Ajatukseni palaavat Iijärvelle, jossa aloitimme vuonna 1972 kalantutkimukset. Huhtikuun loppupuolella lensimme yhdessä veljesten Olli ja Pekka Tuunaisen kanssa Jaakkolan Eetun 4-paikkaisella Cessnalla Vaijokisuulle, jossa otimme vesinäytteitä ja sen jälkeen jatkoimme Vaijokivartta ylöskäsin seuraillen Vaijärvelle asti, josta käännyimme Muotkatuntureita kohden. Lennettyämme yli Peldojärven käännyimme kohden Inarin kirkonkylää. Muutama päivä lentomme jälkeen veimme Angelin Uunon kanssa viimeisillä lumikeleillä veneen moottorikelkalla Vaijärven luusuaaan elokuussa tapahtuvaa näytteiden keruuta varten.

Saman vuoden elokuun puolivälin maissa lensimme Pekka Tuunaisen, Unto Tiussan ja Anna-Liisa Tuunaisen kanssa Vaijärvelle, josta seuraavana päivänä lähdimme laskemaan Vaijokea alaskäsin, kohden Iijärveä. Kesäkuussa vuonna 1973 aloitimme kalanäytteiden keruun Iijärveltä ja saman kesän syksyllä aloimme merkitä jokeen nousevia siikoja ja taimenia. Apunamme meillä olivat veljekset Heikki ja Juhani Aikio. Vuonna 1974 elokuussa jatkoimme koekalastuksia järven itäpäässä. Olimme aikaisemmin kevätkesällä tavanneet akateemikko Tapio Wirkkalan, jolla oli kesäpaikka Iijärven itäpään pohjoisrannalla Paavaljokisuussa. Kun hän kuuli suunnitelmistamme, pyysi hän pistäytymään kylässä.

Niinpä eräänä elokuun alun sunnuntaina päätimme noudattaa Wirkkalan kutsua ja suuntasimme Paavaljokisuuhun. Tervehdittyämme talon isäntää ja muuta talon väkeä, istuimme Aikion Heikin kanssa tuvassa. Keskustelemme noita näitä. Maistelemme Wirkkalan itsensä valmistamia erinomaisia kalatuotteita. Äkkiä silmieni eteen ilmestyi pitkänomaisena valkoisena viivana järven länsipäässä näkyvä taivaanranta. Se tuntui ihmeelliseltä, mistä se nyt tähän tuli, ihmettelin itsekseni. Samalla huomasin miten ulos pihalle menneen Heikin pää liikahti ylöskäsin, sitten alaskäsin, sitten vasemmalle käsin ja sitten oikealle käsin. Tarkastellessani maisemaa se muuttui ensin selvemmäksi, sitten huomasin taivaanrannalla vaaroja udun seassa.

Pian selvisi, että Wirkkalan ikkunat oli valmistettu erikoisesta lasista. Jos vaihdoit vähänkin paikkaa, maisema alkoi heti niin sanotusti kupruilla, vaaroihin tuli erilaisia painanteita ja tyven järvi näytti olevan mitä erilaisimpia aaltoja täynnä. Selvitykseksi varsinkin nuoremmille kerrottakoon tässä, että vanhaan aikaan ikkunalasi puhallettiin käsin suuriksi sylintereiksi, jotka sitten leikattiin auki ja levitettiin. Tällaiseen lasiin jäi säännönmukaisesti pieniä epäsäännöllisyyksiä - aaltoja, kuplia ja paksuuden vaihteluita - jotka tekivät sen pinnasta elävän, mutta myös vääristivät kuvaa, usein veikeillä tavoilla. Nykyaikaisessa, koneellisesti valmistetussa ikkunalasissa tätä esiintyy tuskin ollenkaan, mutta varhaisempaan konelasiin tällaista epätasaisuutta kyllä tahtoi jäädä. Tapio Wirkkala, suomalaisen muotoilun ehkä suurin mestari, oli kuitenkin erityisen kiinnostunut luonnonmuotojen ja ihmisen hallitseman muodon välisestä jännitteestä. Niinpä hän ei ollut laitattanut lapinmökkinsä ikkunoita teollisesta lasista, eikä edes tyytynyt tavanomaiseen käsinpuhallettuun lasiin, vaan oli nimenomaan teettänyt tavallista epätasaisempaa ja elävämpää käsityönä tehtyä lasia. Siinä selitys Heikin pään hyppelyille ja maiseman oudolle elävyydelle.

Kun isännän korva vältti, Aikion Heikki muuten kommentoi tätä Wirkkalan ikkunanlasiasiaa: "Nämä taiteilijat ovat niitä taivaanrannan maalareita, joten ymmärrän hyvin, että Wirkkala haluaa täkäläisen luonnon nähdä tällaisten ikkunalasien läpi taiteellisena ilmiönä, ei todellisena".

