Olen viime vuosien aikana kertonut elämäni vaiheista Inarissa 1940-1970-luvuilla. Seuraavassa kerron sattumasta, joka johdatti minut puoleksi vuodeksi Saksaan.

Vuonna 1961 hiukan ennen joulua loppui kohdaltani neljän kuukauden pituinen työrupeama Neuvostoliiton puolella sijaitsevalla Tuuloman tietyömaalla. Tultuani Ivaloon kuulostelin työmahdollisuuksia, jotka seudulla vaikuttivat kovin synkiltä. Eräältä tuttavaltani kuuli, että Pohjois-Saksaan saattaisi päästä sahalle töihin. Ivalossa asui tuohon aikaan saksalaisen puutavaran välittäjä Singelmannin poika Klaus, joka osti Pohjois-Lapista isänsä omistamalle sahalle Rendsburgiin tukkeja. Inarissa kaadetut puut kuljettiin kuorma-autoilla Norjan Lakselviin, josta ne kuljetettiin laivalla edelleen Rendsburgiin.

Kävin Klausilta kyselemässä töihin pääsymahdollisuuksista Saksassa sijaitsevalle sahalle. Klaus vastasi tiedusteluuni näin: "Laita passianomus vetämään ja kun tiedät milloin haluat lähteä, hankin sinulle matkaliput Rendsburgiin". Päätin etten viivyttele ja niin pääsin lähtemään pari päivää ennen loppiaista Ivalosta, ensin bussilla Rovaniemelle ja siitä edelleen junalla Haaparannan kautta Tukholmaan ja sieltä päivän odottelun jälkeen illalla lähtevällä Europa junalla kohti Kööpenhaminaa ja Hampuria.

Tulo Hampuriin

Kun tulin Hampuriin loppiaispäivän iltana, satoi kaatamalla vettä. Hämmästelin Hampurin asemalla tilannetta, Ivalosta lähtiessäni olin pukeutunut lapintakkiin ja laittanut jalkaan poronnahkasta valmistetut nutukkaat. Ensivaikutelmani oli siten kaoottinen; olin tullut mielettömän kaaoksen keskelle, katselin sokaistuneena asemahallissa ihmisten hyörinää; ihmiset juoksentelivat toistensa ohi, eikä kukaan heistä juurikaan tervehtinyt toisiaan. Tällaistako elämää olin tullut täältä Saksasta etsimään, kyselin itseltäni?

Kun etsiskelin ulospääsytietä ulos asemahallista, ymmärsin, että erosin muista ihmisistä - olin pukeutunut saamenpukuun. Jotkut seurasivat minua kääntäen katseensa puoleeni ja ikään kuin tunnustellen minua katseellaan. Pohdiskelin, miksi en sittenkään ollut pukeutunut kuten kaikki muutkin ihmiset? Ympärilläni kuumeinen elämä jatkui herkeämättä, pienet ihmiset juoksivat, pyörivät asemahallissa ja katosivat kuin lastu mereen. Lopulta löysin itseni ulos asemahallista.

Katukäytävillä kulki ihmisiä myöhäisestä illasta huolimatta sinne tänne, kaikkien asemalta lähtevien katujen suuntaisesti. Katselin ja tarkkailin ihmisten kasvoja, joista monet olivat rauhallisia, kukaan heistä ei näyttänyt pitävän onnettomuutena olla ja elää tässä miljoonakaupungissa. Näkyi myös paljon nuorten ihmisten energisiä kasvoja, mutta ihmisten silmistä ei loistanut samanlaista sisäistä hengen vapautta kuin mitä olin Lapin ihmisissä tavannut. Kaikkialla loisti kuivasti ja kylmästi pieniä lamppuja, joita oli pylväissä ja seinissä ja ikkunan pielissä. Löytääkseen täältä jonnekin ihmisen täytyi suuresti ponnistaa. Nämä tuhannet ja jälleen tuhannet valot synnyttivät masentavan ja epätodellisen valaistuksen, joka riisui kaiken alastomaksi paljastaen joka paikassa tylsän ja ikävän rumuuden.

