Saamelaisten ja Lapin tuntija, kirkkoherra Jacob Fellman oli edelläkävijä saamenkielen saattamisessa kirjakieleksi ja sen käyttämisessä kirkollisessa työssä ja opetuksessa. Fellman syntyi yli 200 vuotta sitten, mutta hänen muistiinpanonsa ovat yhä tärkeä lähde kaikille jotka haluavat syystä tai toisesta saada tietoa noista menneistä ajoista. Mikä tämä Fellman oikein oli miehiään?

Toimiessani vuosina 1980-1999 saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana minulla oli tilaisuus tutustua Jaakko Fellmannin saamelaisia ja lappalaisia koskeviin kirjoituksiin. Hänen kirjoituksensa olivatkin siinä määrin mielenkiintoisia, että toimitin ja julkaisin niistä eräitä saameksi em. Sapmelas-lehdessä.

Jacob - suomalaisittain Jaakko - Fellman syntyi vuonna 1795 Rovaniemen kirkkoherran Esaias Esaianpoika Fellmannin poikana. Suvun esi-isiä oli jo 1500-luvun lopulla pappeina Pohjanmaalla. Vuodesta 1648 alkaen Fellman-suvun jäseniä toimi kirkonmiehinä Lapissa lähes kahden vuosisadan aikana. Jaakko Esaianpoika lähti jatkamaan tätä perinnettä kun hänet pantiin oppiin Turun Akatemiaan, Suomen silloiseen ainoaan yliopistoon. Alkujaan hän opiskeli filosofiaa ja vihittiin papiksi v. 1815. Isä Esaiaksen kuoltua vuonna 1819 Jaakko keskittyi pastoraalitutkintoon ja jo samana vuonna hänet nimitettiin Utsjoki-Inarin kirkkoherraksi 24-vuotiaana.

Lapissa eläessään Jaakko Fellman asui enimmäkseen Utsjoen pienessä, huonosti rakennetussa pappilassa. Sen lähellä oli vaatimaton puukirkko ja muutamia kirkkotupia, mutta väkeä siellä kävi vain suurimpina juhlina sekä talvella noin kerran kuukaudessa.

Inarissa kirkkoherra kävi viidesti vuodessa. Täällä oli kirkon luona neliseinäinen, miltei kalustamaton papinpirtti sekä n. 40 kirkkotupaa joihin kauempaa tulevat seurakuntalaiset majoittuivat. Joulun aikaan pidettiin Inarin kirkkopaikassa Pielpajärvellä käräjät suurine markkinoineen, joille saapui saamelaisia Suomesta, Ruijasta ja Petsamon alueelta, talonpoikia etelämpää Lapista sekä Tornion, Kuolan ja Norjan kauppiaita. Turkiksilla, poronlihalla ja kaloilla vaihdettiin kangasta, hamppua, keittoastioita, rautaa, suolaa ja jauhoja. Viinalla oli tuohon aikaan kaupanteossa tärkeä osa niin kauppatavarana kuin voiteluaineena. Markkinoiden ja kirkkojuhlien jälkeen palattiin Utsjoelle pitkinä pororaitoina, joihin saattoi kuulua yhteensä jopa 300-400 poroa.

Fellman teki virkamatkoja parisataa peninkulmaa vuodessa, sekä kesällä että talvella. Pulkassa istuen taival sujui helpommin kuin sulanmaan aikana, jolloin joutui usein kahlaamaan vetisiä jänkiä ja poluttomia varvikoita sääskien ahdistaessa; pyryilmat olivat sentään talvella esteenä. Vieraita kävi pappilassa harvoin. Postia saapui niin pitkin väliajoin, että lähetykset olivat joskus yli puolen vuoden vanhoja. Matkustelu ja ahkera kirjallinen työ sai kuitenkin ajan kulumaan. Kesällä tuotti kalastus mieluista vaihtelua, sillä papin palkkaetuihin kuului mm. lohipato, jota koettiin joka päivä ja josta saatiin usein 30-40, joskus satakin kalaa kerralla. Fellmannin muistiinpanoista ilmenee, että saaliista liikeni suuri osa myytäväksi.

