Kun kuulin väärtini Hans Nuorgamin (1925-2012) poismenosta, ylitseni vyöryi muistojen virta. Tapasin poromies Hans Nuorgamiin toukokuun alkupäivinä 1946 Angelissa. Hanssi ja hänen vanhempansa olivat lähimpiä naapureitamme. Tuosta tapaamisestamme muistan parhaiten sen, kuinka me Hanssin ja hänen isänsä Antin kanssa katselimme toisiamme. Muistan myös kaiken mistä puhuimme, me puhuimme ja puhuimme.

Minulla oli pitkinä talvi-iltoina mahdollisuus Hanssin ja hänen isänsä Antin kanssa seurustellessani kuulla ja osallistua keskusteluihin, erityisesti poronhoidon asioista. Kuulemieni kertomusten ja tarinoiden kautta opin ymmärtämään, mitä poronhoidon perinnetiedolla tarkoitettiin. Hanssin kodin ilmapiiri oli kerrassaan toisenlainen kuin mihin olin siihen mennessä tottunut. Se sai minut vakuuttumaan, että maailmassa on hyviä ihmisiä.

Hanssin nuoruudessa yhteisössä yksilö ja perhe oli laajempaa sukukokonaisuutta, jossa yksilöllä, perheellä ja suvulla on ollut oma olemassaolon ja toimeentulon turvaava strategiansa. Kaikki välttämätön opittiin ja tehtiin ensin oman perheen tai suvun piirissä. Väestön lisääntyessä toimittiin edelleen sukulaisten ja naapureiden kanssa, sitten naapurikylien asukkaiden kanssa. Ajan myötä lisääntyivät kontaktit ulkopuolisten kanssa lähinnä meren rannikolla tai suuremmissa kylissä vaihtokaupan yhteydessä.

Syntymälahjaksi Hansi oli saanut herkän mielen ja terävän älyn. Hanssin tunnettiin nuorena poromiehenä, älykkäänä, seurallisena, määrätietoisena ja elinvoimaisena. Mikään ei jäänyt huomaamatta. Kun Hanssi puuhasteli porojen kanssa maastossa, hän osasi eri tilanteissa toimia. Hanssi osoitti omalla toiminnallaan, että perinnetieto tarkoitti ympärillä olevaa tietoa, jonka hänen sukupolvensa oli oppinut vanhemmiltaan. Hans ja hänen isänsä Antti siirsivät perinnetietoa elävien tarinoiden ja kertomusten välityksellä meille nuoremmille. Myöhemmin kun oma tietämys kasvoi käsitin, että jokaisessa Hanssilta ja hänen isältään kuulemassani tarinassa ja kertomuksessa oli totuuden siemen.

Erityisesti mieleenjäänyt on Hanssin kuvaus tuon ajan poronhoidosta siitä miten keskitalven aikaan poroja kootessaan tuntureilla tai outamaissa poromiehen eväänä oli poronpintaliha, suojana laavukangas ja makuualustana pororontalja. Luontainen vahvuus, kärsivällisyys, rohkeus ja raivokas elämänhalu antoivat näille Hanssin kaltaisille poromiehille voimaa selvitä pahoistakin vastoinkäymisistä. Keskitalven purevimmillakin pakkasilla täällä jouduttiin elämään ja taistelemaan henkiin jäämisestä tuiskusäitä ja petoja vastaan. Joskus tällaisella huonolla säällä saattoi käydä niin, että porot vain hävisivät jälkiä jättämättä, mikä niissä oloissa aiheutti paljon ylimääräistä työtä. Sellaisissa olosuhteissa saattoi myös helposti eksyä ja oli oli vain pakko toivoa saavansa tietää itsensä ja porojen sijainnista.

Hyytävässä kylmyydessä ja luonnon ankarassa puristuksessa elämä muuttui hyvin yksinkertaiseksi. Oli vain alkukantainen halu pysyä hengissä. Monesti joutui hämmästelemään sitä miten poromies noissa ankarissa olosuhteissa saattoi kestää sellaisia vaaroja, jotka ylittivät inhimilliset rajat.

Hanssin kertomukset poronhoidosta eri vuoden aikoina vaihtelevissa olosuhteissa tuntureissa ja outamaissa paljastivat, miten tuon ajan ympäristö oli monella tavoin myönteisesti vaikuttanut häneen. Hänen toisista ihmisistä vastuullinen elämäntapansa sopii meille kaikille nykyajan ihmisille esimerkiksi. Hanssi oli omien kokemustensa kautta oppinut ymmärtämään, että ihminen on osa luontoa.

Hanssin sukupolven poromiehille heidän elämäntapaansa kuului vuorovaikutuksellinen tasapaino. Tällaisen tasapainon tuottaminen Hanssin nuoruudessa oli pitkälle koko sen ajan yhteisön vastuulla.

Sattivaaran ja Paistunturin erotuksissa 1959 näin miten Hanssin kyky, taito ja tapa toimia porojen kanssa oli pitkäaikaisen harjaantumisen tulos. Hanssin konkreettisten taitojen ja ominaisuuksien lisäksi myös hänen tunteensa, herkkyytensä ja kykynsä vastaanottaa ympäristön antamaa palautetta oli poikkeuksellista. Hansilla oli poromiehenä elinkeinossa tarvittavaa monenlaista tietämystä. Hän myös hallitsi erinomaisella tavalla poronhoitoon liittyvän saamenkielisen sanaston lumesta, poron nimityksistä ja korvamerkkeistä. Hän myös oivalsi miten muuttuneissakin olosuhteissa saattoi parhaalla mahdollisella tavalla käyttää poronhoidossa perinnetietoa avukseen.

Hans osallistui Lapin sotaan. Hän kertoi kuinka välillä marsittiin erämaita ja nevoja kymmeniä kilometrejä yhteen menoon vuorokausien ajan. Sodan muistot eivät olleet unohtuneet häneltä, sillä muuten ne eivät olisi pystyneet liikuttamaan sielun syvyyksiä vielä vuosikymmenten jälkeen. Tähän mennessä ei ole kirjattu Lapin sotaan osallistuneiden saamelaisten henkilökohtaisia muistoja. Kuten tiedämme siitä sodasta tuli hirvittävä kaikkine tuhoamisineen. Me evakosta kesällä 1945 palanneet saimme sen omin silmin nähdä ja kokea.

Sodan jälkeen Hanssin sukupolvi joutui kokemaan yhteiskunnan syvän rakennemuutoksen, jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin poromiesperheiden elämässä. Murros porotaloudessa alkoi 1960-luvulla, jolloin poronhoito alkoi koneellistua. Koneellistumisen seurauksena poronhoito tehostui ja samalla porotalouden työllistävä merkitys väheni. Porotalouden merkitys myös saamelaiskulttuurin kantajana väheni.

Uuden teknologian ja vallitsevan poronomistuksen rakenteen ristiriita tilanteessa moni poromies joutui pohtimaan mistä lisätuloja. Hanssi oli ennakkoluuloton ja rohkea. Ensimmäisinä poromiehinä hän ryhti harjoittamaan matkailua. Myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen kiinnosti Hanssia. Hän oli mukana saamelaisparlamentissa. Siellä hän sydäntään lähellä oli poromiesten toimeentuloon turvaaminen.

Vaimo Karoliina ja perheestä huolehtiminen olivat Hanssin elämän keskipisteitä.