven pohjoisrantoja. Oli työn etsijöitä matkalla Jäämerelle Ruijaan, oli palaajia, turskaraitoja, jauhokuormien vetäjiä, pororaitoja - oli erämaan kulkureitillä elämää ja tavaraa joka sorttia.

Samaan aikaan Kaapin Jouni ja Aslakka aloittelivat poromiehen vaativaa ammattia lähes rannattomilla selkosillaan, jotka ulottuivat Inarijärveltä Pulmankijärvelle ja Varankivuonoon asti. Asettuessaan Norjasta muuttaneiden porolappalaisten naapuriksi veljeksillä ei ollut enempää kuin 100 poroa mieheen, mutta heidän mielikuvissa aaltoili suuri roukuva poromeri. Ainoa alku porotokan kartuttamiseksi oli vaadinten osto. Se edellytti veljeksiltä pestautumista pororengeiksi tunturisaamelaisille. Niinpä veljekset hiihtivät ja kokosivat, paimensivat ja vasottivat. Tekemällä näille pororikkaille maahanmuuttajille mahdollisimman paljon porotöitä veljekset onnistuivat kasvattamaan omaa poropääomaansa. Palkanmaksussa oli kaksi mahdollisuutta, palkka voitiin sopia maksettavaksi joko rahassa tai poroina. Vanhoilta poromiehiltä ja vanhemmiltaan saamansa opit mielessä ostivat lisää poroja, osasivat valita hyvät hirvaat ja kehittivät määrätietoisesti karjaansa. Aluksi pääluku kasvoi hitaasti, koska monet monituiset tekijät verottivat kasvavaa porotokkaa.

Niihin aikoihin kun Suomen puolen inarinsaamelaisilta loppuivat peuralaumat ja alkoivat siirtyä laajamittaisempaan poronhoitoon, oli Näätämön koltilla metsäpeurojen pyynti yhä pysynyt kesyporojen hoitoa tärkeämpänä elinkeinona. Koltilla oli vain vähän poroja, joita he pitivät tarkassa paimennuksessa, ja niistä he saivat tarvittavat veto- ja kantoporot sekä houkutuseläimet peurojen pyyntiin. Tämä vastasi varsin pitkälle inarilaisten entistä metsä- ja kalastajasaamelaista toimeentulomuotoa, jossa peura oli tärkein riista ja poroja oli vain kourallinen kotakuntaa kohti.

Kun inarilaisten puolella selvisi, että peurojen metsästys oli käynyt tuottamattomaksi, ymmärrettiin että porokarjoja oli suurennettava, ja toimeliaimmat panivat toimeksi. Suurimittakaavaisempi poronhoito oli kuitenkin entiseen verrattuna työlästä ja vaati laajempia alueita ja enemmän aikaa. Norjan rajan suunta oli paha siihen aikaan, sillä siltä suunnalta oli hankala saada porojaan takaisin. Viranomaiset molemmin puolin rajaa yrittivät parhaansa mukaan ylläpitää rajasulkua ja ottivat kovalla kädellä tunnus- ja sakkoporoja talteen naapurivaltakunnan poromiehiltä, suosien oman puolen poronomistajia. Norja puolen poromiehet olivat myös vihattuja naapureita, koska he kävivät häikäilemättä verottamassa inarilaisten porotokista talja- ja lihaporoja. Koltilla oli siihen aikaan vaikeuksia hyväksyä, ettei yksityisomaisuutta oleva, mutta vapaana kulkeva poro ollutkaan riistaa, olihan se pohjimmiltaan samaa eläinlajia, ja niin oli lihat ja taljatkin. Norjasta saattoi silloin tällöin syöksyä susilaumoja Suomen puolen poromiesten tokkiin ja hajottaa ne.

Asumattomissa erämaissa sattui jatkuvasti kaikenlaista. Porovarkauksilla ja norjalaisten poromiesten vastavierialuilla oli vuosikymmenien mittainen perinne ja takaisin otettiin se mitä löydettiin ja mitä arveltiin rajan taakse viedyn. Kahnauksia ei ollut ainoastaan Norjan puolella, vaan osansa saivat inarinsaamelaisetkin. Myös Inarin ja Utsjoen rajamaille Norjasta muuttaneet Salkot liikkuivat porotokkineen inarinsaamelaisten alueilla, pääosin lännempänä.

Porojen kanssa liikkuville veljeksille sopi myös kaupattavan tavaran hankinta. Sitä hankittiin Norjan Reisivuonosta ja Kirkkoniemestä. Veljeksille 1900-luvun alkuvuodet olivat vaikeita. Selkosiin mahtui seikkailijoita ja rosvoja, eikä porojen menetystä voitu estää, vaikka olisi ollut jatkuvasti liikkeellä. Veljesten oli vartioitava tokkaansa ja partioitava vuoron perään Norjan rajan suuntaa itse, sen minkä poroista pystyi.

Veljeksissä yhdistyivät ominaisuudet, jotka tekivät heistä tehokkaita. He tunsivat selkosensa laajasti ja tarkasti ja he olivat tottuneet kävelemään päivät ja viikot yhtä mittaa. Liikkuvuutta lisäsi se, että he pystyivät ottamaan ruokansa kairasta itse. Ennen muuta he olivat pelottomia.

