Syys-lokakuussa 1961 ollessani Tarton rajan takana maantietöissä erään sattuman kautta jouduin venäläisten geologien vieraaksi. Kolttapuron ja Hulkon kylän välisellä tieosuudella on runsaasti järviä. Erään sellaisen järven takana sijaitsi venäläisten geologien leiri. Geologit suorittivat päivittäin alueella peruskalliokartoitusta ja menivät joka päivä kumiveneellä järven yli sen toisella puolen kulkevan maantien varteen, josta he jatkoivat kulkuaan päivittäisiin näytteenottopaikkoihin.

Eräänä perjantai-iltana geologit saapuivat kivikuormineen varsin myöhään. Kun he olivat laskeneet kivinäytekuormansa maahan järven rannalle, menimme tervehtimään heitä. Joukon johtaja tiedusteli viikonlopun suunnitelmistamme, jolloin kerroin, että vietämme sen läheisen Kolttapuron tukikohdassa. Kun joukon johtaja kuuli tämän, hän toivotti meidät tervetulleiksi lauantai-iltana venäläiselle kalakeitolle. Kiitimme kutsusta ja sovittiin, että saavumme noin klo 18 maissa leirin vastapäiselle rannalle, josta he he lupasivat noutaa meidät järven yli.

Teimme kuten oli sovittu. Saavuttuamme leirille joukon johtaja kumartui ja lausui: "Olette nyt meidän vieraanamme. Olemme eilen laskeneet tämän järven viereiseen järven verkot ja miehemme tulevat kohta pyynnistä. Meillä on kuitenkin tässä valtiossa sellainen laki, joka kieltää seurustelemasta ulkomaalaisten kanssa. Mutta koska elämme työläisten ja talonpoikien valtiossa ja koska tekin olette työläisiä, en näe mitään syytä miksi emme voisi tarjota läheisen järven siikoja valmistettuna venäläiseen tapaan."

Mies jatkoi: "Me venäläiset olemme eläneet viime vuosien aikana melko vaikeita aikoja, monien on ollut pakko lähteä kodistaan ja siirtyä muualle aivan uusiin tuntemattomin olosuhteisiin. Meidänkin täällä oleva geologiryhmämme jäsenistä moni on syntyään Pietarista, Moskovasta ja jopa Vladivostokista."

Geologien leiriä hallitsi pieni viipaleista koottu parakki, jonka rappusten yläpuolella valaisi kaasulyhty luoden suuren valokehän. Parakin lähistölle oli pystytetty pari puolijoukkuetelttaa ja niiden vieressä oli pari isoa puupinoa. Kaikesta näki, että geologeilla olivat ruuanlaittopuuhat päättyneet, leirivalkean hiilet hehkuivat vielä nuotiosijassa. Hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi ja taivaalle ilmestyivät erämaan tähdet, teräviä tähtiä, joissa oli kimmellystä.

Osa geologeista oli kerääntynyt kuistin ympärillä olevaan kaasulampun valopiiriin ja sen kirkkaassa valossa heidän kasvonsa näyttivät lujilta. Lakkien lipoista lankesi mustia varjoja heidän otsilleen ja silmilleen, leuat näyttivät työntyvän uloskäsin. Toiset geologeista istuivat portailla, toiset taas polttelivat mahorkkaa valokeilan ulkopuolella. Sätkäkääröjen päät hehkuivat kun he imivät väkevää savua keuhkoihinsa ja mahorkan vahva ominaistuoksu levisi viilenevään iltaan.

Joukon johtaja, pitkänhuiskea pietarilainen geologi, istui paksun pölkyn päällä rummuttaen sormillaan polveensa Moskovan radiosta kuuluvan balalaikkaorkesterin tahdissa. Kaasulamppu sihisi ja jokunen sääski inisi sen ympärillä. Eräs miehistä kääntyi ja lähti häviten pimeyteen, joka nielaisi hänet hetkessä. Pian kuluttua kuului pimeästä metsästä lähestyviä askelia. Pari miestä ilmestyi suurten kantamusten kanssa. Johtaja innostui: "No niin, sitten perataan kalasaalis ja sitten keitämmekin tällä suurella padalla sellaisen keiton, että vieraammekin saadaan kylläisiksi."

