Näin saamelaisten kansallispäivän- kynnyksellä on syytä palata niihin ihmiseen, jotka ovat sukupolvi sukupolven jälkeen siirtäneet saamenkielen tuleville sukupolville

Viime vuosien aikana on ilmestynyt runsaasti Pohjois-Suomen asutukseen liittyviä tieteellisiä ja muita aihetta sivuavia kirjoituksia, joita en tässä aio ryhtyä yksityiskohtaisesti kommentoimaan. Tiivistäen voisin kuitenkin sanoa niiden perusteella, että suomalaisugrilaisten kansojen äärialueiden kulttuurit olivat kehittyneet aikojen saatossa pakanalliselta pohjalta. Kun kristinusko rynnisti voitokkaasti Pohjois-Suomeen menettivät lappalaiset/saamelaiset suuresti elinvoimaansa ja he vetäytyivät erämaissa oleviin kyliin tai sulautuivat pohjoiseen käsin levittäytyvään talonpoikaiskulttuuriin ja hallitsevaan kristinuskoon. Tästä käsin katsottuna saamelaisuus on siten varsin nuori käsite. Voidaankin sanoa, että saamelaisuutta ohjaavat enemmänkin poliittiset tekijät, mutta ne vaikuttavat subjektiivisesti saamelaiskäsitteen kautta, koska sen puutteet ja vaikeudet ilmenevät herkästi ihmisten identiteetin kautta. Yhtenä syynä siihen on historian painolastin mukanaan tuoma alemmuuden tunne.

Saamelaiskulttuurin säilymisen kannalta myönteistä on ollut havaita, että saamelaiset ovat omaksuneet vaikutteita toisista kulttuureista ja ovat siten todistaneet muulle maailmalle, etteivät he ole muita huonompia lukumääräisestä pienuudestaan huolimatta. Negatiivisena ilmiönä olen havainnut, että eräät jyrkkää linjaa edustavat pyrkivät jopa kieltämään muut kulttuurit, asettamaan ne ikään kuin vieraan vastakohdaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä saamelaiskäräjien monet kannanotot.

Suuret historialliset mullistukset ovat pakottaneet lappalaiskulttuurin ja saamelaiskulttuurin hyväksymään enemmän ulkopuolisia vaikutteita kuin muutoin rauhallisemmissa oloissa olisi voinut tapahtua. Totta on kuitenkin, että lappalainen/saamen kansa on ollut historian suurten voimien keskinäisen taistelun tannerta. Ensimmäiset valloittajat tuhosivat saamelaisten henkiset johtajat, tietäjät. 1300-luvulta alkaen saamelaiset olivat valtajärjestelmän alinta kastia, vain pohjasakkaa jolta ei edes saatu kerättyä kunnolla verojakaan. Saamelaiset oli syrjäytetty virallisesti tunnustetusta kulttuurista ja siksi erämaissa säilyivätkin pitkään vanha pyyntikulttuuri ja kansanuskomukset ja tavat.

Kun kehittävä yhteiskunta alkoi vetää 1700-luvulta lähtien lappalaiset/saamelaiset mukaansa toimintaan, saamelaisten eteen nousi kaksi vaihtoehtoa, joko sulautua valtakulttuureihin, hylätä oma kieli ja kulttuuri tai säilyttäen muotoutua omaksi selvästi erottuvaksi kansalliseksi ryhmäksi. Ruotsin ja Venäjän vallan aikana vallanpitäjät olivat sitä mieltä ettei saamenkielen kaltaista kieltä kannattanut kehittää ja että parasta mitä saamelaisille saattaisi toivoa olisi, että saamenkieli häviäisi ja kansa suomalaistuisi, ruotsalaistuisi ja norjalaistuisi.

On mielestäni suuri yllätys, että piskuinen hajallaan erämaissa asuva saamelainen väestö ensimmäisten poliittisten johtajiensa ja vieraiden vallanpitäjien ennustuksia uhmaten kulki toista tietä esi-isiensä kulttuuriperintöä kunnioittaen. Utsjoella kirkkoherrana toimineen Jacob Fellmanin mukaan saamelaiset osasivat jo 1800-luvun alkupuolella lukea suomeksi ja saameksi, mutta siltä puuttui oma sivistyneistö. Vallanpitäjät tavoittelivat Venäjän mahdin kasvua ja kansakoulujen ja asioimisen edellytettiin muuttuvan ajanoloon suomenkielestä venäjänkieleksi.

Toisen maailmansodanjälkeen nuoremman saamelaissukupolven (mm. tri Nilla Outakoski) kulttuuritietoisuus oli jo niin kehittynyt, että tästä tietoisuudesta kasvoi käsitys, että saamelaisten on löydettävä paikkansa Suomen ja maailman kulttuurissa.

Silti eurooppalainen suuntautuminen näkyy saamelaisten keskuudessa monin eri tavoin. Eräiden saamelaisten kirjailijoiden töitä tarkastelemalla voidaan päätellä mitä saamelaisten muinaisessa ja myöhemmässä kulttuurissa on omaehtoista ja poikkeaa tyystin eurooppalaisesta. Olen sitä mieltä, että saamelaiskulttuuri voi päästä Euroopassa esille vain silloin kun se tarjoaa jotakin omaperäistä. Jouni Antin Vestin kirjoissa tavoitetaan mainiolla ja luontevalla tavalla tämä omaperäisyys. Muutamien muiden saamelaiskirjailijoiden töistä erojen huomaaminen muiden kulttuurien suhteen on vaikea huomata. Siksi toivottavaa olisikin, että kääntäisimme katseemme lännen sijasta itään, ensin tietenkin suomalais-ugrilaisten heimokansojen puoleen, jopa ehkä vieläkin kauemmaksi. Mielestäni saamelaisten vanhoissa kansan uskomuksissa on runsaasti itäisiä piirteitä.

1960-luvulla saamelaisten keskuudessa heräsi mielenkiinto vanhaa joikuperinnettä kohtaan. Nils Aslak Valkeapää ryhtyi sitä elävöittämään ja itsekin aidosti esittämään. Monet nuoremmat saamelaiset taiteilijat kiinnostuivat vanhoista joiuista ja kehittivät sen pohjalta oman musiikkimaailmansa. Monet tunnetut saamelaiset taiteilijat ovat peräänkuuluttaneet palaamista ikisaamelaisiin juuriin ja sanoutumista irti vieraista länsimaisista arvoista.