Eräänä yönä susilauma lähestyi heidän porotokkaansa, joka oli noussut levottomana liikehtimään ja vetämään vainua. Kaksi poroihin harjaantunutta sutta oli juuri ryntäämässä tokan laitaan, kun Aslakin pyssy jo jysähti. Vaikka kuu oli pilvessä, toinen hukista jäi lumelle makaamaan. Norjan puolelta oli tullut Näätämöjoen latvoille viisi sutta. Joelle rävähti pelästyneiden koirien haukku, kun hukat syöksyivät enempää haistelematta laavujen lähellä olevien porojen luo. Koirat syöksyivät huutaen laavuun ja sudet ärisivät.

Toisen kerran hukat olivat taas hajottaneet elon ja karkottaneet porot erämaahan. Aslakka ja Jouni hiihtivät vaatteet märkinä kohti Silisoaivia. Pimeästä pimeään oli koottu irtoporoja tokkaan ja yritetty ajaa lisääntyvä tokka Sevettijärven suuntaan. Lumeton syksy oli siirtänyt porojen kokoamisen aloittamista, ja sitten kun lunta oli tullut, sitä oli satanut tuskaksi asti. Tällaisissa oloissa ja tapahtumissa Jouni ja hänen veljensä Aslak olivat jakaneet vaarantunteen ja kumpikin yritti parhaansa mukaan torjua alituisesti heidän porojensa kimppuun käyviä petoja. Silti he olivat ymmärtäneet olevansa riippuvaisia toinen toisistaan ja luottivat siihen, että toinen tulisi avuksi, jos tilanne näyttäisi pahalta. Ymmärsin, että sellaisista hetkistä ja tilanteista lähtien oli heidän välilleen kasvanut syvä veljeys.

Aslakka, joka tavallisesti oli hiljainen, ihmetteli usein, että hänen veljensä Jouni oli valmis vieraiden ja tuttujen kanssa vaikka millaisiin keskusteluihin ja kannanottoihin. Jouni oli kuulu väittelijä ja tinkaaja, joka saattoi asiasta kuin asiasta kinastella päivä ja yökaudet antamatta vähääkään periksi mielipiteessään. Milloin väiteltiin politiikan päältä, milloin porotöistä. Saamelaisuudesta Jounilla oli vahvat mielipiteet, jotka hän toi myös valtakunnan poroviikolla vuonna 1936 presidentti Svinhufvudin tietoon presidentin linnassa järjestetyssä kahvitilaisuudessa.

Kaapin veljekset vetivät kevättalvella poroilla tavaraa koko vuoden tarpeiksi Reisivuonosta. Käydessään silloin tällöin Inarissa tai Ivalossa Jouni toimitti tavallisesti naapureittensa asioita ja välitti heille tavaraa. Kaupanteossa ei raha liikkunut kovinkaan vilkkaasti. Suureksi osaksi tavara vaihdettiin tavaraan, esimerkiksi poronruhot vaihdettiin suolaan, margariiniin, jauhoihin, kuivattuun turskaan ja norjalaiseen silliin.

Jouniin turvautui myös moni vähänväkinen Inarinsaamelainen hädän ja puutteen painaessa, ja Jouni kyllä auttoi. Vaikka hän oli asioissaan tarkka, nuukankin maineessa, niin avuliaisuudestaan hän oli yhtä tunnettu. Raskas ja hikinen työ porojen kanssa kairassa ja mitään säästämätön elämä olivat painaneet Jouniin ja Aslakkaan poromiehen väärentämättömän leiman. Monesta inarilaisesta oli hauska katsella kun Jouni ja Aslakka ajoivat värikkäissä takeissaan ja hatuissaan heidän pihojensa läpi poroilla. Veljekset laskettelivat Ranta-Antin rannasta kohti Inarin itäpäätä. Pulkat vain heilahtelivat leveässä jotoksessa, kun inarilaiset poromiesveljekset häipyivät tielleen ja asioilleen.

Inarijärven rantataloissa oli siihen aikaan lehmiä, lampaita ja poroja. Järvi antoi kalaa ja rantatörmät perunoita, metsä joskus hirven ja saukon. Kovin usein rantatalojen isäntien ei tarvinnut lähteä kylille, sillä Norjan suunnan liikenne oli niin runsasta, että välttämättömät tavarat saatiin kulkijoiden mukana.

Näätämöjoki oli veljesten säännöllinen syyskalastuspaikka, josta he pyysivät tuohustamalla Norjan puolelta nousevia meritaimenia ja lohia. Pyyntimatka kesti useita päiviä ja se oli totista työtä. Oli revittävä, kannettava ja pilkottava suuret läjät tervaskantoja, tuulastettava tyvenet yöt ja jaksettava vielä yön jälkeen korjata kalat ja suolata ne pyttyihin.

Vuonna 1905 Jouni asettui Länsi-Inariin, jossa veljesten väsymätön porotyö jatkui. 1920- luvun lopulla veljekset hallitsivat erämaitaan suvereenisesti yhdessä Pyhäjärven Uulan ja Salkko-Niilan jälkikasvun kanssa. Aluksi heidän valtansa ja erityisasemansa perustuivat pelkästään omaan kyvykkyyteen, tietoon ja tekoihin, rohkeuteen ja häikäilemättömyyteen. Heillä oli kova maine, joka tunnettiin kaikkialla Inarissa ja Utsjoella. Vasta myöhemmin iso porokarja toi oman lisänsä Kaapin veljesten suuruuteen. Kokonaisuutta ajatellen vaikuttavat hieman vaisuilta sellaiset kirjoitukset joissa ihastellaan Kaapin Jounin poronhoitotaitoja. Totta on, että Inarin erämaiden kiertolaiset tunsivat maansa ja osasivat kulkea ilman karttaa ja kompassia, mutta muiden kertomat tarinat jäivät kuitenkin aina valjummiksi kuin todellisuus.