Haluten oppia tuntemaan Lappia ja sen kansaa mahdollisimman laajalti Fellman teki useita matkoja eri vuodenaikoina kauas Utsjoelta. Hän kävi Enontekiöllä, Kaarasjoella, Varangissa, Vesisaaressa, Vuoreijassa, Nordkappissa, Vienan Kemissä sekä Kuolan kaupungissa. Näkemänsä ja kokemansa perusteella Fellman lähetti vuonna 1822 valtiosihteeri Rehbinderille kirjelmän jossa hän ehdotti monia toimenpiteitä Lapin talouselämän edistämiseksi. Monien esitysten lisäksi hän lausui toivomuksen, että tulevissa valtakunnan rajan järjestelyssä turvattaisiin Suomen lappalaisten ikivanha kalastusoikeus Jäämeren rannalla. Kun ns. yhteisalue v. 1826 jaettiin Venäjään ja Norjan kesken, ei Suomen lappalaisten nautintaa kuitenkaan otettu huomioon.

Suuren osan ajastaan Fellman käytti lapinkielen harrastamiseen. Jo kolmantena vuonna Utsjoelle tulonsa jälkeen hän kykeni saarnaamaan kirkossa saamen kielellä seurakuntalaistensa ällistykseksi. Fellman kirjoitti Utsjoella tuohon aikaan puhutulla murteella aapisen ja lapinkielisen katkismuksen sekä osia Uudesta testamentista. Fellmannin kiinnostuksen laajuutta osoittaa, että kielenharrastuksiensa ohella hän tutki lappalaisten kansatiedettä sekä Lapin kasvi- ja eläinkuntaa. Koko ajan, minkä hän oleskeli Utsjoella, hän piti päiväkirjaa havainnoistaan ja kokemuksistaan.

Fellman vietti Pohjan perillä kaksitoista vuotta. Vuonna 1831 hän sai terveydellisillä perusteilla virkavapautta ja lähti etelään ilmeisesti tietäen, ettei enää palaisi Lappiin. Kahden lääkärin erikseen antamien lääkärintodistusten mukaan Utsjoen kirkkoherraa oli jo useamman vuoden vaivannut "lentävä kihti (arthritis vaga)", mihin jonkinasteisen parannuksen oli lääkärin määräämien lääkkeiden lisäksi tuonut kesällä 1827 suoritetun ulkomaanmatkan aikana toteutettu kylpyläoleskelu mineraalivesien juomisineen. Talvella 1829 kirkkoherraan oli kuitenkin iskenyt vaikea rintatauti, jonka lääkärit pelkäsivät muodostuvan parantumattomaksi ja yhdessä uusivan kihdin kanssa vievän potilaan hengen, jos tämän oli elettävä vielä yksikin talvi Lapissa.

Fellmannista tuntui raskaalta erota seurakuntalaisistaan, jotka puolestaan olivat häneen kiintyneet, mutta hänen huono terveytensä ei enää kestänyt matkoja ja heikkoja asumisoloja Lapin ankarassa ilmastossa.

Fellman Lappajärvellä

Vuonna 1832 Fellman nimitettiin kirkkoherraksi Lappajärvelle. Virkaansa hän astui toukokuussa 1833, pitäen sitä hallussaan kuolemaansa (v. 1875) asti.

Fellman oli kirjeenvaihdossa monien merkittävien tiedemiesten ja muiden merkkihenkilöiden kanssa. Virkeä kirjallinen toiminta jatkui Lappajärvelläkin - Fellman toimitti mm. hartauskirjan. Hänen päiväkirjansa ensimmäiseltä lapinvuodelta julkaistiin jatkosarjana Helsingfors Dagblad -nimisessä ruotsinkielisessä päivälehdessä vuonna 1830. Vuonna 1844 päiväkirja kahdelta ensimmäiseltä lapinvuodelta julkaistiin kirjamuodossa nimellä "Anteckningar under min vistelse i Lappmarken, första och andra året" (suom. Muistiinpanoja Lapinmaassa viettämältäni ajalta, ensimmäinen ja toinen vuosi). Kirja painettiin Porvoossa, jossa toimitustyön ja painotyön valvonnan hoiti J.L. Runeberg. Kirjan jälkimmäisessä osassa Fellman käsittelee lappalaisten mytologiaa, mutta ennen kaikkea hän puhuu siitä kuinka tärkeää olisi että saamenkieltä käytettäisiin opetus- ja jumalanpalveluskielenä.

Liisa Mäntylän Vimpelin seurakunnan historiikin mukaan Fellman profiloitui ainakin Lappajärvellä tiedemiehenä ja talousmiehenä pikemminkin kuin pappina. Hän hoiti varsinaisia papin tehtäviään paljolti apulaistensa välityksellä. Apulaisia hänellä olikin useita, mikä varmasti harmitti myös kappeliseurakuntalaisia, joiden piti maksaa oman kappalaisensa palkan lisäksi myös emäseurakunnan pappien palkat.

