Vaskojoella joulunaikaan vuonna 1956

Vuonna 1956 vietimme äitini kanssa joulun aikaa Iisakki Näkkäläjärven perheen parissa Vaskojoella. Talon emäntä Inka Näkkäläjärvi oli tullut koulun päättymispäivänä tekemään Inariin jouluostoksia ja vielä samanpäivän iltana palailimme Inkan kanssa poroilla ajaen Heikkilään. Jätettyämme Inarin kirkonkylä taaksemme huomasin miten puut, tähdet, kuu ja maa olivat sulautuneet pimeyteen. Satoi kevyesti lunta ja puhalsi kevyt, kylmä tuuli Muotkatunturien suunnasta. Silloin tällöin istuessani poron reessä värisin, mutta en tuntenut kylmää; kuului vain poron koparoiden kapsetta ja reen jalasten ulvontaa pakkaslumessa. Ajattelin kohta 60 vuotta vanhaa äitiäni jota en ollut koko pitkän syksyn kuluessa tavannut. Yritin pitkän pororekimatkan aikana katsella ympäristöä. Taivaalla ei näkynyt kuuta, ei tähtiä. Porot kuitenkin osasivat mennä vanhaa jälkeä myöten. Inkan ohjastamina kohti määränpäätä.

Oli jo iltasmyöhä kun saavuimme Heikkilään. Talon väki oli vielä valveilla. Kun olimme asettuneet pirttiin, pyysi talon tytär Maarit Anni istuutumaan pitkän pöydän ääreen. Hetkessä Maarit Anni oli laittanut eteeni lautasellisen tuoretta porokeittoa, jonka hän otti hellan päältä porisevasta padasta. Ahmin suurella ruokahalulla tätä herkullista keittoa. Kun olimme syöneet, heitti äitini takkaan lisää puita. Isäntä Iisakki kyseli kuulumisia. ”Huomenna saatte viedä härät suvannon alapäähän, jossa on hyvä kaivos poroille,” hehkutti Iisakki. Seuraavana päivän keskustelin talon isännän – Iisakin – kanssa enemmänkin: ”täällä tehdään paljon työtä porojen kanssa, olemme omia herrojamme, kukaan ei puutu asioihimme,” totesi hän minulle.

Talon poika - etelässä opiskeleva - Oula oli tullut myös joululomalle. Eräänä päivänä huomasin, että hänellä oli paksu muistivihko edessään keittiön pöydällä. Hän halusi tietää äidiltäni joitakin asioita vanhan lapin elämästä täällä. Varovaisen alun jälkeen Oulan kiinnostus näytti vain lisääntyvän. Sivu toisensa jälkeen täyttyi äitini antamista vastauksista. Panin merkille, että miten hänen mielensä oli monesti tulvillaan vanhoja muistoja. Kuulin kun hän kertoi Oulalle edellisten sukupolvien elämästä, vaelluksista porojen kanssa, pitkästä kamppailusta omasta olemassaolostaan. ”Vielä sata vuotta sitten elämä täällä Inarissa oli aivan toisenlaista kuin nyt; ihmisiä oli harvassa. Rajasulkujen jälkeen tänne asettuneet paimentolaiset eivät asettuneet kiinteästi asumaan ennen kuin vasta 1800-1900-luvun vaihteessa. Vanhempani ja muut sukulaiseni tottuivat ajatukseen asettua pysyvästi aloilleen ja alkoivat rakentaa taloja.” Huomasin, että kun äitini oli päässyt alkuun, hän jatkoi päiväkausia, väsymättä haikeasti ikään kuin kaivaten nuoruutensa aikaiseen maailmaan kuulunutta elämäntapaa. Oula oli kokonaan uppoutunut äidiltäni kuulemien asioiden kirjaamiseen. Välittämättä ympäristöstä. Juttelimme välillä Oulan kanssa. Hän ei salannut iloa kuunnella äitini kerrontaa. Hän piti äitiäni kerrassaan lahjakkaana muistelijana ja vanhan lapin elämän tuntijana.