Vielä 1920-luvulla kävivät lähikylien miehet yleisesti pyytöretkillä Norjan puolella. Siitä oli tullut Venäjän vallan aikana ikimuistoinen tapa, joka ei unohtunut heti. Sevettijärven alueen asukkaista jotkut kävivät rajan toisella puolen hirventapossa ja Näätämöjoella kalassa.

Vaikka veljekset nuorina miehinä kokosivat metsän ja veden viljaa aivan ammatikseen, niin porokarjan karttuessa eränkäynti jäi yhä vähemmälle. Näätämön syyskalastusta lukuun ottamatta aika ei riittänyt siihen, eikä lihan puutteen takia tarvinnut enää pikkuelukoita pyytää. Sama tilanne ja asenne on ollut ominainen pororikkaille yleisesti. Veljesten harjoittama puolittainen metsästyskulttuuri muuttui lopullisesti suurporonhoidoksi suunnilleen vuonna 1920.

Porovuosi alkoi syksyllä, kun eloa ryhdyttiin keräämään tokkaan vedettäväksi erotus- eli pykälysaitaan. Ensin haettiin ajoporot, jotta päästyyn kelin tultua ajamaan ja kuljettamaan metsäkamppeita. Kesyt kellokkaat ajohärät pysyivät tavallisesti enimmäkseen talojen lähettyvillä, mistä ne oli helppo pyytää kiinni. Niiden mukana saatiin aitaan myös opettamattomia hirvaita - urakoita ja vuorsoja - joita otettiin koulutettaviksi.

Porojen hakua eli ettotöitä ja erotuksia riitti pitkälle kevättalveen ennen kuin kaikki porot oli löydetty ja käytetty aidassa. Erotusten jälkeen eloporot pidettiin paimennuksessa hyvillä talvilaitumilla kevääseen asti.

Ennen kuin hanki kovettui keväällä poron nulkattavaksi ja tokka pyrki hajoamaan, porot ajettiin jälleen aitaan. Nuorille hirvaille keväinen käynti aidassa oli ikävä, sillä tavallisesti ne purtiin silloin häriksi. Kantavat vaatimet otettiin kiinni, pangoitettiin ja vedettiin sopivaan vasotusmaahan. Vasotus kesti toista kuukautta. Kun vasat olivat syntyneet ja ne oli saatu omistajansa merkkiin, alkoi taas kesäaika, jolloin porot hajaantuivat palkimaan oman päänsä mukaan ja poromiehille koitti yleensä luppoaika. Kun porot olivat vapaina oli suuri vaara, että ne saattoivat kulkeutua Norjan puolelle, jolloin niiden saanti sieltä oli jokseenkin mahdotonta. Muista poromiehistä Kaapin veljekset poikkesivat siinä, että he pitivät poroistaan vahtia myös kesämaan aikana.

Kun Jouni ja Aslakka kävelivät kesällä ja syksyllä porojensa palkismaat, he tarkkailivat mihin porot kulkeutuivat, minkälaisia poroja erilaisissa parttioissa oli ja miten vasat menestyivät. Lumen tultua hei tiesivät melko tarkoin mistä porot haetaan. Samalla he tiesivät toistenkin porot ja heidän sanaansa ja tietojaan kannatti muidenkin kuunnella.

Länsi-Inarissa Sallivaaran poroaita oli jo tuohon aikaan käytössä. Täällä veljekset tarkkailivat miten aitaan tuotu paliskunnan erotustokka tolvasi kylkikyljessä ympyrää aidassa. Täällä aidassa paikalla olevat inarinsaamelaiset tajusivat vain merenä aaltoilevat selät, ylimpänä keikkuivat sadat sarvet, tuhannen koparat kopisivat, kuului hätäinen roukuminen ja saalovista keuhkoista erotusaidan ylle kohosi usvapilvi. Veljesten karsinanveräjiä auottiin yhtenään niin, että lukumies oli seota viivoissaan. Elo soljui omistajien veräjistä ainakin kymmeneen karsinaan, jotka olivat rengasaidan ympärillä. Omien karsinakuntien lisäksi suurilla kauppiailla oli ostokarsinansa ja lähellä ulkoveräjää vieropalkisilta tulleet poromiehet vetivät tänne eksyneitä poroja omaan konttoriinsa. Täältä lähtivät elämään jätettävät porot paimennukseen jäkäläisille ruokamaille ja tappotokat kohti maanteitä ja kyliä, toisiin karsinoihin, joissa niistä tehtiin ruhoja, paisteja, selkälihoja, verivatsoja, kieliä, koparoita, taljoja ja sarvia. Veljekset olivat hyviä merkkien tuntijoita. Ei ollut erotuksessa yhtään poroa, jolle veljekset eivät tienneet omistajaa.

