Inga Näkkäläjärvi

Tosinaan tapaa henkilöitä, jopa ventovieraita, joihin kiintyy ensi näkemältä, äkkiä arvaamattaan, ennen kuin edes sanaakaan on lausuttu. Tällaisia henkilöistä voisin polkuni varrelta mainita muutaman, kuten Pellervo Kankainen, Inga ja Iisakki Näkkäläjärvi sekä lentäjä Erkki Jaakkola.

Olen Inarissa tavannut sellaisia ihmisiä, että kuluipa heidän tapaamisestaan kuInga monta vuotta tahansa, heitä ei voi olla muistelematta. Aloitetaanpa vaikka Inga Näkkäläjärvestä, jonka tapasin Inarissa ensimmäisen kerran vuonna 1951. Äitini piikoi tuolloin Iisakki ja Inga Näkkäläjärven suurta perhettä Heikkilässä, jonne Iisakki oli perheineen muuttanut saman vuoden kevättalvella. Nyt Inga oli tullut pororaidolla noutamaan lismalaisia koululaisia joulunviettoon Heikkilässä, jonka vastavalmistuneessa talossa oli isolle väelle tilaa paremmin kuin Lismassa. Meitä lapsia olikin siinä koko parttio: Ingan veljen Antin kaksi tyttöä ja yksi poika, Ingan siskon pojat ja minä joukon jatkona. Matka pororaidolla ankarassa pakkassäässä Inarista Heikkilään kesti pororaidolla useita tunteja.

Ensimmäinen asia, jonka Inga välittömästi Heikkilään tultuamme minulle ilmoitti, oli se että minun tuli olla täällä kuin kotonani. Todellakin ne muutamat vuodet, jotka äitini kanssa vietimme Ingan ja Iisakki Näkkäläjärven perheen parissa, olivat avartavia, kasvattavia ja lisäsivät ymmärrystä porosaamelaisnaisen merkittävään ja monipuoliseen rooliin saamelaisessa poronhoitoyhteisössä.

Myöhempinä vuosien aikana vietin äitini kanssa monet kesät Ingan ja Iisakin perheen luona Heikkilässä. Tämä tuttavuuteeni Ingaan saa minut hyvälle mielelle. Voin erottaa sen pienimmät yksityiskohdat, en vaan tiedä miksi. Inga ei ollut syntynyt kaunottarena, mutta oli erittäin miellyttävä ihminen. Huomaan muistelevani häntä yhä uudelleen ja uudelleen, ja joka kerran syvältä muististani nousee lisäpiirteitä, joiden ajatteleminen synnyttää lämpimän mielihyvän.

On varhainen aamu hiukan ennen joulua Heikkilässä 1951. Vaskojoen takana näkyvä Paadarinskaidin metsät ovat sinertävän valkoiset, mutta niiden takana häämöttää valoa, joka horisontissa häivähtää punaiseen ja muuttuu vähitellen kylmemmäksi, harmaammaksi ja tummemmaksi levitessään ylemmäs taivaankanteen asti sulautuen vihdoin lännempänä selvään yöhön. Kun aamulla lähdemme siirtämään joen taakse ajoporoja, on edelleen kylmä; ei kuitenkaan liian kylmä, mutta niin kylmä että hieron käsiäni vastakkain ja työnnän ne syviin taskuihini, vedän hartiani kyyryyn ja hiihdän umpilumessa hitaasti eteenpäin.

Kun palaan sisälle näen keittiössä lieden vieressä hyvin levänneen Ingan, joka pitee käsivarrellaan saman vuoden kevättalvella syntynyttä Aslakkia ja imettää häntä, lapsen pää puseron sisällä kylmältä. Inga liikuskelee sinne tänne, kohentaa takassa palavaa valkeaa, siirtelee lieden renkaita saadakseen sen vetämään paremmin, aukaisee uunin suun; Aslakki jatkaa imemistään kaiken aikaa, mutta se ei mitenkään tunnu häiritsevän Ingan työtä eikä hänen keveitä liikkeitään. Hän liikkuu hyvin täsmällisesti ja tottuneesti. Olen aivan lähellä ja saatan tuntea poronkäristyksen ja vastaleivotun leivän tuoksun, lämpöisempiä ja parempia tuoksuja en tunnekaan. Valo ulkona laajenee nopeasti. Astun uunin luon ja ojennan käteni sitä kohti ja värisen kauttailtani kylmästä, kun lämpö tulvahtaa vastaani. Inga jatkaa työtään, kasvot pois kääntyneinä ja katse tiukasti työhön suunnattuna. Hän asettaa lautaset, sitten veitset, haarukat ja lusikat niiden viereen. Sitten hän nostaa suuren poronkäristyspadan pöydälle ja avaa uuninluukun vetäen esiin pellillisen suuria nisuleipiä.

