Elokuussa vuonna 1962 metsähallitusksen toimesta aloitettiin risusavotta Vaskojoen pohjoispuolella ns. Härkäpalon alueella. Se on alue joka rajoittuu Härkäjärven ja Palojärven välillä olevaan alueeseen. Niinpä elokuun pulivälissä 1962 nousimme Jomppasen Pieran pitkällä jokiveneellä ylös Vaskojokea aina Palojoensuun yläpuolelle asti. Veneestä tavarat purettuamme nousimme Vaskojoenvarresta vanhalle paloalueelle lähelle Härkäjärveä erään suon reunalle, jossa tulevan leiripaikan piti olla. Siinähän se paikka jo olikin. Sitä vain ei sankan koivikon johdosta syystä näkynyt ennen kuin olimme aivan sen äärellä. Leiripaikkamme sijaitsi Palojärven eteläpuolella Härkäpalossa ja siitä oli penikulman päässä sijaitsevaan Heikkilän taloon, jota isännöi Iisakki Näkkäläjärvi.

Puolijoukkueteltan pysyttämisen jälkeen alkoi raivaustyöt. Työnjohtajana meillä oli Lemmenjoen kansallispuiston vartija Niila Ranttila. Työ oli raskasta ja yksitoikkoista. Koko päivä kaadettiin koivikkoa eikä siitä voinut lähteä minnekään. Välillä katselin autiota metsikköä kuunnellen oksien kahinaa. Tuulen huminassa olin kuulevinani naapuripalstalla työskentelevän Jomppasen Antin äänen. Tuulena alakuloinen ulvonta tuntui kuin köyhän vaikerrukselta.

Raivauksen välillä kävimme Palojärvellä ja sen yläpuolella sijaitsevilla Aittajärvillä pyytämässä taimenia verkoilla. Jomppasen Antti oli kätevänä miehenä tekaissut honkapölkyistä meille lautan, jolla saimme laskettua verkot pyyntiin.

Syyskuun puolivälin maissa leirillä alkoi tapahtua kummallisia asioita öisin ja viikonloppujen aikana: leiriltä katosi elintarvikkeita ja öisin lähistöllä koirien haukusta päätellen liikkui epämääräistä väkeä. Kun leirillä ei kellään ollut kunnon asetta, sellainen käytiin lainaamasta Heikkilän lapintalosta. Niinpä yksi risusavottamiehistä oli kiväärin kanssa joka yö varuillaan. Eräänä yönä kuulimme kun joku kompastui teltan ulkopuolelle sijotettuun hälytyslankaan, samassa kuulimme kun kolme laukausta ammuttiin peräkkäin. Asiaan alettiin tämän jälkeen suhtautua vakavasti.

Kuten sanottua meillä oli työnjohtajana sodankäynyt mies Lemmenjoen kansallispuiston vartija Niilo Ranttila. Kun näihin öisiin vierailuihin ei näyttänyt tulevan loppua, otti Niilo ohjat käsiinsä todeten, että tällaisessa tilanteessa joutuu hän ottamaan johdon käsiin. Tämä ei ole huutoäänestys, kuka ryhtyy selvittelemään näitä yöllisiä vierailuja täällä leirissämme. Metsässä palstoillanne itse kukin teistä toimitte hyvin, urakat tulevat hienosti suoritetuiksi, mutta tämän meitä kaikkia vaivaavan ongelman selvittely vaatii meiltä kaikilta yhteistoimintaa ja pitkäjännitteisyyttä.