Kun maantie tuli Inariin 1930-luvun alussa Inariin, eivät Inarin selkosten poromiehet muuttuneet kertakäännöksellä suomalaisiksi poromiehiksi. Maailma oli kuitenkin muuttumassa pienemmäksi. Inarissa ja sen tuntuman lähikylissä matkailu vilkastui ja kyliin tunkeutui uusi aika, mutta sisämaan selkosilla vallitsivat käytännössä entiset ajat aina toiseen maailman sotaan asti. Niissä paimensivat porojaan Kaapin Jouni ja Aslakka ja monet muut pororikkaat.

Ensimmäiset vuosikymmenet Inarin erämaissa oli asuttu laavuissa, mutta 1930-luvun vaihteessa sinnekin alettiin pystyttää taloja ja kämppiä. Kun Kaapin Jouniin sattui arvovieraita oli selvää, että he istuivat iltaa ja nukkuivat Jounin talossa. Siellä oli oikeat puitteet erämaan tunnelmalla ja sen salaperäiselle hengelle, jonka loi Jounin olemus ja hänen loputtomasti hersyävät tarinat. Jouni osasi kertoa ja hänellä oli mitä kertoa. Tarinat liikkuivat metsällä, tuntureissa, poroissa ja pedoissa. Eivät Kaapin veljekset tekemisiän ja pärjäämisiään kehuneet. Aslakan tyyli oli jättää itsensä sivuun.

Näistä tarinoista nauttivat kevättalvella 1938 kaksi etelän herraa, jotka olivat olleet ystäviä aina opiskeluajoiltaan asti, jolloin he jakoivat Helsingissä pienen asunnon: toinen oli silloinen sisäministeri, tuleva presidentti Urho Kekkonen ja toinen Lapin läänin maaherraksi samana vuonna nimitetty, tuleva sisäministeri ja KELA:n pääjohtaja Kaarlo Hillilä.

Noista kahdesta herrasta ainakin Kekkonen osoittautui tarinaniskijäksi. Vaikka tämä ei Kaapin veljesten tarinaan varsinaisesti kuulu, todettakoon että myös Kekkosen ja Hillilän suunnitelmat ja tekemiset olivat kovaa luokkaa. Hillilä oli osallistunut vapaussotaan ollessaan vasta 15-vuotias, ja jatkanut siitä Viron vapaussotaan Hans Kalmin "Pohjan pojissa" ja osallistunut Aunuksen retkeen 1919. Sekä Kekkonen että Hillillä olivat juristinalkuina tienanneet opiskelurahoja Etsivän Keskuspolisiin kuulustelijoina, ja molemmat olivat olleet aktiivisia Akateemisessa Karjalaseurassa , AKS:ssä. Korkeitten herrojen vetäessä henkeä Kaapin Jounin pirtissä he tiesivät että edessä oli kuuma kesä.

Ennen maaherraksi tuloaan Hillillä oli laatinut Kekkoselle taustamuistion vaikutusvaltaisen äärioikeistolaisen eduskuntapuolueen Isänmaallisen Kansanliikkeen eli IKL:n kieltämisestä. Mäntsälän kapinan jälkeen kielletyn Lapuan Liikkeen työtä jatkavan puolueen jäsenet käyttivät mustaa paitaa ja tervehtivät toisiaan natsitervehdyksellä. Sotaa enteilevässä kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa Kekkonen halusi varjella kansakunnan yhtenäisyyttä. Kommunismi oli jo kielletty Lapuan Liikkeen painostuksesta, ja nyt oli vuoro tullut oikealle äärilaidalle. Kekkosen ja Hillilän kuningasajatus oli kieltää IKL saman tasavallan suojelulain voimalla, jonka sen edeltäjä Lapuan liike oli säädättänyt kommunismin kieltämiseksi. Lakkautusprosessi käynnistyi juuri kesällä 1938, mutta päätyi Kekkosen tappioon. Kunnianhimon ajaman kainuulaispojan toisen tulemisen aika koitti vasta sotien jälkeen. Lappi oli kuitenkin painanut häneen lähtemättömän jäljen ja veti häntä puoleensa loppuun asti.

Kevättalvinen päivä Jurmukoskella vuonna 1953 muuttui illaksi. Auringon laskettua taivaan väristä näki selvästi, että illasta ja yöstä tulisi kylmä. Lumi oli kovettunut, mikä merkitsi, että uusi tuttavuuteni, Kaapin Jouni, oli kohta valmis jatkamaan matkaansa. Ajoporojen silmät olivat kohdistettuina valjaisiin, jotka Jouni asetti paikoilleen. Oli pakkanen, mutta ei kuitenkaan liian pureva. Ihanteelliset olosuhteet tehdä matkaa nopeasti. Valjastettuaan kaikki ajoporonsa Jouni antoi lähtökäskyn: Hoioo, Hoihoo... Tuntui kuin Jounin ääni olisi kiskaissut raidon liikkeelle. Porot kiihdyttivät vauhdin nulkkaan. Voin edelleenkin kuulla tuon kirkkaan äänen, vaikka tuosta hetkestä on kulunut ihmisikä, yli kuusikymmentä vuotta.

Tapasin seuraavan kerran Jounin Inarissa vuoden kuluttua, vuonna 1954, kun osuimme saamaan aikaan Inarin kirkolla Fredrik Heikkilän pihalle. Silloinkin oli yhtä huono keli, ja tälläkin kertaa hän oli tulossa Reisivuonosta, mies joka pian täyttäisi 80 vuotta. Jouni pyysi että vetäisin tyhjän pororeen Taka-Lapin kaupan eteen. Sieltä hän oli ostanut pari jauhosäkkiä, koska Reisivuonossa kauppias Gunnarilla oli jauhot loppuneet kesken. Palattuamme ostosten kanssa takaisin Heikkilän pihalle, jatkui tarinointi tällä kertaa Fredrik Heikkilän tuvassa. Nuokin Kaapin Jounin kertomat olen välittänyt edellä kertomassani muisteluksessa.

