Tänä vuonna tuli kuluneeksi 60-vuotta siitä kun Inarin saamelaisten kristillinen kansanopisto juhlallisin menoin vihittiin. Osallistuin Inarin saamelaisten kristillisen opiston vihkiäisjuhliin vuonna 1953. Sen jälkeen olin kyseisessä oppilaitoksessa oppilaana 1959-1960. Oppilaaksi innostumaan minut sai entinen kiertokoulun opettaja Agneta Walle, jonka oppilaana kiertokoulussa olin oppinut lukemaan vuonna 1948.

Inarin saamelaisten kristillisen opisto oli ensimmäinen saamenkielistä jatkokoulutusta tarjonnut oppilaitos Suomessa. Opistosta muodostui tärkeä opinahjo meille saamelaisnuorille. Inarin opiston ensimmäinen rehtorina toimi rovasti Tuomo Itkonen. Hän julkaisi 1952 kirjan "Inari, kirkkojen ja paimenten muisto" ja 1970 omaelämäkerrallisen "Pippinä ja pappina".

Vuodet eivät ole pystyneet himmentämään niitä muistikuvia jotka tuosta vihkiäistilaisuudesta ja myöhemmin koko opistoajasta on jäänyt mieleeni. Tässä kerron lyhyesti siitä, miten itse koin opiston vihkiäisjuhlan ja myöhemmin sen ajan jolloin olin oppilaan tässä samassa opistossa. Pyrin myös selvittämään, miten omat kokemukseni näiltä ajoilta ovat vaikuttaneet omiin käsityksiini saamelaisuudesta ja kristillisyydestä. Omat kokemukset tarjoavat yhden näkökulman aiheeseen ja esimerkin siitä, miten muistot ovat kulkeutuneet tähän päivää. Vaikka nämä omat kokemukseni avaavat tapahtumia suppean joukon silmin eikä edusta koko opiston käynyttä joukkoa, paljastaa se silti jotain tapahtumista. Yksilöiden kokemukset ja muistot ovat ikkuna suurempaan. Ne herättävät runsaasti kysymyksiä, joiden avulla opiston historiasta voi löytää uusiakin, jopa myönteisiä piirteitä.

Tuohon aikaan minun kaltaiselle erämaiden kasvatille Inarin opisto edusti sivistyksen huippua. Aikaisemman elämäni epämääräisyyteen nähden, opisto oli täydellinen järjestäytynyt kokonaisuus ja pidin kovasti sen hengestä. Opisto aika merkitsi minulle paljon. Opin paljon, kenties kuitenkin luottamaan itseeni entistä enemmän. Kuten jo edellä mainitsin, sain kunnian olla mukana opiston vihkiäisjuhlassa. Tunnelma oli harras, uusi sali täynnä juhlaväkeä. Opiston kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Erkki Jomppanen puhui ensin hiukan takellellen todeten opiston olevan syrjäseutujen saamelaisille tärkeä opinahjo. Sen jälkeen puhui opiston ensimmäinen rehtori Tuomo Itkonen opiston perustamiseen liittyvistä vaikeista taloudellisista asioista. Itkonen totesi myös miten sivistykseen liittyvät monenlaiset tiedot ja taidot, jotka Inarin saamelaisten kristillisen kansanopiston koulutustehtävään sisältyy. Itkonen luonnehti sivistynyttä ihmistä nöyräksi. Nöyryys ilmenee kunnioituksena elämää ja muita ihmisiä kohtaan, toisten huomioon ottamisena ja pyrkimyksenä ymmärtää heitä. Nöyrällä on kykyä nähdä ja arvioida asioita useammasta näkökulmasta. Tällaisia sivistyneitä ihmisiä erityisesti saamelaiset tarvitsevat. Joten näitä lähtökohtia kunnioittaen saamelaisten kristillinen kansanopisto on aloittanut toimintansa hänen johdollaan.