Fellmanin ääntä on kuvattu heikoksi, hänen puhetyyliään kuivakaksi ja saarnalahjojaan heikoiksi. Fellmannin aikana seurakunnan toiminnasta tehtiin useita valituksia, jotka koskivat muun muassa seurakuntalaisten heikkoa lukutaitoa ja laiminlyötyjä papin velvollisuuksia. Huippuna oli vuoden 1847 joulujumalanpalvelus Lappajärvellä joka piti keskeyttää, kun paikalla olleet papit ja lukkari olivat juovuksissa ja Fellman matkoilla. Kerrotaan että seuraavaan, vuonna 1852 pidettyyn piispantarkastukseen Fellman olisi koonnut laajasta seurakunnasta kirkkoon vain lukutaitoiset, kieltäen muita tulemasta kirkkoon. Liekö tarinassa perää, mutta ainakaan se ei huonone sillä että kertoman mukaan Fellman olisi määrännyt oman lukutaidottoman, mutta esiintymishaluisen renkinsä köysiin piispantarkastukseen liittyvien kirkonmenojen ajaksi. Tällä kertaa piispa olikin tyytyväinen seurakunnan lukutaitoon.

Fellmanniin kohdistuneen tyytymättömyyden taustalla on vaikuttanut se, että hänet oli määrätty virkaansa senaatin toimesta ilman papinvaalia, mahdollisesti syrjäyttäen seurakunnan suosikin. Hänen kerrotaan myös joutuneen törmäyskurssille herännäisten kanssa.

Vaikka Fellman laiminlöi virkatehtäviään Lappajärvellä, hän oli ahkera maallisissa toimissaan ja lie saanut näissä läheisen kontaktin seurakuntalaisiinsa. Hän oli kiinnostunut maanviljelystä, ja viljeli muitakin maatiloja kuin vain pappilaa. Tässä hän oli tyypillinen "hyödyn aikakauden" pappi. Vallalla olevan fysiokraattisen kansantalousopin mukaan kansankunnan rikkaus oli ennen kaikkea alkutuotannossa - maataloudessa ja kaivosteollisuudessa. Toistuvien katovuosien ennalta torjunta ahkeralla ja uusimman maataloustieteen mukaan suunnatulla työllä oli Herralle otollista työtä joka istui täydellisesti luterilaiseen työmoraalioppiin. Yliopistollisen koulutuksen saaneet papit paneutuivat maatalousalan uusimpaan tieteelliseen kirjallisuuteen ja pappilat toimivat mallitiloina joissa uusia menetelmiä ja lajikkeita harrastettiin. Onnistuneista kokeiluista pappilan pöytään saatiin lisää ja vaihtelua niin omalle väelle kuin vieraille. Edistykselliset isännät ottivat mallia ja saivat papilta neuvoja, joita toisinaan jaettiin myös saarnastuolista niin innokkaasti, että saarna oli enemminkin maatalousesitelmä kuin sananjulistusta.

Muita papeille läheisiä kansavalistusaiheita olivat mm. hygienia- ja terveystietous ja tähän liittyen isorokkorokotukset. Tätä työtä organisoi Suomen Talousseura. Seura oli perustettu 1797 nimellä Kuninkaallinen Suomalainen Huoneenhallituksen Seura ja se oli ottanut tehtäväkseen "levittää hyödyllisiä tietoja taloudesta ja varsinkin elähyttää rahvasta suurempaan toimeen ja ahkeruuteen". Seura asetti asiamiehiään koko maahan eri paikkakunnille. Asiamiehet olivat yleensä pappeja. Asiamiesten työ oli kaksisuuntaista - he jakoivat tietoa viljelijöille ja raportoivat seuralle oman seutunsa maatalous- ja elintarvikeoloista. Seuran ja sen asiamiesten ansiota oli muun muassa perunan, pellavan ja hampun viljelyn levittäminen.

Suomen Talousseuran taustalla oli Turun Akatemia, ja Jaakko Fellman lienee omaksunut myönteisen suhtautumisen maatalouteen ja siihen liittyvään kansanvalistukseen jo opiskellessaan akatemiassa.

Tuohon aikaan oli vallalla tieteellisenä totuutena pidetty käsitys, joiden mukaan halla asui soissa, joista se ajettiin ulos ojittamalla. Niinpä Runebergin vuonna 1830 julkaistussa runossa Saarijärven Paavo leventää ojia turvaten siihen että Herra kyllä antaisi sadon. Runeberg oli saanut vaikutteita samoista lähteistä kuin Fellman - Turun Akatemiasta ja Suomen talousseurasta. Yltiönationalismin vastaisen rokotuksen tehostepiikkinä mainittakoon, että Saarijärven Paavon, tämän idealisoidun suomalaisuuden perikuvan, taustalla häämöttävät Vuk Karadžićin julkaisemat serbialaiset kansanrunot joihin Runeberg oli vasta tutustunut.