Kun olimme syöneet venäläisittäin maustettua kalakeittoa, joku mies toi balalaikkansa ja istahti kannolle ja kaikki leirillä olijat siirtyivät vähitellen hänen luokseen musiikin houkuttelemina kunnes piiri oli aukoton ja tiivis. Balalaikamies sotti ja lauloi kaihoisalla äänellä vanhan kansanlaulun kapinallisesta kasakkapäälliköstä Stenka Rasinista. Parikymmenpäinen ryhmä oli hänen ympärillään aivan yhdeksi sulautunut, me pari suomalaista joukon jatkona. Siinä tulen ääressä istuen meistä tuli ystäviä. Tummassa yössä laulettiin venäläisiä lauluja lauluja, suomeksi ja venäjäksi. Milloin emme osanneet sanoja, geologit lauloivat ja me suomalaiset hyräilimme säveltä.

Näin luotiin uutta maailmaa ja solmittiin ystävyyssuhteita rajan takana Nuorttijärven kairassa vuonna 1961. Sinä iltana maailma kerskailijoineen, panettelijoineen ja pelkureineen tuntui olevan jossakin muualla. Kun soittaja oli lopettanut, jäimme odottamaan aamun valkenemista. Yö kului ja kun aamun ensi säteet pilkahtivat, tulivat kalastaja ulos teltasta, rakensivat tulet ja panivat kahvit kiehumaan.

Aamuyöstä päivän jo sarastaessa pujottauduin nukkuvan leirin läpi. Oli kylmä, erään teltan edessä paloi tuli epätasaisesti. Vaistomaisesti nukahdin sen lämpöön.

Heräsin erään aihkimännyn alla, suutani kuivasi. Nousin horjuen pystyyn ja menin järven rannalle ihmettelemään syksyisen aamun kauneutta.

Tämän tapauksen tärkein opetus ainakin minulle oli se, ettei pidä sokeasti uskoa mitä naapurista kerrotaan, ei hyvää sen enemmin kuin pahaa. Olin ollut tuossa pahan valtakunnassa työssä vasta yli kuukauden, ja alkanut muodostaa omaa kuvaani vihatusta, pelätystä ja halveksitusta naapurimaasta. Tuon aikaisessa kylmän sodan maailmassa kaiken pahan väitettiin tulevan Neuvostoliitossa, kun taas punaisen aatteen kannattajat näkivät maassa työläisten paratiisin ja olivat kuuroja ja sokeita kaikelle kielteiselle.

Omien havaintojeni ja aikaa myöten saamieni tietojeni perusteella ymmärsin, että myönteisen propagandan maalaamat kuvat olivat pääosin valhetta, mitä toki olin osannut epäillä ja arvata. Valitettavasti huonoimmat asiat tuossa laajassa maassa olivat vielä pahempia kuin niistä lännen propagandassa maalatut kuvat kertoivat. Lukemani ja kuulemani kertomukset mielipuolisten vainojen, leirien ja valvonnan maailmasta avasivat ymmärtämään että ihmisen pohjaton pahuus pääsee valloilleen järjestelmän salliessa ja sitä tarvitessa. Näin myös, että vaikka Neuvostoliiton elintaso hiljalleen nousi, sen tavallisten asukkaiden arki oli ankeaa, niukkuuden ja monen kohdalla suoranaisen puutteen leimaamaa. Silti ihmiset olivat ihmisiä, iloineen ja murheineen, he elivät parhaansa mukaan ja osasivat ottaa ilon irti siitä mitä oli. Pahuus ei ollut tavallisissa venäläisissä vaan pakkojärjestelmässä ja sitä palvelevissa ihmispedoissa.