Tämän vuoden heinäkuussa tulee kuluneeksi 60 vuotta Inarin saamelaiskirkon vihkimisestä. Kirkko rakennettiin amerikkalaisten taloudellisen avun turvin samalle paikalle missä sijaitsi saksalaisten Lapin sodan aikana tuhoama kirkko.

Inarin kirkon alttaritaulu

Osallistuimme äitini kanssa vuonna 1953 kirkon vihkiäisjumalanpalvelukseen. Näen vieläkin silmieni edessä hyvin tuoreena ja elävänä. Oli säteilevän kaunis heinäkuun aamupäivä. Maasta huokui elämän väkevä voima. Uusi saamelaiskirkko hehkui kultaisena auringossa kirkon ympärillä olevien puiden keskellä. Lokit kaartelivat kirkon yllä.

Kirkko heräsi vähitellen eloon. Kirkkokansa saapui kaikista osista laajaa Inaria yksitellen ja pienissä ryhmissä. Pian Inarin saamelaiskirkon lähitienoo lainehti saamenasuihin sonnustautuneesta läheltä ja kaukaa tänne saapuneesta kirkkokansasta. Värikkäisiin saamenvaatteisiin pukeutuneita ihmisiä kuljeskeli pienissä ryhmissä kirkon edessä ja ympäristössä tervehtien toisiaan. Kirkon pihalla huokui ihana taivaallinen tunnelma. Ennen kirkkoon menoa tapasimme Muddusjärveltä tänne saapuneen Jouni Wallen eli Pahtalan Jounin, jonka kanssa äitini vaihtoi kuulumisia saamenkielellä.

Vihdoin kirkon kello alkoi soida ja julistaa Jumalan palveluksen alkamista ja samalla alkoi tapahtua. Ei ollut helppoa tietää kuinka monet tulivat ensi kertaa tänne jättääkseen elämän Jumalan haltuun ja kuinka monet tulivat kokeakseen uudistumisen ihmeen ja saadakseen voimaa luopumaan jostakin määrätystä synnistä. Tähän uuteen nyt vihittävään saamelaiskirkkoon he olivat nyt joka tapauksessa kokoontumassa. Olin kiitollinen näiden ihmisten kohtaamisesta, joissa paloi halu päästä kokemaan pelastuksen suurta sanomaa.

Pihalle kerääntynyt kirkkokansa virtasi vähitellen sisälle ja täytti kirkon käytävän ja asettui penkkeihin. Ja tästä alkaakin kuva, jonka niin mielelläni haluaisin säilyttää. Astelemme sisälle lähes täpötäyteen kirkkoon. Katselen kirkkokansaa. Inka Näkkäläjärvi erottautuu kirkkokansan joukosta. Hän on kuin jalokivi Enontekiön mallisessa saamelaispuvussa, valkoisessa silkkihuivissa. Hetken kuluttua tempaudun virren mukaan ja minut imaistaan kuin äänimereen pyörteeseen joutunut kirkkomenoihin. Urkujen ääni jylisee takanamme yläpuolella, täyttää korkealle kohoavan suuren tyhjyyden, kaikuen pitkin kirkkoa. Urut pauhaavat ja seurakunta laulaa virttä niin kuin täkäläinen seurakunta saattoi vain laulaa. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut, että musiikki olisi niin voimallisesti vallannut sieluni kuin siinä saamelaiskirkon etupenkissä istuessani äitini vieressä. Katsoin taakseni yli kirkossa olijoiden, jotka odottivat hetkeä, jolloin saisivat avata sydämensä ripissä ja osoittaa, että he valitsevat Kristuksen elämänsä Herraksi. Jokainen sävel ja jokainen sointu kantoi korviini sanoman Kristuksen rististä ja sovituksesta.

Kirkossa olijoiden kasvoissa kuvastui kalvava ikävä Jumalan puoleen ja sielun nälkä. Katselin yli kirkon ja penkeissä istuvien ihmisten. Koetin asettua heidän hengelliseen asemaansa ja antaa heidän nälkänsä ja janonsa ja sisäisen hätänsä tunkea tajuntaani.