Saarijärven Paavon tapauksessa ojia tarvittiin niin kevättulvien kuin hallan torjuntaan. Kesti hyvin kauan ennen kuin opittiin näkemään kokonaisuus jossa soiden ojittaminen vahvisti vastaavasti tulvia alempana vesistössä. Ojittaminen saattoi olla hyvinkin tarpeen kun suosta valloitettiin viljelysmaata, mutta saattaa olla että hallantorjuntakeinonakaan ojitus ei ollut pohjimmiltaan tieteellisesti kestävä. Ennemminkin kyseessä oli pinnallisiin havaintoihin perustuva virhepäätelmä. Kirkkaina, tuulettomina kesäöinä jolloin lämpö säteili avaruuteen pilvipeitteen estämättä kylmä ilma virtasi maaston mukaan alavirtaan seuraten myös ojia. Kylmyys voitiin tuntea, ja jopa nähdä, kun soista noussut lämpimänkostea ilman jäähtyi ja sen sisältämä kosteus tiivistyi silmin havaittavaksi usvaksi ja lämpötilan laskeutuessa alle nollan pakkashuuruksi. Tästä syntyi käsitys soista hallanpesinä, joiden paha voima piti viedä ojittamalla.

Tosiasiassa soiden märkä maamassa toimii lämpöä tasaavana elementtinä, aivan kuten järvet, joiden ääressä olevat pellot ovat usein parhaiten suojassa hallalta. Tästä huolimatta järvien laskemiset ja soiden ojittaminen olivat yli sadan vuoden suoranainen kansanliike, jonka etunenässä paikallistasolla kulki valistunut papisto. Aikansa käsityksiä seuraten myös Fellman oli innokas soiden ojittaja. Varsinaisen keksintönsä hän kuitenkin teki ollessaan virantoimituksessa Vimpelissä tutkimassa paholaista jonka kerrottiin asustavan eräässä takassa. Uunia tutkiessaan Fellman tajusi sen olevan tehty arvokkaasta kalkkikivestä. Fellman rakennutti kalkkiuunin ja aloitti uuden elinkeinon Vimpelissä, kalkin louhinnan ja polton, saaden tästä hyvästä liikanimen "Kalkki-Jaakko". Kalkkia tarvittiin niin muuraustöihin kuin maanparannusaineeksi. Lieneepä se pirukin lähtenyt Vimpelin takasta kun koko uunihoito siveltiin kalkkimaidolla joka oli peräsin itsensä kirkkoherran kalkkikuopasta. Nykyisinkin Nordkalkilla (ent. Parainen) on kalkkitehdas Vimpelissä. Fellman omisti myös rautaruukin, paperitehtaan, myllyjä ja sahan.

Fellmannin kirjallinen jäämistö

Fellmannin arvokas ja laaja kirjallinen jäämistö ilmestyi kokonaisuudessaan painosta vasta kolmekymmentä vuotta te­kijänsä kuoleman jälkeen. Yksi hänen pojistaan, hovioikeudenpresidentti Isak Fellman toimitti ja kustansi neliosaisen, 2 550 sivua sisältävän teoksen "Anteckningar under min vistelse i Lappmarken" (ilmestyi v. 1906). Sen ensimmäinen osa käsittää Jaakko Fellmanin muistelmat olostaan Lapissa; toinen osa laajat mytologiset muistiinpanot Pohjan periltä. Kokoelman lappalaisten lauluja ynnä tarinoita käännöksineen sekä Fellmanin samentamia hengellisiä kirjoja; kolmas osa kirjoituksen lappalaisten alkuperästä, varhemmasta historiasta ja käännytyksestä kristinuskoon, kuvauksen naapurimaiden Lapeista sekä Suomen-Lapin luontoa, historiaa ja kansatiedettä koskevan laajan esityksen.