Jounin saamelaispoliittiset käsitykset olivat Inarin kairaneläjien tiedossa. Jouni ihmetteli, missä on vika, kun saamelaiset hylkäävät oman kielensä ja kulttuurinsa, ja hän päätyi siihen että koulujärjestelmä ja suomalaisuus hävittävät saamenkielen. Jälleen kerran tarkkasilmäinen havainnoitsija oli osunut oikeaan. Tuolloinen koulu asuntoloineen, pelkästään suomenkielisine opetuksineen ja saamenkielen puhumiskieltoineen juuri saamenkielen tehokkaasti yhden sukupolven aikana.

Vuonna 1954 Kaapin Jouni totesi: "Meidän saamelaisten on turha tietämättömyyden perusteella esittää valtiovallalle vaatimuksia, jotka eivät perustu mihinkään. Koulutus on se tekijä, jonka perusteella saamelaiset pääsevät samoille lähtöviivoille suomalaisten kanssa kisailemaan elämän kilpakentillä."

Vuonna 1955 ilmestyneessä Sapmelas-lehdessa oli pitkä haastattelu, jossa Jouni selvitteli käsityksiään saamelaisten tulevaisuudesta. Haastattelussa hän oli huolissaan saamen kansan olemassaolosta. Saamelaisuudesta Jouni arveli, että lantalaisuutta alkaa olla joka paikassa. Kesälläkään ei enää näe missään saamelaisia. Saamelaiset pukeutuvat lannanvaatteisiin ja puhuvat suomenkieltä. Sen sijaan talvella saamelaiset käyttävät enemmän lapinvaatteitaan ehkä siksi etteivät he muutoin tarkene.

Hän oli myöskin huomannut, että läheskään kaikki saamelaiset eivät enää porokokouksissa kyenneet tuomaan ajatuksensa esille saamenkielellä vaan joutuivat välillä käyttämään suomenkieltä. "Tästä kaikesta näkee, että vika on jossakin, mutta missä", Jouni aiheellisesti kysyy. Tämä tarkka havainnoitsija ei siis katsonut että maanomistusolot olisivat olleet suurin este saamenkielen säilymiselle, vaan nimenomaan koululaitos. Tätä hän muisti kaikissa yhteyksissä korostaa myöskin silloin kun tapasi Urho Kekkosen ja muita johtavia poliitikkoja.

Sapmelasin artikkelista ilmenee, että Jounilla oli selkeät ja tähän päiväänkin edelleen sopivat käsitykset saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta: "Kaikki merkit viittaavat siihen, että saamenkansa on tuomittu häviämään maan päältä. Mutta kansan säilyminen tai häviäminen on kuitenkin sellainen asia, joka riippuu kansasta itsestään. Mikäli kansalla itsellään ei ole kansallistunnetta, se ei kykene elämään ja kilvoittelemaan kansojen välisillä kilpailukentillä. Mutta mikäli kansa on valistunut ja pitää omia perinteitä ja tapojaan arvossa, se on luja ja tulee säilymään ja kestämään millaiset koettelemukset tahansa. Sydämestäni toivoisin, että saamenkansa kestäisi nykyajan mukanaan tuomat koettelemukset ja toivon, että saamelaiset heräisivät enemmässä määrin valvomaan kansansa etua!" Vaikka Kaapin Jouni oli kärkäs tinkaamaan, muut inarinsaamelaiset eivät juuri olleet asioista hänen kanssaan eri mieltä. Kyllähän näihin kairoihin sovittiin.

Vuoden 1956 vaalikampanjassa korostettiin Kekkosen kykyä tulla tasavertaisesti toimeen ihmisten kanssa, olivatpa nämä herroja tai metsäjätkiä - olihan Kajaanista lähtenyt Kekkonen ollut nuorena itse uitossa. Sama ominaisuus oli ominainen Kaapin Jounille. Hänenkään esiintymisessä ja olemuksessa ei näkynyt, että hän olisi lajitellut ihmisiä mielipiteen, köyhyyden tai yhteiskunnallisen aseman perusteella. Vähäosaisille häneltä riitti apua silloin kun hänen elinkeinonsa alkoi tuottaa, ja hän keskusteli samalla tavalla kenen kanssa tahansa.

Viimeisen kerran kuulin Jounista juhannuksen maissa vuonna 1956 Lemmenjokisuulla, kun kuuntelin Suomen tietotoimiston uutisia radiosta. Niissä kerrottiin, että Kaapin Jouni oli kuollut. Saman vuoden helmikuun 1. päivänä, hänen väärttinsä Urho Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi. Kun hän astui virkaan kuukautta myöhemmin, oli kulunut 18 vuotta niistä päivistä jotka Kekkonen ja Hillilä viettivät Kaapin Jounin pirtissä Lemmenjoen rannalla. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnalle ja koko Suomen kansalle Kekkonen lausui: "Me voimme luoda rakkaasta isänmaastamme yhteisen kodin meille kaikille, kodin, jossa kaukaisimmankin korven asukas tuntee olevansa tasa-arvoinen toisten rinnalla."