Kun olimme vaihtaneet kuulumiset ja maistelleet isännän valmistamia kalatuotteita, kiitimme isäntäväkeämme ystävällisyydestä ja lähdimme jatkamaan koeverkkosarjoilla kalastamista. Kun olemme päässeet järvelle, äsken Wirkkalan tuvan ikkunassa näkemäni kuva häipyi. Ponnistin sen saadakseni sen uudelleen näkyviin. Mutta se ei enää onnistunut. Jäljellä olevat päivät kuluivat Iijärvellä koekalastusten merkeissä. Tein välillä pitkiä kävelymatkoja ympäristöön ja maleksin tunteja hiljaisessa koivikossa. Iijärven rannat näyttivät olevan aivan autioina. Heikki totesi yksikantaan, että näin etäiseen ja yksinäiseen paikkaan eivät ihmiset enää tähän vuoden aikaan kulje.

Olin tutustunut Aikion Heikkiin tarkemmin kesäkuussa 1973, jolloin aloitimme koekalastukset Iijärveen laskevassa Vaijoessa. Sen jälkeen kun Heikki oli minulle kertonut maakauppa-asiansa, tein sen havainnon, ettei hänen kasvoistaan voinut huomata vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Heikki vakuutti minulle että myydessään palan maata vanhan kentän reunalta, hän ei ollut kenellekään tehnyt mitään väärää. Erään kerran ollessamme kokemassa verkoja huomasin katselevani häntä tarkemmin. Minun on vaikea selittää miksi Heikki herätti mielenkiintoni. Kuka hän oikeastaan oli ja miten hänestä oli sellainen tullut, pohdin usein mielessäni. Hänessä, vaikka hän oli ikämies, oli sanomattoman paljon nuoren ihmisen ajatuksia ja kykyä tehdä teräviä havaintoja. Jäinkin kysymään miksi hän oli tänne asumattomaan kairaan jäänyt. Nämä ovat vain vähäisiä osia niitä aivoihin rekisteröityneistä kokemuksista, jotka vieläkin risteilevät mielessäni, ja mainitsen tämän vain siksi, että Heikin otsa meni ryppyyn koettaessani lausua sopivalla tavalla ilmi ajatukseni.

Kun olimme monissa eri yhteyksissä Heikin kanssa keskustelleet Iijärven perän asioista, alkoi minulle vähitellen selvitä kuinka erillään muusta maailmasta tämän perän ihmiset olivat eläneet. Opittuani tuntemaan Heikin paremmin, ymmärsin entistä paremmin saamelaisten muinaiseen elämään liittyviä taruja, joita olin lapsuudessani kuullut. Ihmettelin miten on mahdollista, että nuo kiltit erämaissa asuvat ihmiset, jotka olivat olleet milloin staalojen ja tsuudien ahdistelemina, olivat selvinneet?

Ensimmäisenä iltana kun olin Heikin luona yöpynyt ja olin laittanut vuoteeni pirtin lattialle kuntoon, huomasin ihmeekseni, että tarkastelin Heikkiä jonkinlaisella kunnioituksella.

Kun utelin miksi hän oli tänne jäänyt elelemään yksinään, vastasi Heiki: "Juupa juu Jouni, katsos se on asia sillä tavalla, jos olet lukenut raamattua josta monet totuudet selviävät, niin sitten paremmin ymmärrät". Heikki jatkoi: "Vanhempani täällä Iijärvellä olivat köyhiä ja oppimattomia. He olivat myös samanlaisten köyhien ja oppimattomien saamelaisten lapsia, jotka niittivät tämän Iijärven altaasta satoa, samalla tavoin niin kuin täällä ihmiset aina jääkauden päättymisestä saakka olivat tehneet".

Kun tein tarkentavia kysymyksiä, kertoi Heikki hiukan enemmän lapsuudestaan ja nuoruudestaan näissä kairoissa. "Jouni, haluatkos kuulla lapsuuteni aikaisesta ilottomasta ja niukasta elämästä, yksinkertaisista kala-aterioista ja yksinkertaisesta ja karusta elämästä? Kalastusmatkoista, joilla jouduin olemaan mukana niin pian kuin opin kävelemään. Haluatkos kuulla kun kerron veljistäni, joiden kanssa pyysin riekkoja Iijärven pohjoispuolisilla alueilla? Haluatkos kuulla kylmistä öistä riekonpyytäjien kammeissa ja täkäläisissä taloissa, joiden hirsien välistä talvella tuiskutti sisälle? Kenties tahtoisit kuulla ajasta ennen kuin osasin kirjoittaa ja lukea. Kenties haluaisit kuulla esi-isiemme karusta ja yksinkertaisesta elämästä täällä, jolloin jouduttiin syömään melkein mitä vain. En kuitenkaan tahtoisi, että nuo kokemani kurjat ajat enää palaisivat takaisin keskuuteemme."