Kun lämpöisen leivän tuoksu tuntuu koko pirtissä, henkäisevät kaikki syvään. Inga katsoo minua silmiin. "Oletko Jouni jo syönyt aamiaisen? No istu sitten meidän muiden kanssa samaan pöytään! Kävitte siis jo siirtämässä suvannon alapäässä olevat ajoporot", Inga kysäisee. Se on merkki. Astelemme kaikki pöydän ääreen ja istumme sen ympärille. Inga tuo vielä ison savupaistin pöydälle, kipollisen poronrasvaa ja kahvipannun ja istuu itsekin pöydän ääreen. Aslakki syö yhä, pää oli piilossa puseron suojassa mutta saatan kuulla hänen maiskutuksensa.

Täytämme lautasemme, kaadamme rasvaa leivälle ja panemme sokeria kahviin. Iisakki lusikoi suunsa täyteen ruokaa, pureksii ja pureksii ja sitten nielaisee.

Syömme kaikki nopeasti ja täytämme lautasemme uudelleen ja tyhjennämme ne taas nopeasti, kunnes olemme kylläisiä ja lämmenneet. Väkevä kuuma kahvi polttaa kurkussani. Puolelta päivin valossa alkaa olla väriä, etelästä käsin kajastaa auringon punertava hehku, joka saa ilman näyttämään kylmemmältä. Katselemme itään ja sarastus valaisee vieressä olijoiden kasvoja. Katsahdan hetkeksi ylös ja näen ikkunasta sisään virtaavan valon heijastuvan Ingan ja Iisakin silmistä. Sitten Inga jatkaa: "Taidammekin tästä puolin kohta siirtyä joulujuhlavalmisteluihin".

Tämä kohtaus on jäänyt syvälle mieleeni ja se tietenkin miellytti minua, koska siihen sisältyi jonkinlaista suurta kauneutta, joka nostaa mieleeni lämpimän tulvahduksen ajatellessani sitä.

Ingan perhe oli muuttanut tänne Lismasta saman vuoden syyskesällä. Ingan elämänkaari sisältää kuitenkin lähes kaikki saamelaisen poronhoitokulttuurin kokemat vaiheet rajasulkujen (1852 ja 1889) jälkeen. Hän syntyi isoäitinsä kodassa Norjassa vuonna 1912, jolloin hänen äitinsä oli markkinamatkalla Kautokeinossa ja pistäytyi myös vanhempiensa luona. Ingan vanhemmat asuivat tuohon aikaan Suomen puolella Enontekiöllä.

Ingan vanhemmat olivat jutaavia saamelaisia, jotka elivät porojen rytmin mukaan; poroja paimennettiin, lypsettiin, niiden nahkoista valmistettiin vaatteita, poronlihat ja nahat myytiin tai vaihdettiin ruokatavaroihin, vaatteisiin ja tarvekaluihin. Perhe asui Enontekiön alueella vuoteen 1931 asti, jolloin Inga meni naimisiin ja hänen perheensä sekä vastavihityn aviomiehen Iisko Näkkäläjärven perhe muuttivat parempien laidunmaiden perässä Inariin. Vuonna 1932 keväällä he muuttivat Hammastunturin itäpuolella sijaitsevan Kulpakkojärven rannalle. Tällä alueella laidunsi porojaan myös isävainajani Lassin Uula (West).

Ingan ja Iiskon vanhin lapsi Juhani syntyi 1934 juuri tuon Kulpakkojärven asuinvaiheen aikana ja hän onkin elämänsä ensimmäiset kolme vuotta varttunut kodassa. Vuonna 1936 Ingan perhe muutti Lismaan perheen ensimmäiseen yhteiseen taloon. Porojen lisäksi ryhdyttiin pitämään myös lehmiä. Lismasta käsin Ingan perhe oli sota-aikana evakossa Ruotsissa.