Vasta kuolema katkaisi Kekkosen ja Kaapin Jounin molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan ystävyyden. Poromies lähti nuoruutensa jäkäläkankaille, Kainuusta ponnistanut jätkämies nousi tasavallan isäntärengiksi ja otti ohjakset käsiinsä. Ehkäpä hänkin, erään kymmenvuotiaan lappalaispojan lailla, oli oppinut jotakin Kaapin Jounilta. Jounin tavoin Kekkonen pysyi hyvässä kunnossa vanhoille päivilleen asti, ja kun hän oli ohjiin kerran tarttunut, hän ei ihan heti päästänytkään niitä käsistään. Joutuessaan luopumaan presidentin tehtävistä terveydellisistä syistä vuonna 1981 Kekkonen oli 81 vuotta.

Kesähelteisinä päivinä vanhenevalla Kaapin Jounilla oli tapana makoilla kotitilansa rannalla Lemmenjoen äärellä peski nurin päin käännettynä. Juhannuspäivänä 1956 kotiväki löysi hänet kuolleena tältä lempipaikaltaan, sydänkohtauksen saaneena. Kaapin Jouni poistui kunnioitettavassa 81 vuoden iässä.

Veljekset olivat jo pienestä pojasta asti havainneet, että uudet paikat - ja joita he olivat nähneet niitä monia- antoivat ensivaikutelman, sitten joitakin tosiasioita ja viimein, jos käytti aikaa ja näki vaivaa, ymmärsi enemmän. Myös kaikella tiedolla ja kokemuksella oli taipumus osoittautua hyödylliseksi ennemmin tai myöhemmin. Temppu, minkä harvat ihmiset näyttivät ymmärtävän, oli esittää kysymyksiä ja todella ymmärtää vastaukset.

Inarin porosaamelaisten alueille asettuneilla porosaamelaisilla oli aluksi erilaisia jännitteitä ja ennakkoluuloja. Heidän välilleen ei kuitenkaan päässyt muodostumaan aktiivista vihanpitoa, vaan molemminpuolista vastemielisyyttä, jonka juuret olivat satunnaisissa kohtaamisissa erämaissa tai kyläpaikoissa. Kitit ja Länsmannit olivat pororikkaita, monet Inarin saamelaiset taas köyhiä kalastajia ja metsästäjiä. Monet inarinsaamelaisista pelkäsivät näitä pororikkaita ja kadehtivat heidän voimaansa. Ja Kaapin Jouni oli tietoisena heidän taustansa suunnattomasta erosta varsin vaivautunut näiden tulijoiden läsnä ollessa.

Veljekset Jouni ja Aslakka olivat synnyinnäisiä metsästäjiä, jotka rakastivat näitä Inarinjärven takaisia erämaa-alueita. He olivat rehellisiä, työteliäitä ja kunnioitettuja. Heidän vanhemmat pitivät lapsilleen vakavia puheita, lukivat heille raamattua ja valottivat elämän nurja puolen turmioista.

On vaikea kuvailla veljesten ensimmäisten leiripaikkojen kauneutta Inarinjärven takaisilla asumattomilla erämaa-alueilla. Maisemat olivat metsäisiä, mutta oli myös ruohoisia niittyjä ja soita joita halkoivat pienet purot ja joet. Kerrankin Silisaivin päällä he jäivät tuijottamaan edessä avautuvaa ennennäkemättömän viehättävävää maisemaa.

Erämaa tarjosi ruokaa ihmisille yhtä runsaasti kuin kotieläimillekin. Poron ja hirven jälkiä oli joka puolella ja ja jäniksiä ja saukkoja oli kaikkialla. Missä hyvänsä oli harvaa männikköä, siellä maa oli sinsenään mustikoita ja suot notkuivat karpaloita.

Talojen isännät ja pojat alkoivat niittää heinää talven varalle. Aluksi kuultiin viikatteiden rytmikkäät suhahdut ja kovasimen laulvavat suhahdutk kun teriä hiottiin, mutta kun miehet siirtyivät kauemmaksi äänet häipyivät. Naiset keräsivät marjoja mitä taloustöiltä ehdittiin. Syyskuun alussa ryhdyttiin lopettelemaan heinätöitä. Haravoitiin auringon ja tuulen kuivattamat heinät kasoiksi, jotka pari ihmistä kantoi kahden riun avulla suovaan. Hyvissä ajoisssa kerättyä. Ennen ensimäisiä lumisateita Inarin saamelaisten talot olivat karjan ruokkimiseksi keränneet runsaasti heinää, kaikki käsin kerättyjä.

Sinä iltana veljekset kuulivat susien ulvovan äänettömässä talvi-illassa. Erämaassa ei kuule kauniimpaa ja alakuloisempaa ääntä kuin villin, yksinäisen suden valittava laulu. Surumielinen ulvonta alkoi matalalta ja kohosi omituisten puolisävelten kautta haikeaksi valitukseksi ja laski taas matalempiin säveliin. Se kuulosti kadotettujen sielujen aaavemaiselta kuorolta.

Maaliskuussa päivät alkoivat pidentyä ja talven taittumisesta alkoi ilmaantua muitakin merkkejä. Inarinsaamelaiset palailivat metsästysretkiltään. He ilmestyivät perheineen järvelle eräänä ilta auringonlaskun aikaan. Heidän pororaitonsa ajoivat jonossa järven poikki niinkuin täällä oli taphtunut aikojen alusta saakka.