Erityisen mielenkiintoista tietoa löytyy tästä osasta Inarin kohdalta. Neljäs osa sisältää tutkimuksia Lapin eläin ja kasvikunnasta, muutamia taloudellisia ja arkeologisia kirjoituksia ynnä runsaan kirjekokoelman. Fellmanin esitystapa on selvää, asiallista ja sujuvaa. Hän tarkkailee ja raportoi eräänlaisesta kaksoisperspektiivistä; toisaalta hän on Rovaniemellä lapsuutensa viettänyt, erämaakelpoinen, suvun perinnettä uhrautuvasti toteuttava lapinpappi ja tutkimusmatkailija, toisaalta yliopistollisen koulutuksen saanut tiedemies ja sivistyneen, mukavuuteen tottuneen yläluokan jäsen joka nauttii päästessään vaivalloisen matkanteon jälkeen kaltaistensa seuraan suurkauppias Esbensenin saliin Vesisaaressa, höyryävien punssiboolien äärelle.

Molemmissa rooleissaan Fellman on lappalaisiin ja saamelaisiin nähden ulkopuolinen, samalla kun hän toteuttaa aktiivisesti tehtäväänsä niin pappina kuin kielen ja kansantieteen tutkijana mitä läheisimmässä kosketuksessa seurakuntalaisiinsa ja alueen muuhun väestöön. Tässä rajapinnassa eläen ja toimien Fellman ei katsele lappalaisia ja saamelaisia ylhäisestä korkeudesta vaan näkee - senaikaista kielenkäyttöä soveltaen - nämä rahvaan edustajat ihmisarvoltaan esivallan ja säätyläisten kanssa tasa-arvoisina jumalanluomina. Fellmannin samanaikainen ulkopuolisuus ja aktiivinen kosketus kansaan mahdollistaa sen tarkan raportoinnin, joka on tehnyt hänen muistiinpanoistaan arvokkaan lähteen.

Asiapitoisuudestaan huolimatta Fellmannin Muistiinpanot eivät ole kuivakkaa luettavaa, vaan elävää kerrontaa joka vie lukijan menneeseen maailmaan. Hetkittäin tuntuu kuin istuisi lumimyrskyssä hänen pulkassaan tai pienessä pirtissä jossa pakkanen pureutuu selkään samalla kuin piisissä leimuava pystyvalkea käristää kasvoja.

Fellmannin Muistiinpanot julkaistiin suomeksi vuonna 1907 Agathon Meurmanin toimittamina nimellä Poimintoja muistiinpanoista Lapissa. WSOY otti kirjasta toisen painoksen 1961. Vuonna 1980 WSOY julkaisi Urpo Huhtasen kuvittaman kolmannen painoksen.

Omien kirjoitustensa lisäksi Jaakko Fellman jätti jälkeensä myös keräämänsä laajan Lappi-aiheisten kirjojen kokoelman, jota hänen poikansa Isak Fellman edelleen laajensi. Kokoelmaa säilytetään nykyään Kansalliskirjastossa.

Loppuyhteenvetona Fellmannin kirjallisesta toiminnasta sanoisin, että hän on Itä-Lapin erityisasiantuntija, jonka tutkimustuloksia eivät myöhemmätkään tutkimukset ole kyenneet kumoamaan. Tähän asti kaikki lapinkyliä ja saamelaisia koskevat tutkimukset ovat nojautuneet hyvin pitkälti Fellmanniin. Tähän mennessä julkaisuista tutkimuksista se on ainoa lähde, jossa tuodaan tuomioistuinasiakirjoihin perustuvia kokonaisuuksia suuren yleisön ulottuville. Fellmannin julkaisun lähtökohtana ei olekaan ollut muodostaa jotakin tiettyä ryhmää suosivia tulkintoja, vaan käräjäkirjat tuodaan suuren yleisön arvioitaviksi autenttisina, muuttamattomina. Niiden perusteella monet asianosaiset ovat voineet löytää oikeat tietoa ns. lapinkyläoikeuksistaan. Tällä seikalla onkin keskeinen merkitys silloin kun haetaan selkeätä vastausta Lapinkyliä koskevaan maanomistuskiistaan, sekä silloin kuin arvioidaan lappalaisten sukujen ja perheiden oikeusasemaa esim. entisen Inarin lapinkylän alueella.

Mielestäni Fellmannissa yhtyivät sopusuhtaisella tavalla syvällinen oppi, sammumaton tiedonhalu, suvaitsevaisuus, kiintymys erilaisiin ihmisiin sekä huolenpito seurakuntalaisten henkisistä ja maallisista tarpeista. Jälkimaailman kannalta hänen elämäntyönsä merkittävin puoli oli toiminta Lapissa ja siihen liitty­nyt myöhempi kirjallinen työ. Itse pidän Jaakko Fellmannia Suomen Lapin sekä saamelaisten ja lappalaisten yhtenä parhaimmista asiantuntijoista, jonka Muistiinpanoihin on aina miellyttävää ja antoisaa palata.