Vihkiäistoimitukseen osallistui pari piispaa ja joukko pappeja. Kirkkoväki oli uppoutunut sanaan, jota nyt julistettiin kaikkien näiden kirkonmiesten suulla. Saarnassa käsiteltiin Kristuksen ajatusta yhteydestä, puhtaudesta ja eheydestä. Tämä kansa valmistui polvistumaan Herran ehtoolliselle saadakseen osuuden hänestä, joka kuoli kootakseen yhteen tänne erämaissa hajallaan asuvat Jumalan lapset.

Panin merkille miten saarna sai kirkkokansan täyttymään armolla, monien kasvoilla kimalteli kyyneleitä. Saarna oli lopussa. Istuin katsellen yli joukon. Huomasin, että Jeesus Kristus oli tullut tämän kirkkokansan Herraksi. Nämä ihmiset tässä uudessa kirkossaan olivat luopuneet tietoisesti synnistä ja antaneet elämänsä Jumalalle.

Huomasin miten kuulijat olivat keskittyneitä, mietteissään ja osa ajatuksiin vaipuneena. Jokainen oli täällä oman itsensä kanssa ja herkistyneinä siitä mikä täällä jo yli 200 vuoden ajan oli rakentunut herätysten kautta etsien itseään. Jokaisen kirkossa olijan kasvoilla oli keskittynyt ankara totisuus. Saarnan aikana yksi ja toinen pyyhki kyyneleitä. Pyhä liikutus syleili sieluani. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut elämän - iankaikkisen elämän tunteen - niin täydellisesti saavan minut valtaansa. Kaikki nämä ihmiset olivat tässä uudessa Herran huoneessa vastaanottamassa Sanaa, joka moninkertaistui julistusten välillä lauletun virren veisuun kanssa, varsinkin kun niin monet ottivat täällä siihen osaa.

Samaan aikaan mielikuvitus houkutteli kirkossa olijoita siihen suorastaan tuskallisesti odotettuun maailmaan, jossa ovat mukana ihmisen elämänsä varrella kokemat menetykset, surut ja ilot, hänen muistot ystävistään ja lähimmäisistään, sekä haaveet että unelmat, kaipuun ja omantunnon kolkutukset. Monet kirkossa olevista katselivat alttaritaulua. He olivat varmasti vakuuttuneita siitä, että tuntureiden yläpuolella oleva hahmo, jolle he olivat tulleet esittämään rukouksensa, auttaisi heitä vaikeuksissa.

Saarnan aikana huomasin .kirkkokansan juhlallisissa ilmeissä myös katumusta. Täällä koin omakohtaisesti saamelaisen kansansielun alkuvoiman. Täällä opin tuntemaan kansansielun uudella tavalla - sisältä päin - ja pääsin sen kanssa täydellisimpään kosketukseen kuin koskaan olin voinut uneksia. Kirkonmenojen jälkeen muistan elämänuskon, joka loisti tämän kirkkokansan silmistä. Sota ja evakkotaival olivat nyt lopullisesti ohi, tuhotun oman oma kirkon tilalle on rakennettu uusi, se oli nyt vihitty pyhään käyttöönsä ja koko tuhottu Lappi oli nousemassa jaloilleen. Tämä Inarin saamelaiskirkon vihkiminen on ollut eräs elämäni ihmeellisimpiä yllätyksiä. Taivas tuntui laskeutuneen keskellemme. Ikuisen maailman voimat murtautuivat tässä tilaisuudessa esiin ennen kuulumattomalla voimalla. Kirkkokansan kasvot loistivat sisäistä rauhaa.