Kokemuksia Hampurista

Tällaisen Hampurin kaltaisen suurkaupungin kokeminen oli minulle järkyttävä kokemus. Näin tällaisen suurkaupungin ensimmäisen kerran ja minusta ihmiset eivät koskaan aikaisemmin olleet näyttäneet niin nujerretuilta kuin mitä näin täällä Hampurissa.

Oli jo myöhäistä - kadut olivat käyneet yhä autioimmiksi. Ihmiset katosivat kuin sääsket Lapissa pimeyteen. Jonkin aikaa kierreltyäni aseman lähistön katuja onnistuin löytämään melko edullisen majapaikan. Seuraavana päivänä kiertelin umpimähkään kaupungilla. Hyppäsin raitiovaunuun ja löydettyäni sopivan ikkunapaikan katselin uteliaana vaunussa olijoita; panin merkille, että vanhat, nuoret ja lapset olivat yhtä vaiteliaita ja yksitoikkoisen rauhallisia. Ehkäpä he olivat tottuneet tähän tarkoituksettomaan kiireeseen ja ajattelemaan että siinä voisi olla joku päämäärä. Ihmisten katseessa en huomannut suuttumusta enkä myöskään vihaa.

Ohi vilahteli jatkuvasti ihmisiä ja taloja toinen toisensa jälkeen. Minua luonnossa elänyttä ihmistä häiritsi kaikki tämä jatkuva raitiovanujen jarrujen ainainen vinkuminen ja kirskuminen sekä vaunun ulkopuolella tunkeva suurkaupungin alituinen kohina ja melu. Ajattelin, millaista olisikaan asua tällaisen raitiovaunuradan varrella? Kun kävelin Hampurin toreilla ja pienissä puistikoissa näin harmaita patsaita, joiden kasvot olivat paksun likakerroksen peittämät. Nämä pronssi-ihmiset näyttivät kääpiöiltä korkeiden talojen seinien varjossa. Ihmiset juoksentelivat kiireisinä muistopatsaiden ohi eikä kukaan näyttänyt edes katsahtavan saksalaisten sankariensa kasvoihin.

Sant Pauli ja Reeberbahn

Kivikatujen pölyssä telmivät lapset, heidän äänensä hukkuivat kaduilta tulevaan jyrinään ja meluun. Voiko sellaisista lapsista kasvaa terveitä ja rohkeita, tulin kysyneeksi itseltäni. Vastaukseksi tähän kuului kaikkialta suurkaupungista tulevaa melua ja jyrinää. Kimeä korvia vihlova sireenin huuto keskeytti kummasteluni, ajatukset sekoittuivat entistä enemmän päässäni. Kaikki näytti olevan lian kyllästyttämää; talojen seinät, ikkunaruudut, ihmisten vaatteet, heidän ihonsa huokoset, heidän aivonsa ja heidän ajatuksensa.

Tullessani Sant Pauliin, tuolle Hampurin punaisten lyhtyjen alueelle, näin jo kaukaa miten erään porttikäytävän edessä seisoi pitkäkasvuinen vaalea nainen. Hänen puseronsa oli houkuttelevasti osittain auki. Näin miten nainen hengitti nenän kautta, sieraimet värähtelivät hänen vetäessään sisäänsä kadun haisevaa sakeaa ilmaa. Kun naisen luokse tuli eräs mies, hän kääntyi vikkelästi kuin ahma ja puhui jotakin miehelle.