Näitä kummallisia yövierailuja pohtiessa Niilo ihmetteli sitä, että miksi vierailijat olivat valinneet kummallisen ajankohdan leirillä vierailuun, koska tämä seutu oli vaikeakulkuista, tietöntä asumatonta Inarin takamaata ja tavallisesti syksyllä täällä satoi kaatamalla. Suot ja joet tulvivat ja järvissäkin vesi oli noussut. Muutamana päivä nähtiin suurtet joutsenparvet matkalla etelään. Oli tullut syksy ja kylmät viimat ja niiden jälkeen tulisivat pakkaset ja paksut lumet. Niilo ehdotti, että jokainen lähtisi vuorollaan märkään metsään tiedustelemaan. Sodassa mukana ollut Antti Jomppanen ilmoitti olevansa vapaaehtoinen. Tämä Antti oli poromies, joka oli ollut monen sortin sekatoissä, renkinäkin. Muutamina kesinä hän oli soutanut jokiveneitä, kun etelän rahamiehet tulivat Lappiin kalastamaan taimenta ja lohta. Eräoppaanakin Antti oli toiminut. Se Antista tiedettiin, että hän oli selvinnyt monesta vaikeasta tilanteesta erämaassa.

Niinpä hän sitten illan hämärtyessä hiipi koivua ja mäntyä kasvavaan sekametsään. Hetken kuluttua Antti pysähtyi. Jokin ääni, huokaus, tai hankasiko puu toiseen, mutta jotakin kuului ja Antti seisahtui kuuntelemaan. Edessä oli jotakin. Täällä haisi selvästi tupakan savu. Antti hiipi eteenpäin ja savunhajut tulivat selvästi läheisestä koivikosta. Tämän minä kyllä selvitän. Jälleen Antti hiipi, vähitetellen savun haju katosi ja ilma oli raikasta ja kylmää. Pilvet pudottivat vettä. Niin Antti joutui toteamaan, ettei ainakaan tässä ollut ketään, tuulee vain.

Seuraavana aamuna päivänvalossa Antti otti mukaansa Kitti Niileksen, jonka kanssa he yhdessä ryhtyivät haravoimaan maastoa. Jonkin matkan päästä löytyivät jäljet, joita he ryhtyivät yhdessä seuraamaan ja ottamaan selvää mihin jäljet johtavat ja keitä jälkien jättäjät ovat. Koko ajan silmät auki. Outojen vieraiden takaa-ajo on ensimmäinen tehtävämme, toista ei ole. Muuta katselivat kun Antti ja Niiles katosivat katajikkoon. Kiirehdittiin eteenpäin, jälkien seuraaminen jatkui ja päädyttiin suon reunaan. Antti ja Niiles olivat ällistyneita- jäljet loppuivat kuin seinään. Vaikka miten moneen suuntaan etsittiin, niitä ei vain enää näkynyt. Miehet palasivat leiriin, jossa porukalla ihmeteltiin. Muutkin miehet nyt osallistuivat mysteerin selvittämiseen. Jälleen hiivittiin, kuunneltiin ja pysähdyttiin. Tarkasti katsotiin maastoon ja läheisen Härkävaaran rinteen juurelle, mutta ketään ei nähty. Erämaa oli hiljainen ja puista tippui vesipisaroita.

Pienen neuvonpidon jälkeen palattiin uudelleen suolle, kierretiin sitä ja ihmeteltiin, kunnes jäljet löydettiin kivikon reunasta. Kivikkoa oli ainakin satametriä ja oudot kulkijat olivat hyppineet kiveltä kivelle, ettei jäisi maahan jälkiä. Tämän jälkeen kierrettiin kivikko ja taas löydettiin jäljet. Jäljet näyttivät johtavan Palojoen suuntaan. Kierrettiin kaatuneita puita ja upottavia soita. Välillä ylitettiin puro kivillä hypellen ja sitten kahlattiin sellaiseen, että saappaat täyytyivät vedestä. Otettiin tauko ja kaadettiin vesi pois saappaista ja sen jälkeen jatkettiin taivalta. Kompastelua jatkui tulvivan Palojoen rantaan. Samassa viima työntyi pohjoista ja pilvistä alkoi valua vettä miesten niskaan. Mitä nyt tehdään ihmetteli Antti, johon Niiles totesi, että hän aavistaa, että oudot hiipparit majailevat Palojoen toisella puolen, ovat paenneet sinne meitä. Miehet palasivat leirille, jossa pidettiin jälleen neuvottelu ja päätettiin jatkaa maaston harvointia Palojoen toisella puolen.

