Huomasin Helsingin Sanomista joku aika sitten, että tunnettu taiteilija, graafikko Urpo Huhtanen (1935-2011) on kuollut. Tapasin hänet ensimäisen kerran elokuun puolivälin maissa 1965 Peldojärven lähistöllä sijaitsevan Suoppajärven kämpällä. Olin saapunut hiukan aikaisemmin kämpälle, joka otti minut vastaan kuin tutun. Urpo oli yhdessä Veskoransun Jounin kanssa juuri hiukan aikaisemmin saapunut tänne Vaskojoen varressa sijaitsevasta Tirron kylästä. Kyselemistä puolin ja toisin riitti. Jounilta kuulin tarkemmin miten täällä näissä ympärillä näkyvissä maissa poromiehet elävät ja millaista poromiehen elämä on sydäntalven aikaan. Puhuimme Urpon ja Jounin kanssa myöhäiseen yöhön, pääasiassa poroasioista. Seuraavana aamuna tiemme eroavat. Kämpältä lähtiessä tuli pieni haikeus. Jounin ja Urpon neuvot saattelivat minut koivikkoon Peldojärven suuntaan johtavalle porojen tallaamalle polulle. Seuraavan kerran tapaan Urpon pitkänä perjantaina Pyhäjärvellä pääsiäisen aikoihin 1967. Tällä kertaa kaiken muun ohella puhe kääntyy Koilliskairaan, jota Urpon mukaan uhkaavat lähivuosien aikaan ankarat metsien hakkuut. Urpon mukaan ennen pitkää nämä Vaskojoen molemmin puolin sijaitsevat metsäerämaatkin ovat vaarassa.

Olen viime päivien aikana yrittänyt käydä vuosikymmenten aikana pahvilaatikoihin kerttyneitä papereita läpi löytääkseni niistä arkistoitavaa mm. Inariin ensi vuonna valmistuvaan saamelaiskulttuurikeskukselle aineistoja kuten kirjoja, julkaisuja, muistioita, valokuvia jne. Vanhoja valokuvia selatessani löysin Urpon ottaman valokuvan Suoppajärven autiokämpän pihalla elokuussa 1965; roikutan kuvassa yli neljän kilon kokoista Peldojärvestä saamaani nieriää. Toinen kuva on otettu kämpän pihalta Inarin toiseksi korkeimman tunturinhuipun Kuorbikotsin suuntaan. Näistä valokuvista nousi mieleeni Urpo Huhtaseen liittyviä tapahtumaketjuja. Kun pengoin samaa pahvilaatikkoa, jossa nuo Urpon ottamat kuvat olivat, löysin hajanaisia muistiinmerkintöjä tuolta samalta päivältä, jolloin ensimmäisen kerran tapasin Urpon. Ne ovat lyhyitä, niukkasanaisia, jotka tuoksahtavat, milloin savulta tai kalalta, kenkäheiniltä tai sateenjälkeiseltä asentopaikalta Peldojärven rannalla. Panen merkille, että niissä on mainintoja eräästä minulle tärkeästä ajanjaksosta, jotka liittyvät edesmenneen äitini esivanhempien elämän kulkuun näissä samoissa maisemissa 1800-1900-lukujen aikana. Merkit heidän elämisestään näissä samoissa kairoissa näkyvät edelleenkin Muotkatuntureila tuntureiden rinteillä, Vasko ja Lemmenjokien laaksoissa muiden jokien ja järvien rannoilla. Papereita selatessani mielessä elpyy hajanaisia muistikuvia. Niistä tuntuu kehittyvän tapahtumaketjuja...varsinaisia elämänvaiheita. Eräässä paperinpalasessa lukee Suoppajärvi ja Peldojärvi. Esiin nousee nimiä Urpo Huhtanen, Jouni Veskoniemi, Erkki Jaakkola, Jouni ja Uula Paadar ym. nimiä.

Joten hiljattain kuolleen Urpo Huhtasen poismenoon liityvä mieliala pakottaa palaamaan minut vuosikymmenien päähän taaksepäin entisen, ennen eletyn jäljille, poropoluille, kalakentille ja lapinpiisin loisteeseen, missä parhaimpaan nuoruuteeni aikaan aistin kaikilla aisteilla voimakkaasti kaukaisena näissä erämaissa eläneiden esivanhempieni elämän. Mielestäni Urpo Huhtanen on taiteessaan tämän tunnelman tuonut koskettavalla tavalla esille.

Urpo Huhtanen vietti 1960-luvun puolivälistä lähtien pitempiä ja lyhyempia ajanjaksoja Angelin lähellä sijaitsevassa Pyhäjärvellä. Alue sijaitsi siihen aikaan tiettömän taipaleen takana. Alue oli siihen aikaan hiljaisuuden ja yksinäisyyden maa, jossa ulkopuolinen ihminen oli niihin aikoihin vain satunnainen vierailija. Viettäessään täällä Länsi-Inarissa Urpo Huhtanen pyrki näkemään ja kokemaan tämän erämaan, täällä asuvat ihmiset, välittämään vaikutelmiaan, havannoimaan tosiasioita, joita yksinäinen vaeltaja sai erämaiden syrjäisemmissäkin kolkissa, soiden takaisissa maissa, tunturipaljakoilla, jokien, lampien ja järvien rannoilla, alueilla jossa meidän saamelaisten esi-isät ovat vuosituhansien ajan eläneet. Urpo Huhtanen on omassa tuotannossaan saanut näiden seutujen aidot asukkaat, linnut, muut eläimet ja ihmiset elävällä ja mielenkiintoisella ja luontevallaa tavalla taiteensa kautta esiin sen, että ne kuuluvat tähän maisemaan elävöittäen tätä kaunista, mutta karun maan luontoa.