Kun kuulin Inarin saamelaisen Heikki Mattuksen hiljattain poistuneen keskuudestamme, nousivat mieleeni ne monet yhteiset hetket aina vuodesta 1953 lähtien, jolloin tapasin Heikin ensimmäisen kerran hänen kotonaan Vaskojoensuussa, Junnaksessa. Yleensä meidän tarinamme liikkuivat, historiassa, metsällä, poroissa ja kaloissa.

Heikki ja Heikin isä Hannu halusivat mielellään muistella menneitä aikoja, josta minun sukupolveni ei tiennyt mitään. Sen vuoksi nämä ihmiset reagoivat myönteisesti jokaiseen hyvää tarkoittavaan ja vakavasti otettavaan kiinnostuksen osoitukseen menneisyyttä kohtaan. He muistivat nuoruutensa tapahtumia ja oloja. Voin samalla liioittelematta sanoa, että Heikin ja hänen isänsä kaltaisten henkilöiden tapaaminen oli ratkaisevaa elämäni kannalta ja merkitsi minulle suurta siunausta.

Heikki varttui Vaskojoki-suun kotitalon kentällä ja sen ympäristössä monilapsisessa perheessä. Vaskojoki, Paadarjärvi ja läheinen Keptujoki antoivat Heikille omat saaliinsa. Kalapaikalle oli Heikin isoisä jo laittanut talonsa, Inarinjärven ja Paadarin rasvaisten taimenten ja siikojen nousureitille. Juutuanjoen, Solojärven, Välijoen ja Paadarin kautta nousivat suurimmat kutukalat Vaskojokeen.

Heikin nuoruudessa riitti väkeä metsälle, kalalle, porohommiin, vasotukseen, kenkäheinien tekoon, polttohonkien vetoon ja heinälle. Mistään ei ollut puutetta. Alueella oli tilaa ja sen rikkaus oli osaavalle ottajalle lähes ehtymätön. Heikki metsästi ja kalasti ahkerasti. Vuoden kierto ja riistan ja kalan vaiheet määräsivät pitkälle Heikin rytmin. Se oli elämää jossa ei ollut riippuvainen kenestäkään.

Alueen väestö koostui Heikin lapsuudessa ja nuoruudessa pääosin Inarin saamelaisista, joiden toimeentulo oli jäkäläkankaissa, aapaniittyjen ja jokivarsien heinässä ja lehmissä. Inarin saamelaisten ikivanhoille nautinta-alueille Norjasta ja Utsjoelta muuttaneilla oli suuremmat porokarjat kuin kanta-asukkailla, niitä paimennettiin lähes kaikkialla heidän nautinta-alueillaan.

Inarin saamelaiset joutuivatkin näiden muuttajien ja heidän jälkeläistensä kanssa paljonkin tekemisiin. Sopu antoi kuitenkin sijaa ja kaikista muutosten tuulista huolimatta Heikin isä Hannu hallitsi reviiriään suvereenisti. Hänen oma erityisasemansa perustui omaan kyvykkyyteen, tietoon ja tekoihin.

Heikin vanhemmat olivat hyväntuulisia ja kertoilivat minulle mielellään Mattuksen suvun entisistä ja nykyisistä vaiheista. Heiltä sain kuulla, miten Inarin vanhoihin saamelaissukuihin lukeutuva Mattus-suku on vuosisatojen ajan elellyt jo vahastaan täällä Länsi-Inarissa Solojärvellä, Paadarjärven Lusmaniemessä ja Junnaksessa, Tirrossa, Keptujoella, Niliniemessä, myöhemmin pohjoisessakin.

Päällimmäisenä Heikissä näkyi ja tuntui hyvä naapurisopu ja luja kiintymys ympäristöön. Heikin vanhempien kotona tulin ensi tapaamisesta lähtien huomaamaan, miten tuttuja kohdeltiin hyvin, myös toisiin saamelaisheimoihin kuuluvia. Heikin vanhempien kotona kunnioitettiin esivaltaa syvästi. Heikki ja hänen vanhempansa olivat ystävällisiä ja avuliaita kaikille.

Heikin kotona koin omakohtaisesti, miten uskonnollisuus kuului Heikin kodin säännöllisyyksiin ja vakaumukseen. Lestadiuksen oppi oli vaikuttanut heihin syvästi. Täällä kuten muuallakin erämaakansan herkkään mieleen tehosivat helposti saarnaajan sanat.

Tuttujen parissa Heikki saattoi olla välillä vilkas ja puhelias, joskus keskusteluissamme ilmeni välittömyyttä ja tiettyä leikillisyyttä, pienimmätkin kuulumiset kerrottiin perin pohjin toisten uteliaitten kuunnellessa ja iloisesti hymähdeltiin myös toisten kommelluksille sen pahempaa tarkoittamatta. Heikki oli ihminen joka ei suuttunut kenellekään. Ei sellaista ihmistä ollutkaan, etteikö hänellä ollut aikaa kuunnella ja jutella.

Heikin isältä kuulin, miten 1700-luvun lopulta lähtien, jolloin valtio ryhtyi pohjoisia alueita asuttamaan, Inarin vanhoihin saamelaissukuihin kuuluvat perustivat tilansa juuri näille sukujensa vanhoille asuinsijoille tai niiden tuntumaan, eli aikaisemmille veromailleen, joita he olivat hallinneet omistajan hallintaan rinnastettavalla oikeudella iät ja ajat.

Eränautinta ja kalavedet turvasivat Mattuksille ja monelle muulle Inarin saamelaissuvuille elannon. Isossajaossa: Junnaksen talo oli saanut osuutensa petäjikköä, jänkinä, rantaniittyjä ja kala-apajia. Kotitalo oli keskellä erämaata.

Heikin ja hänen vanhempiensa tapa kertoa Inarin saamelaisten entisestä ja nykyisestä elämästä avasi minulle ovet Inarin saamelaisten menneisyyteen. Tulin huomaamaan, miten me 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tänne Länsi-Inarin selkosille muuttaneet porosaamelaiset olimme asettuneet Inarin saamelaisten mm. Mattuksen suvun ikivanhoille metsästysmaille. Se sai minut heitä kohtaan kunnioittavaksi.

Heikiltä ja hänen vanhemmiltaan kuulin, miten täällä oli tapahtunut vähittäistä siirtymistä elämäntavasta toiseen. Vuodenaikojen mukaan villistä luonnosta eläneet Inarin saamelaiset olivat jo 1800-luvulta lähtien rakentaneet näiden jokien ja järvien rannoille yhä suuremmassa määrin hirrestä kiinteitä asuntoja. Heikin kotitalo Vaskojoki-suulla on yksi tällainen.

Heikissä tapasin ihmisen, jonka luonnontunne oli hyvin herkkä. Heikistä voi sanoa, että hänen esiintymisestään ilmeni "Inarin saamelaisten vanhaa kulttuuri ja hienotunteisuus", johon eivät kuuluneet karkeat sanat ja huomiota herättävä käytös. Ei Heikki vaatimattomaan tapaansa kehunut pärjäämisiään. Pikemminkin hänen tyylinsä oli jättää itsensä mieluummin sivuun.

Heikin ja hänen vanhempiensa avulla minulla on ollut mahdollisuus päästä Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisten perinnekerrostuman juurille, jotka saavat minut nöyränä kunnioittamaan Inarin saamelaisten historiallisia oikeuksia ja kulttuuria.