Puolijoukkueteltassa majailevat miehet heräsivät aamuyöllä hirvittävään lumituiskuun, joka puhalsi Muotkatuntureiden suunnasta, saaden porukan pysymään teltassa. He joutuivat toeamaan kuinka lumimatto teltan ympärsitössä lisääntyi ihmeteltävän nopeasti. Pyry oli itseasiassa alkanut jo illalla, mutta se ei tuntunut loppuvan, pikemminkin oli huomattavissa koko ajan yltymisen merkkejä. Vasta kahden päivän kuluttua lumipyry heikkeni siinä määrin, että aurinko pääsi välillä pilkistämään laiskasti purjehtivien pilvien lomasta lämmittämään ilmaa ja piristämään mieliä. Mutta pakkanen jatkui. Kun suot olivat jäätyneet käytiin vielä tarkistamassa outojen vieraiden mahdollinen sijainti, mutta mitään uusia havaintoja ei heistä enää nähty. Erämaa oli miehet nielaissut. Kun oudot vieraat olivat häipyneet oli vielä mahdollisuus itse kunkin suorittaa raivausurakkansa loppuun ennen talven tuloa. Ensimmäisinä työmaalta poistuivat Lemmenjoen poromiehet ja Kitti Niiles ja viimeksi minä ja Paltto Niila.

Outojen vieraiden katoamista erämaahan pohtiessa työnjohtajamme Niilo Ranttilan selitys oli, että täkäläisten olosuhteiden muuttuminen alkoi käydä oudoille kulkijoille yli kestokyvyn, varsinkin jos he eivät olleet valmistautuneet täällä Julmalan selän takana talven tuleen. Oli ollut suorastaan kurjaa kun jatkuvasti satoi eikä miehillä ollut ruokaa eikä muutakaan tarvittavaa varustusta. Sen jälkeen leirillä oli öisin rauhallista. Ilma oli kirkas, mutta mieli oli haikea. Ehkä se oli koti-ikävän kaipuuta.

Pohjoinen talvi tuli yllättäen. Edellinen päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Pilviverhot peittivät taivaan. Tuli lämmin ja leuto yö. Näytti siltä kuin rupeaisi satamaan lunta. Pyhämiesten päivänä heräsimme Niilan kanssa teltassa siihen, että yön aikana oli maahan satanut polviin asti ulottuva pysyvä lumipeite. Hurjasta lumituiskusta huolimatta jäätyivät pienet lammet ja järvet.

Taivas oli kirkas ja lumesta heijastui sen verran valoa, että saattoi nähdä puiden rungot ja niiden takana Härkävaaran piirteet. Kun olimme aamukahvit juoneet tulimme pienen keskustelun tuloksena siihen, että ennen kuin tulee vielä lisää lunta on parempi lähteä kahlailemaan Lemmenjokisuussa asuvaa Nilpin taloa kohden. Otettuamme kaiken henkilökohtaisen mukaamme aloimme verkalleen kahlailla polviin asti ulottuvassa lumessa Jiermusuvantoa kohti. Tähystelimme ja tarkkailimme lumen pintaa, jossa oli vähän väliä poron jälkiä. Porot olivat kulkeneet ja etsineet lumen alta jäkälää. Vaskojoelle päästyämme huomasimme jonkin poromiehen ajaneen porolla Narrijärjeltä käsin Heikkilän suuntaan pari päivää sitten.

Päästyämme Vaskon toiselle rannalle törmäsimme yllättäen lukuisten kettujen polkemaan polkuun, jota seurattuamme n. 20 metriä edessämme koivussa riippui hirtetty porokoira. Ketut olivat koiraa yrittäneet jos mistäkin käsin tavoittaa. Pienen ihmettelyn jälkeen jatkoimme kohden Ylä-Lankojärveä. Kun olimme ylittäneet Vaskojoen, jatkoimme kahlaamistamme lähes polviin asti ulottuvassa lumessa lumitaakkojen alla painuvien mäntyjen lomitse.