Ingan miesvainaja Iisakki piti tärkeänä, että lapset käyvät koulua ja hän halusi kouluttaa heistä osan myös ammattiin, koska arveli, ettei poronhoito kykenisi kaikkia elättämään. Ensimmäinen kouluunlähtö tehtiin jalan Lismasta Kittilän Tepastoon, jonne matkaa on pelkästään linnuntietä puolisataa kilometriä.

Lismaan ei ollut tuohon aikaan tietä ja koulumatka Inariin oli yli 100 kilometriä pitkä. Niinpä Iisko ja Inga ostivat perheelleen oman talon Vaskojoen varrelta, josta oli Inariin huomattavasti lyhyempi matka kuin Lismasta ja helpommat kulkuyhteydet Inariin. Koulumatkat ja muu asiointi voitiin tehdä nyt kesällä vesitse ja talvella porolla. Jäkälämaat olivat tuohon aikaan alueella erinomaiset.

Vaskojoella, Heikkilässä, Inga oli viettänyt omien sanojensa mukaan onnellisimman ajan elämästään. Se muistutti hänen lapsuuden maisemiaan Pöyrisjärvellä Enontekiöllä. Kotitalon ikkunoista näkyi vettä ja joessa saattoi aina kalastaa silloin kun teki mieli valmistaa kalaruokaa. Vaikka Ingan isä oli poromies, hän oli myös taitava kalastaja. Inga oli oppinut kalastuksen salat juuri häneltä.

Uusi asuinpaikka Heikkilä toimi myös yöpymispaikkana ohikulkeville poromiehille ja muille matkaaville. Siihen aikaan jolloin äitini kanssa vietimme Heikkilän talossa, oli elämä talossa vilkasta, siellä oli pororenkejä ja -piikoja, ohikulkijoita ja tietysti omien lapsien lisäksi myös sukulaisten ja tuttavien lapsia läheltä ja kauempaa.

Lapset lähtivät ajanoloon maailmalle, kävivät kouluja ja perustivat omat perheensä. Elämä Heikkilässä tuli hankalaksi kahdelle ikääntyvälle ihmiselle, tiekin tuli, mutta joen toiselle puolelle. Poromaat olivat myös hankalahkon matkan takana. Niinpä 1973 Inga ja Iisko muuttivat Inariin ja vuoden kuluttua Ingasta tuli leski. Vaikka osa lapsista kävi kouluja, lähes kaikki työskentelevät porotalouden parissa.

Inga puhui lapsesta lähtien sekä suomea, että saamea. Suomenkielen hän oppi suomalaisilta pororengeiltä ja piioilta. Isä opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja myöhemmin hän kävi kiertokoulua. Saamelaisnaisten tapaan Inga oli taitava käsityöntekijä, mutta hän osallistui jo pienestä lähtien miesten rinnalla poronhoitotöihin; hän oli mukana erotuksissa, vasanmerkinnöissä, paimensi ja lypsi poroja. Perheen perusravinto saatiin poronlihasta ja kalasta. Voidaan sanoa, että Inga Näkkäläjärvi oli elävä esimerkki kestävästä kehityksestä, vaikka tällaista ilmaisua Heikkilässä ei tunnettu. Koko tämä käsite ei ole kovIngaan vanha, mutta kestävästä kehityksestä kiinnostuneille ihmisille Ingan rikas ja monipuolinen elämä ja sen vaiheet tarjoavat vieläkin esimerkin syvällisestä ihmisen ja luonnon tietämyksestä ja tuntemuksesta, jota voi verrata mihin tahansa tietopankkiin.

Inga Näkkäläjärven elämänkaari jutaavasta paimentolaisesta talossa asuvaan porotalon emännäksi sisältää mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisempia vaiheita. Vaikka olosuhteet Ingan elämänaikana muuttuivat suuresti, silti elämä jatkui edelleenkin poron sanelemassa rytmissä.

Tammikuun 3 päivänä vuonna 2008 Inga Näkkäläjärvi täytti 96 vuotta Inarin kirkolla, mutta seuraavana vuonna tulikin jo kirjoitettavaksi hänen muistokirjoituksensa. On vaikea sanoa, oliko tehtävä minulle raskas vai tavallista helpompi - täyden elämän elänyttä hyvää ihmistä on kevyempi muistella. Inga Näkkäläjärvi ei ollut Ahkku vain omille jälkeläisilleen vaan meille kaikille muillekin porosaamelaisille ja jälkeläisillemme.