Kun kyselin Heikiltä suhteesta sodan jälkeen tänne asutettuihin kolttiin, hän ehdotti, että sitten kun menemme järven itäpäätä koekalastamaan, poikkeaisimme Kiprin ja Sandran sekä heidän ottopoikansa Tapanin luona. Niinpä muutama päivä sen jälkeen kun olimme vierailleet Wirkkalan luona, ajelimme Heikin vanhalla Penta-perämoottorilla suoraan järven etelärannalla sijaitsevaan Kiprin venevalkamaan. Ensi kertaa mennessäni heidän mökilleen, en hevi unohda sitä vaikutusta, jonka tämä paikka minuun teki. Astuimme ensin pieneen ja matalaan eteiseen ja sitten vielä pienempään tupaan. Molemmat huoneet olivat pieniä ja kuitenkin täytyi kolmen ihmisen niissä asua, syödä nukkua jne. Ilma oli hiukan ummehtunutta ja järvelle käsin olevasta ikkunan valossa näin, että seinät olivat täynnä kaikenlaisia sekä puhtaita että likaisia vaatekappaleita. Vaikka olin itse tottunut lapsuudessa varsin vaatimattomiin oloihin, kolttaperheen ulkoinen köyhyys teki minuun tyrmistyttävän vaikutuksen.

Pystyn palauttamaan mieleen yksityiskohtia tuolta reissulta niin kuin olisin palannut sieltä eilen. Tultuamme verkoilta ja käsiteltyämme kalat huomaan miten varjoni lankeaa tuulen ja linnunjälkien kattamalle hiekalle. Hietikon reunalla kasvaa katajia ja pajuja. Huomaan miten niiden punakuoriset oksat hehkuvat uhkaavina ja ankarina. Tulesta nousee savua, varjot voimistuvat, vaikenemisen aika on ohi. Kevyt ja lämmin tuuli puhaltaa suoraan järven länsipäästä käsin, muuttaen välillä suuntaansa ja kohottaa korkealle kipinöitä tulesta. Elävät punaiset kipinät muuttavat alas pudotessaan harmaiksi tuhkahiutaleiksi. Haen vielä yhden sylyksellisen stokkeja ja kuivia katajan oksia, jotka rätisevät äänekkäästi.

Koekalastukset jatkuivat. Eikä ollut aina helppoa, varsinkin jos tuuli oli kova, hoitaa sellaista isoa puuvenettä kuin mikä Heikillä täällä oli, kokea verkkoja, käsitellä kaloja. Mieleeni muistuu eräs erikoisen kaunis aamu. Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme Sandran ja Kiprin puoleiselle rannalle, tuuli tyyntyi kokonaan. Saatoin erottaa järven pohjoisrannan matalat maisemat. Kelluimme hiljakseen lähellä rantaa tyynen veden pinnalla. Heikki näytti miettivältä. Hän vilkuili vähän väliä länteen käsin eikä läntinen taivaanranta näyttänyt mitenkään olevan hänelle mieleen. "Jos ja kun se alkaa nousta tuolta puolelta, sanoi hän, mikäli se tulee täydellä voimalla, niin täällä kyllä illalla ryskää ja kohisee."

Vedettyämme koeverkkosarjat ylös, järvi oli yhäti peilikirkas. Päästyämme Heikin kalakämpälle takaisin, ilma oli muuttunut painostavaksi ja raskaaksi. Sinä aikana kun käsittelimme kalanäytteitä, huomasin miten hitaasti yli koko läntisen taivaanrannan kohosi mustia pilviä. "Sieltä taitaa olla tulossa jotakin sellaista, joka pakottaa meidät vetämään veneen tänne ylös kuivalle maalle asti", Heikki huolestuneena toimitti.

Iltapäivän aikana koko läntinen taivaanpuolisko oli peittynyt pilveen. Aurinko oli himmentynyt ja kadonnut näkyvistä. Kello oli jo neljä iltapäivällä ja aavemainen hämärä oli laskeutunut järven ylle. Kun olimme mitanneet ja punninneet kalat sekä selvittäneet verkot, loikoilimme kämpän pihalla luonnottoman hiljaisuuden vallitessa. Kaikkialla ympärillä oleva luonto sen sijaan tuntui valmistautuvan myrskyyn. Samassa tunsin järveltä käsin tulevan tuulenhenkäyksiä yhä tiiviimpään tahtiin.

Ne tulivat yhä useammin kiitäen ohitsemme ja taivuttaen menneessä kentän ruohikkoa. Kiipesimme Heikin kanssa läheiselle kukkulalle, josta kiikarilla tarkastelu paljasti, että meidän tuli toimia hyvin nopeasti, mikäli aioimme päästä lähestyvän rajuilman alta suojaan. Nähdessäni miten Iijärven yli 15 kilometriä pitkä selkä vyöryi suoraan rantaamme, ryntäsimme alas järven rantaan suojaamaan varusteitamme. Pian alkoi se Heikin ennustama ryske, jota en hevin unohda.

Koelastukset jatkuivat aina lokakuun alkuun asti. Seuraavana vuonna asetimme Vaijokisuulle rysän pyytämään jokeen nousevia siikoja, joita me sitten merkitsimme huomattavia määriä saadaksemme enemmän tietoja pohjasiian elinkierrosta ja kalastuksesta. Heikki osoittautui verrattoman hyväksi tietolähteeksi kaikessa joka liittyi tämän alueen kala- ja riistatalouteen.