Ensimmäisen kurssin oppilaiden joukosta tunnistin mm. Niilo _Aikion Pulmankijärveltä ja Iisko Saran Lismasta. Kahvittelutilaisuudessa juhlaväki vaihtoi mielipiteitä monista ajankohtaisista asioista. Yltäkylläisenä notkuva juhlapöytä takasi että juhlakansa oli hyvin ravittu. Kannatusyhdistyksen johtokunta kierteli vierasjoukossa tervehtimässä niin monia kuin mahdollista. Kaikkein seurallisin näytti olevan katekeetta Laura Lehtola. Vihkiäisjukassa oli seesteinen tunnelma. Nautin pukujen väriloistosta. Ympärilläni kuului Inarin saamea ja pohjoissaamea. Korvissani saamenkieli soi kuin musiikki. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa vahvasti saamelaiseksi.

Kansanopiston opettajista Väylän kylästä kotoisin oleva Eljas Aikio oli mainio tarinakertoja ja hän onnistui loihtimaan silmieni eteen eläviä kuvia Inarin saamelaisten kiehtovasta maasta, ihmisistä ja luonnosta. En koskaan väsynyt kuuntelemaan Nuorgamin kylästä kotoisin olevaa Volmar Holmbergiä kun hän kertoi minkälaisia vaikeuksia liittyi siihen kun Tenojoen varteen aikoinaan muodostettiin maatiloja karjanhoidon ja lohen kalastuksen varaan.

Vaikka aikaa on kulunut yli puolivuosisataa siitä olen ikuisesti kiitollinen opistossa aikanani toimineille opettajille heidän innokkuudestaan ja määrätietoisista uhrauksistaan saada meidät ymmärtämään opetettujen tietojen ja taitojen merkitys. Huomasin myös miten me tulimme sen kouluvuoden aikana hyvin läheisiksi, sillä vietimme koko sen ajan opiskellen ja puuhaillen yhdessä. Välillä kävimme Inarin saamelaiskirkossa jumalanpalveluksessa ja itsenäisyyspäivänä opiston neljän pojan kuoro lauloi sankarihaudoilla. Kuoroon kuului lisäkseni mm. Nils Aslak Valkeapää.

Se miten suurella ammattitaidolla ja ymmärryksellä opiston saamelaisopettajat esiintyivät teki minuun suuren vaikutuksen. En voinut olla hämmästelemättä moista herkkyyttä näissä persoonissa; herkkyys oli harvinainen ominaisuus sodan kauhut kokeneille miehille. He olivat ystävällisiä, mutta tiukkoja opettaja. Heillä oli vaistomaisia taitoja, joita ei opita luokkahuoneissa ja jotka hioutuvat kokemuksen kautta. Heidän kaltaisensa miehet palvelivat Suomea kunniakkaasti toisessa maailmansodassa.

Oli opettavaista ja suuri etuoikeus käydä Inarin opisto, tavata ikäisiäni eri puolilta laajaa Lappia tänne tulleita opiskelijoita. Opettajat olivat hyvin tietoisia siitä että mitään ei saavuteta yksin ja jokainen edistysaskel on yhteisen ponnistelun tulos. Opistovuosi 1959-60 on minulle hyvin muistorikas. Kun suljen silmäni, palaan yli 50-vuoden taakse. Pystyn elämään nuo hetket uudestaan. Kiinnostukseni tietoon ja tietämykseen on osittain peräisin suurenmoiselta opistoajalta, se istutti minuun empatian kaikkea tietoa kohtaan. Opiston opettajien innostuksen ansiosta aloin kiinnostua kaikesta entistä enemmän.

Opettajista Eljas Aikio ja Volmar Holmberg olivat opettajan roolinsa lisäksi täkäläisen elämän asiantuntijoita vailla vertaa. He ymmärsivät miten eri elämänmuotojen keskinäiset suhteet olivat täällä elintärkeitä kokonaisuuden hyvinvoinnille. Heidän vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, horjumaton rohkeutensa ja lahjomaton rehellisyytensä ovat olleet johtotähtenä omassa työssä saamelaisasioissa. He osoittivat ympäristöstä asioita, joita meidän kaltaiset kokemattomat ihmiset emme olleet edes huomanneet kuten saamelaisten vanhat pyhät paikat ja peuranpyyntikuopat. He kertoivat miten kaikki näkemämme liittyivät toisiinsa. Heille jokainen havainto olkoon kuinka vaatimaton tahansa, oli merkityksellinen ratas tässä monimutkaisessa elämänpyörässä.