Minun sisimmässäni tässä tilaisuudessa tapahtui jotakin joka kahlitsi ajatukseni ja tunteeni vastustamattomalla voimalla tähän tilaisuuteen, jonka osallistujista monet olivat samanlaisia ihmisiä kuin minä ja äitini. Ajattelin mielessäni millaisia vaikeuksien kanssa tämä seurakunta olikaan viimeisten parin vuosikymmen aikana elänyt. Vaikka vieressä istuva äitini ei osannut lukea eikä kirjoittaa, oli hänellä oli kuitenkin kyky, joka normaalielämässä on kaikkea kirjatietoa arvokkaampi: luontainen kyky tajuta, mitä kätkeytyy sanojen taakse. Lisäksi hän oli ottanut nöyrästi oppia raskaistakin kokemuksistaan ihmisten parissa. Kirkkoväen laulamat virret muistuttivat hätkähdyttävästi vaikutelmistani noilta Angelin vuosien ajoilta (1945-1950), jonka vietin kasvattilapsena Niila ja Kristiina Länsmanin luona. Erityisen vaikuttunut olin ollut Angelin kylässä lestadiolaisista seuroista, jotka parhaimmillaan saattoivat kestää kolmekin päivää. Nämä kirkkoväen laulamat virret täällä Inarin saamelaiskirkossa muistuttivat myös vuosien varrella sisääni patoutuneista tuskista, riemun ja huolen aiheista, jotka eivät siihen mennessä olleet vielä löytäneet ulospääsytietä minussa. Vapautuessani niistä tämän tilaisuuden syvällisen hartauden ansiosta, käsitin virrenvesisuun todellisen merkityksen; sehän olikin erämaissa koko elämänsä ajan eläneen luonnonkansan huuto, heidän huutonsa Korkeinta kohti kohotetuin käsin. Tähän hartauteen yhdistynyt huuto kertoi näiden ihmisten halusta keventää maallista vaellustaan, löytää kiintopiste erämaiden ja tuntureiden lakeuksilla, samalla luottaen siihen, että on Hänen lisäkseen olemassa enkeleitä, jotka auttavat häntä tässä maallisessa selviämistaistelussa. Katselin näillä mietteillä Pahtalan Jounia ja hänen ympärillään olevaa kirkkokansaa sen laulaessa niin antaumuksellisesti, joka herätti kuulijoissa sellaista innostusta, joka hyvin harvoin valtaa ihmisen arkipäiväisessä elämässä kyllästyttävien huolten ja puuhien kanssa taistellessa.

Lopussa urut soivat kauniisti ja niin valoisasti. Ihmiset ovat lähdössä kirkossa, kuuluu matalaa keskustelua, väki liikkuu kohti ovea. Kirkon kello soi. Pihalla aurinko paistaa, niin kirkkaasti kuin heinäkuussa vain voi. Vihkiäisjuhlaan osallistuneet papit ja piispat ilmestyvät myös siihen. Kirkkokansa seisoo odottamassa ja hymyilee ystävällisesti, kun papit tervehtivät ja kättelevät heitä. Kaikki ovat laulamisen jälkeen niin hyvällä mielellä. Ulkona erotan kirkkokansan joukosta Iisakki ja Inka Näkkäläjärven. Tiiviinä rykelmänä kirkkokansa purkautuu kirkon pihalle.

Kun lopulta poistuin äitini mukaan kirkon pihalta, huomasin itsessäni tapahtuneen muutoksen. Osa lapsuuttani oli jäänyt taakse. Ajattelin evakkomatkalla Kokkolan multiin jäänyttä isääni, lähisukulaisia ja kaikkia kansani miehiä ja naisia katsellen kylälle käsin kulkevia ihmisiä.

Tuosta päivästä on pian kulunut 60 vuotta. Ympäröivän maailman vaikutuksesta jouduin kuin kahden joukon väliin, mutta muistan miten ihmettelin sitä, että oliko sanalla todella näin suuri voima. Olen paljon pohtinut kirkon suhdetta kansaani, pitikö kirkko meitä saamelaisia lapsina katsoen pyhäksi tehtäväksi huolehtia että me saamelaiset pysyisimme ikuisuuteen asti lapsen tasolla? Vai oliko sen opetus, että kunhan säilytämme sydämissämme lapsen uskon, jaksamme myös parhaiten täyttää sen mitä ihmiseltä vaaditaan täällä maan päällä elämme eri vaiheissa - nuorena, aikuisena naisena ja miehenä, ja lopulta elämän kallistuessa kohti iltaansa, kotiintulo hetken lähestyessä.

Takaisin