Hiukan kauempana näin erään toisen neitosen seisoskelevan näyteikkunan edessä. Hän oli ostanut uuden hatun ja katseli tyytyväisenä ja iloisena edessään olevaa näyteikkunaa. Mutta sitten näin miten viistosti edestä käsin hänen luokseen tuli pienehkö mies; pariskunta viittoili tovin ja sitten mies ja nainen katosivat sisälle liikkeeseen. Jatkoin matkaa; puolipyöreän sisäänkäytävän päässä soitti neljän miehen yhtye vaimeasti, yksi soittajista suuntasi trumpettinsa minua kohti töräyttäen pitkän soinnin.

Herbertstrasse-kadun poikki oli rakennettu rautalevyistä aita jonka portista pystyi kulkemaan mutta ei näkemään siihen synnin pesään minkä kadunpätkä muodosti. Uteliaisuuttani oli omiaan lisäämään aidassa oleva kyltti joka julisti, että alaikäsiltä ja naisilta oli pääsy kielletty. Alaikäiset vielä ymmärsin, mutta että naiset? No, olin mies ja laillisessa iässä joten jatkoin matkaa rautaportin taakse.

Huorien ja sutenöörien kasvot vilahtelivat kujien suissa. Eivät ne silti mitenkään hämmästyneiltä näyttäneet, vaikka taisivat ensi kertaa nähdä edessään saamenvaatteisiin pukeutuneen poromiehen, jolla kaiken lisäksi roikkui näkyvästi vyöllään iso lapinleuku. Oli hupaisaa ja jännittävää tajuta kesken kävelyn, mitä oikeastaan olin tekemässä tähystellessäni porttikäytäviltä ihmishahmoja.

Tällä kadulla ulkopuolisen ihmisen huomasi heti, täällä Sant Paulin alueella ihmisillä oli omat kasvonsa, kiihtyneet ja ikävöivät kasvot. Täällä näin myös miten ihmiset etsivät ja tunsivat jotain ja huomasin heidän ilmeistään mitä he ajattelivat.

Palattuani takaisin aseman lähistölle hyppäsin erääseen raitiovaunuun, joka suuntasi Elben alajuoksun suuntaan. Oli ajettava kauan Elben vartta pölyssä ja melussa, ennen kuin silmieni eteen aukeni rauhallinen esikaupunkialue, joka oli suurimmaksi osaksi toisen maailmasodan ilmapommitusten jäljiltä edelleen raunioina. Kaupunki oli levittäytynyt raskaine rakennusrykelmineen laajalle alueelle. Kaukaa näytti siltä, että ikään kuin tulipalo olisi sen joku aika sitten tuhonnut.

Olin kuin tyrmätty, tämä kaikki minkä olin hiukan yli vuorokauden aikana täällä Hampurissa kokenut oli murskannut tajuntani, hajotettanut ajatukseni ja minusta oli tehty joukon sirpale. Ihmiset kulkivat kuin juopuneina ja tahdottomina tämän melun keskellä.

Ennen kuin nousin Rendsburgiin lähtevään junaan huomasin, että ihmiset olivat lopettaneet päivän työn. Katukäytävät olivat täyttyneet ihmisvirrasta. Työn päättyminen näkyi ihmisten silmistä. He kiirehtivät kuka missäkin kaupunkia sijaitseviin asuntoihinsa perheensä luo. Ihmisiä kulki sinne tänne, ei kuulunut naurua, ei iloista puhetta ja vaikka olisi kuinka hakenut heidän kasvoiltaan ei näkynyt hymyn häivähdystä Autojen torvet törähtelivät ja vaunut jyrisivät kiskoillaan. Sanomalehdenmyyjät huutelivat lehtien nimiä. Kadunkulmissa seisoi poliiseja, jotka hämmästyneinä katselivat asuani ja erityisesti vyölläni riippuvaa suurta lapinleukua. Ihmiset parveilivat kaikkialla Hampurin laajalla alueella, jossa on toisiinsa kiinni rakennettuja talomaisia kennoja. Lapset kulkivat vaiteliaina ja katselivat sokaistuin silmin niin jännittyneinä ja totisina, että aivan teki säälistä kipeää tuo heidän katseensa.