Joulupäivä valkeni pilvettömänä ja kiiluvatähtinen taivas alkoi vaaleta. Tuli takassa yön aikana oli palanut loppuun. Heti kun päivän valo oli riittävä lähdimme Jounin, Matin ja Aslakin kanssa pihalle heittelemään suopunkia ja laskettelemaan mäkeä. Sillä aikaa talossa valmisteltiin jouluaaton vastaanottoa. Jouluaattoiltana saunottiin. Talon isäntä Iisakki piiskasi vihdalla selkäänsä. Hänen seurassaan kuumassa löylyssä istuivat hänen poikansa ja minä. Juttelu eteni verkkaisesti katketen välillä kuumimman löylyn ajaksi, jatkuakseen heti kun vähän hellitti. Poroasioista puhuttiin, mistäpä muusta kun kerran Iisakin saunassa oltiin. Iisakki otti normaalia enemmän löylyä. Pedot tuntuivat häntä erityisesti tänä talvena vaivaavan. Tänä jouluaaton saunassa kuulin Iisakilta, että ahma on poromiehelle erämaiden kiusallisin peto, joka saattoi joskus surmata kymmeniä poroja päivässä. Hän kertoi monesti löytäneensä ahman jäljiltä kymmeniä poroja. Kuulin myös häneltä, että ahma ei käytä läheskään kaikkea tapaamaansa saalista ravinnokseen. Tuhot saattoivat siten olla suuria. Saunoimme perusteellisesti. Mieliala oli selvästi noussut. Kun ruumis oli kovan löylyn jälkeen huuhdeltu, lähdimme astelemaan mäen päällä olevaan pirttiin, jossa syötiin jouluateria ja kuunneltiin jouluevankeliumi. Sen jälkeen Inka emäntä meni pistäytymään ulkona ja palatessaan hän kertoi löytäneensä ulkoportaiden edestä pari isoa hurstisäkkiä, jonka hän arveli Närrijärven suuntaan menneen joulupukin jättämiksi. Jouluilo oli käsinkosketeltava, kun lahjasäkit purettiin. Itsekin sain joululahjaksi vahvan flanellikerraston, joka osoittautuikin sinä pakkastalvena tosi tarpeelliseksi.

Tapanin päivän jälkeen Oula pyysi lisää tietoja äidiltäni. Äitini ääni soljui tasaisena, hän löysi helposti sanat ja järjesteli niitä mielenkiintoisiksi saamenkielisiksi kertomuksiksi. Näin, että välillä tuvassa olijat olivat aivan kuin juuttuneet kiinni istumapaikoilleen kuunnellessaan hänen kertomuksiaan, eivät liikahtaneetkaan ja katselivat ja kuuntelivat häntä uteliaina. Näin äidistäni, että oli mieluista kertoa Oulalle omin sanoin totuudesta. Kun äitini oli lopettanut, nousi Oula toisella kyynärpäällään pöytään kurottautuneena, aivan kuin vieläkin kuunnellut. ”Vai, sillä tavalla, vai sillä tavalla”, totesi hän ja istuutui takaisin varovasti penkille. ”Huomaan, että olet paljon kokenut ja nähnyt elämäsi aikana”, virkkoi hän kääntyen äitini puoleen; ”olen huomannut, että olet tämän joulun aikana tarjonnut minulle ja kenties muillekin täällä olijoille tiedoillasi ja kokemuksillasi ainutlaatuisen tilaisuuden kurkistaa edellisten sukupolvien aikaiseen elämään näissä laajoissa lähes asumattomissa Länsi-Inarin erämaissa. Siitä ei koskaan liikaa tiedetä,” lopetti Oula.

Näin jälkeen päin vuosikymmenien päästä katsottuna muistellessani tuota Heikkilässä viettämääni joulua, niin muistot herättävät minussa tunteen, joka on samanlainen kuin vuonna 1952, jolloin olimme äitini kanssa seuraamassa Inarin saamelaiskirkon vihkimistä. Se oli samanlainen tunne kuin se jonka vallassa katselin saamelaiskirkon alttaritaulussa tuntureiden keskellä olevaa saamelaispariskuntaa, muistaen ilolla ja kiitollisuudella päivän, joka oli ollut elämäni kaikkia muita päiviä vaikuttavampi. Vaikka olin jo melkein unohtanut tuohon tilanteeseen liittyvät muistot, niin tänä jouluna 1956 tuohon tilaisuuteen liittyvä tunne uusiutui hyvin voimallisena laajentuen ja kertautuen, käyden entistäkin valoisammaksi juurtuen sisimpääni palaen entistä kirkkaammin ja elävämmin. Se oli sen joulun tähti!