Olen syvästi kiitollinen koko opiston henkilökunnalle, joka on ollut tukena kannustamassa meitä välillä horjuvia saamelaisnuoria. Volmar Holmberg antoi hyvät perustiedot maanviljelyksestä ja maataloudesta. Minulle oli hieno yllätys se, että pärjäsin opinnoissani hyvin, vaikka en ollut täysin keskittynyt niihin. Saamenkielen opetuksesta on mieleen jäänyt Volmar Holmberg, innokas saamenkielen harrastaja, hänen hiljainen päättäväisyytensä ja sitkeytensä. Hän sai meidät ponnistelemaan kohti saamenkielen oppimisen tavoitteita. Hän oli harvinaisen lahjakas, mistä itse ainakin hyödyin.

Lopuksi

Vuosikymmenien saatossa Inarin saamelaisten kristillinen opisto kytkeytyi yhä selkeämmin osaksi yhteiskunnan koulutusjärjestelmää. Se merkitsi koulutusten monipuolistumista ja monimuotoistumista. Monelle Lapin syrjäseudun nuorelle Saamelaisten Kristillinen kansaopistopisto edusti hyvää yleissivistävää koulutusmahdollisuutta. Opiston loppuvuosina opiskelijoiden taustat olivat moninaiset ja enää harvoin herännäisyydestä nousevat. Paljon siis muuttui siitä kun opisto perustettiin.

Mikä oli Inarin saamelaisten kristillisen opiston merkitys jää kysymään? Mitkä asiat tekivät siitä erityislaatuisen oppimisympäristön verrattuna muihin kouluihin? Kysymyksiin ei ole olemassa helppoja vastauksia. Inari saamelaisten kristillisten kansanopiston kohdalla traditio oli laajassa mielessä kristillinen maailmankatsomus. Tässä kohden mukaan astui kristillisen kasvatustradition merkitys, jota korosti erityisesti Laura Lehtola. Siten Inarin saamelaisten kristillisen opiston nimessä oli lyhyesti ilmaistu arvo- ja aatetausta. Opiston juuret olivat Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ja sen sisällä vaikuttavassa herännäisyydessä. Opiston tehtävä oli tukea sitä kasvua, jota ihmisessä tapahtuu. Riittävä ravinto on kaiken kasvun edellytys. Ymmärrettiin, että Ihminen "ei elä pelkästä leivästä." Ihminen tarvitsee myös henkistä ja hengellistä ravintoa. Opistolla järjestettävä hengellinen toiminta tarjosikin mahdollisuuden yhdessä pyytää ja ikävöidä elämään eväitä. Näkyvä verso opiston kristillisistä juurista olivat joka sunnuntai pidettävät jumalanpalvelukset. Kristillisyyden keskeisiä tuntomerkkejä jumalanpalvelusten, aamu ja iltahartausten lisäksi olivat yksinkertaisen elämäntavan ja uskon korostus ja sitoutuminen luterilaisen kirkkomme oppiin ihmisen pelastumisesta yksin armosta, Kristuksen tähden. Opiston käyneet ovat omalla esimerkillään osoittaneet, että osittain opistosta saamilla eväillä elämässä päästään eteenpäin.

Opisto yhdistettiin vuonna 1992 osaksi saamelaisalueen koulutuskeskusta ja siitä tuli osa laajempaa koulutuskokonaisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä niiden ihanteiden kanssa jonka vuoksi opisto aikanaan perustettiin. Minulla ei ole negatiivista käsitystä Inarin saamelaisten kristillisestä kansanopistosta, kuten monella muulla opiston käyneellä.