Vei aikansa ennen kuin kevät tuli selkosille. Ensin järven jää suli niin, että sen päällä oli paksulti vettä, joka jäätyi öisin ja suli taas iltapäivällä. Jää aloitti maaliskuisen ryskähtelynsä. Se paukahteli halki, kun vesi sitä nosti, ja railot enteilivät jäiden lähtöä. Öisin oli vielä pakkasta. Toukokuussa kevät alkoi tulla tosissaan. Järviin aukesi leveitä railoja. Kesän pitkät päivät tulivat ja menivät ja syksy alkoi lähestyä. Marjat kypsyivät kaikkialla ja veljekset herkuttelivat puolukoilla, mustikoilla, lakoilla jne. Lihavia metsäkanalintoja oli kaikkialla ja veljekset kaatoivat hirven aina kun se oli tarpeen.

Kun veljekset olivat saaneet hankittua talot itselleen Lemmenjokivarresta, kaikki muuttui verrattuna elämään Inarinjärven takaisissa erämaissa. Täällä oli aika varustaa ruokaa pitkän talven varalle. Kenttien perunamaat tuottivat tavalisesti hyvän sadon. Nyt voitiin varastoida perunoita ja porkkanoita.

Iltaisin he istuskelivat leiritulillaan katselemassa, miten hirven tai poron liha porisi isoissa nokisissa kattiloissa. Lihan kypsyessä he joikailivat yksitoikoisia joikujaan. Lopulta joukonjohtaja keihästi lihakimpaleen puukkoonsa. Hän otti palan käteensä ja tarttui hampailla sen kulmaan. Sitten hän viilsi näppärsäti palan kimpaleesta itselleen. Jokainen toimi samoin vuorollaan, kunnes kaikki olivat saaneet osansa. Lapset juoksentelivat vapaasti ympäri leiriä, eikä heitä toruttu koskaan. Porokoirat oli sidottu läheisiin puihin erilleen toisistaan. Siihen aikaan joakaisessa poroperheessä oli porokoiria. Ne olivat aina näläkäisiä, sillä niitä ruokittiin vain silloin kun poroja paimennettiin. Alkuaikoina veljekset oppivat paljon näiltä Norjasta tänne muuttaneilta porosaamelaisilta ja heidän tavoistaan. Mikään muu ei olisi veljeksi voinut viehättää enemmän kuin ajatus, että voisi viettää itsenäistä elämää täällä erämaassa porojen kanssa. He oppivat selviytymään omin avuin, metsästämään ruokansa, elämään ja yöpymään erämaassa.

Näätämöjoki oli uljas virta. Koivikot ja vanhat männiköt ulottuivat veden partaalle, taustalla kohosivat loivat vaarat ja tuon tuostakin laski pieni puro jokeen.

Veljekset hoputtivat matkaan ihastuttavaan kauniiseen talviseen ihmemaahan. Kaikkialla oli puhtaanvalkoinen lumipeite, jonka rikoivat vain satunnaiset hirven, poron, jäniksen, suden, näädän, ketun tai ahman jäljet. Reen jalasten suhina lunta vasten ja porojen läähätys olivat erämaan ainoat äänet. Hiljaisuus ympäröi heidät niin voimallisesti, että tuntui kuin olisivat tunketuneet kiellettyyn paratiisiin.

Inarin takaisten erämaiden talvi, oli erikoisella tavallaan äänetön. Kun lumihiutaleet tuulettomina päivinä leijuivat maahan tai kun kuu valoi valoaan talviyöhön, äänettömyys painoi myös kokeneitten veljesten mieltä niin voimakkaasti, että sitä sattoi melkein käsin koskettaa. Mutta se toi tullessaan rauhan, ei yksinäisyyttä. Jouni oli nauttinut siitä, että oli selviytynyt poroineen vaativistakin koettelemuksista, mikä oli kasvattanut hänen itseluottamustaan.

Erämaassa sattuu kaikenlaista aina kaikenlaista. Kerrankin Jouni näki syöksähtävän yksinäisen poron metsästä ja painavan täyttä laukkaa jäälle. Hetkeä myöhemmin rantatöyrästä pitkin säntäsi iso susi aivan kannoilla ja perässä tuli pienempi naarassusi. Johtajasusi pääsi porojen takajalkojen tuntumaan iskien hampaansa vasempaan koipeen vauhtia hiljentämättä. Naaras iski hampaansa samaan koipeen. Poro kompastui ja oli kaatua. Se saavutti uudelleen tasapainonsa, mutta vasen takakoipi laahasi perässä. Sudet olivat purreet jänteen poikki tai ainakin vahingoittaneet sitä. Varmaankin Jouni olisi pitänyt sääliä armottoman koitoksen väistämätöntä häviäjää. Yleensä ihminen asettuu alakynteen joutuneen puolelle. Jouni ei kutienkaan tuntenut sääliä. Sudet olivat petoja - mutta niin oli Jounikin. Ne tappoivat samasta syystä kuin Jouni: ne tarvitsivat ruokaa. Niillä oli yhtä suuri oikeus metsästää poroja kuin Jounilla pitää huolta porokarjastaan. Niinpä Jouni katseli ihailevasti susien yhteistyö ja kurinalaisuutta. Itse asiassa porosaamelaisten porokarjasta huolehtiminen vaati samantapaista yhteistyötä ja kurinalaisuutta.