Kahlasimme peräkanaa Paadarin skaidin ikimänniköissä kohti Lemmenjokisuussa olevaa Nilpin taloa. Talvisessa metsässä vallitsi salaperäinen hiljaisuus, jossa yksikään lumihiutalei ei leijaillut. Tanakat ikimänniköt olivat verhoutuneet kauniisti hopeiseen vaippaan. Ne suorastaan säihkyivät syysauringon säteissä. Mikä nautinto kulkea täällä Herran pyhätössa. Kun pysähdymme lepäämään huomasimme, ettei Paadarin skaidin metsikkö ollut aivan äänetön. Tuossa oli kärpän tai näädän jäkien kauniit kuviot tai tuossa oli istunut jänis ja tuossa kohtaa oli sen puolestaan joku säikäyttänyt. Noissa lumikuopissa oli nukkunut koppeloita ja metsoja. Tässä kohtaa oli taas kettu jahdannut lumen sisällä nukkuvaa riekkoa.

Kun jatkoimme matkaa totesimme, että vajaan kahden kuukauden kuluttua elämä hiljentyy erämaissa pimeimmän kaamoksen ajaksi. Välillä kuului hiljainen tömähdys, kun lunta putosi oksalta polun varrella maassa olevaan lumeen. Vaaran päällä iltatuuli heräsi, se tuntui tulevan Paadarin suunnalta kasvoihin. Oksilta putoili nyt lisää lunta kun tuuli heilutteli männynlatvoja.

Metsä Vaskon eteläpuolella on sakeaa. Päästyämme metsän läpi kahlasimmemme avarien jäätyneitten lumen peittämien jänkien yli. Jänkien keskellä on harjuja ja matalia vaaroja. Iltapäivällä jo hämäertämään alkaessa kuljimme suolla matalien puiden lomitse näkyvää Ylä-Lankojärveä kohden. Se itäpuolella näkyi luminen Etusolmuvaara. Kahlaamme järven takana sinertävää vaaraista metsämaisemaa kohti. Keskellä järveä pysähdymme ja katsomme tulosuuntaamme. Katse kohtaa siellä maalauksellisen näyn. Järven takana olevan matalan suomaiseman takaa häämöttää Sattivaaran, Pallo-oaivin ja Muotkatunturin juhlalliset siluetit. Eteläisellä taivaanrannalla näkyvien tuntureitten väri on teräksen sinistä, mutta lähitienoon vaaroissa on rusottavaa hohdetta. Saavuttuamme Lankojärven itärannalla sijaitsevalla Musta Matin kämpälle aurinko on laskeutumassa Paltsavaarojen taa. Kahvistelemme ja syömme eväitämme.

Mustan Matin tuvassa vietetyn kahvitauon jälkeen voimia kuluttava kahlaaminen jatkui kohden Ala-Lankojärveä. Lankojärven jälkeen alkaa jo toisissaan hämärtää. Harpomme läpi hämärtyvän metsikön eteenpäin. Kuljemme hiljaa levähdellen. Hapuilemme pimeässä metsässä eteenpäin.

Jatkoimme kahlaamistamme lähes polviin asti ulottuvassa lumessa lumitaakkojen alla painuvien mäntyjen lomitse. Kulkumme eteni sakenevassa pimeydessä taivaan tähtien tuikkiessa, jota vihertävät ja ajoittain voikammaammin palavat revontulet himmensivät. Iltapimeässä kahdeksan tunnin kahlaamisen jälkeen saavuimme vihdoin Nilppiin. Hengitys höyryää ja ilman raikkaus tuntuu iholla. Kun astumme sisään on talon väki vielä valveilla.