Evakkotalvi 1944-1945 tiettömässä Länsi-Inarissa oli vaikeaa aikaa. Eräänä päivänä tuli saksalainen lentokone erämaahan, kierteli maisemissa talojen päällä. Muutaman päivän päästä kone tuli takaisin ikään kuin etsien jotakin. Oli pakko lähteä ja ottaa porot mukaan. Kuljettiin hiihtäen, poroja talutellen ja tokkaa ajellen. Hankalaa menoa se oli. Oli kipakka pakkanenkin. Tuli pimeä mutta kuu paistoi. Kuutamossa kuljettiin niin kauan kuin jaksettiin. Oli kuitenkin pysähdyttävä kun väsymys voitti.

Sodan jälkeen elettiin uutta elämää. Jouni väki oli evakossa Ylivieskassa. Jounin talo jäi saksalaisilta polttamatta, mutta lähes ka kaikki muuta alueen talot oli poltettu. Monen alueen asukkaan koti oli raunioina, rakennukset kaikki poltettu, mutta se ei ihmisten ilo paljoakaan häirinnyt, olihan jäljellä paljon sellaista, mitä he olivat evakossa ollessaan vieraalla maalla, vieraissa oloissa kaivanneet ja ikävöineet. Jouni odotteli Sotkajärvena talossaan evakosta palaavia sukulaisiaan ja vaimoaan. Jounin pojat Kaapi, Uula ja Paulus olivat osallistuneet sotaan. Nuorin pojista Paulus oli vangiksi jäätyään sille tielle jäänyt. Aamukahvilta Jouni lähti kulkemaan pitkin Sotkajärven rantaa hakemaan uteliaana venettään ja muita tavaroitaan, jotka hän oli ennen väen lähtemistä evakkoon kätkenyt. Säilyneet olivat, vene vain halkeillut. Kun Jouni asettui taloon, hän oli vielä virkeä, ajatteli menneitä ja tulevia. Hän jatkaa asumisensa ja elämisensä täällä tutuissa maisemissa toisen kerran. Ensimmäisestä kerrasta oli kulunut pitkät ajat, vuosikymmeniä. Jouni oli muuttanut tänne Inarinjärven pohjoispuoliselta alueelta, jossa hän oli elänyt nuoruutensa ja miehuutensa päivät aluksi metsästäjänä ja kalastajana. Kaukainen sukulainen oli myynyt hänelle porokarjansa. Porojen ja kalojen varassa hän oli sitten elänyt ja perhe kasvanut ja lopulta hajaantunut, talo ja porot joutuneet Jounille. Vaimon Marketan Jouni oli löytänyt samasta kylästä. Silloin kun Jouni oli aloittanut oman elämänsä nuoren vaimonssa kanssa, hänen isänsä Kaapi oli vielä elossa.

Jounin talo sijaitsi Lemmenjoen pohjoisrannalla. Talvella 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Inarin kirkonkylään kuljettiin poroilla ja kesällä taas kuljettiin veneellä soutaen ja sauvoen. Kun Kaapin Jounin väen eväät loppuivat, laskivat Jounin pojat veneellä ensin alas Lemmenjokea Paadarjärvelle ja siitä edelleen Välijoen kautta Solojärvelle ja siitä edelleen Juutuanjokea pitkin Inarin kirkolle. Lemmenjokea pitkin oli helppo veneellä liikkua. Jotkut Juutuanjoen kosket olivat kovia, mutta Jäniskoskea lukuun ottamatta veneellä kuljettavia. Jotkut koskista he laskivat soutaen ja melalla perästä ohjaillen, mutta eräissä joissa olevissa koskissa olevien kivien ja mutkikkaan väylän vuoksi oli pakko laskea sauvoimia apuna käyttäen. Juutanjoeka alas laskiessa he huomasivat, että joessa oli runsaasti taimenia. Ja taimenet kiihottivat kummasti pyynti-intoa. Joen alajuoksulla he tapasivat runsaasti taimenen pyytäjiä, jotka kertoivat, että joessa oli nyt enemmän taimenia kuin mitä miesmuistiin oli ollut. Jounin pohjat innostuivat kuulemastaan ja kirkonkylästä taimenverkoja ostaakseen, mutta osoittautui että niitä ei sillä kertaa ollut ostettavissa.

Veneeseen kerääntyi kuitenkin tavaraa, rakennusaineita ja eväitä niin että paluumatkalla sauvominen koskia ja virtoja ylös oli lujaa työtä. Suvannoissa ja järvillä soudellessa oli paluumatkakin helpompaa ja saattoi tarjota uistinta taimenille samoin kuin muillekin kaloille. Pienempiä kaloja, harria, tammukka tulieasialle asti. Levähdyspaikoissa he valmistivat kalat ruoaksi asti ja suolasivat ylijäämän sitä varten mukana olevaan nelikkoon.

Pauluksesta sodasta kadonneesta pojastaan Jouni puhui usein, hänen paluutaankin odotteli heikoin toivein. Jouni osasi omaan erityiseen tapaansa kuvailla elämäänsä selkosilla ennen ja nyt. Metsän petojen kanssa täällä on aina taisteltu, samoja kairoja kierretty, samaa umpista tarvottu, naapureiden kanssa eletty. Tilasta ei ole ollut puutetta.