Alkusanat

Tässä kirjoituksessa kuvailen äitini kertomusten pohjalta niitä elinolosuhteita, joissa hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet. Kirjoitus perustuu edesmenneen äitini Magga Kitin (1898-1976) kertomuksiin, jotka kirjasin Lemmenjokisuulla lokakuussa 1963.

Magga Ronkajärvellä 1943.

Elämää Länsi-Inarin erämaissa

Kaukana Inarin valta-asutuksesta, Inarista ja Ivalosta peninkulmia länteen oli vielä 1800-luvulla laajoja, lähes asumattomia erämaita, metsiä, tuntureita ja soita, jotka ulottuivat kauas aina Norjan puolelle asti. Erityisesti korkeita seutuja ovat Morgam Viibuksen ja Morgam Maraston tunturialueet sekä Muotkatunturit. Kauempana näkyy korkeita vaaroja ja tuntureita ja keskellä oli laajoja suoalueita mutta nämä saattaa nähdä vain noustessaan tunturin laelle.

Luonto oli täällä tuolloin täysin koskematonta. Tänne muuttaneet esivanhempani elivät näissä asumattomissa erämaissa vielä omaa luonnonkansan elämäänsä. Keväällä kaikuivat metsissä metsäkanalintujen kuherrukset ja karhut viheltelivät erämaissa kulkiessa omia aikojaan. Keväällä kun karhut nousivat talviunestaan, niitä myös täällä etsittiin ja hiihtämällä ajettiin.

Länsi-Inari on laaja-alue ja vielä 1900-luvun alussa harvaanasuttu. Talojen väliset etäisyydet olivat jopa kymmeniä kilometrejä. Suurin osa tiloista oli kanta-asukkaiden, Inarin saamelaisten perustamia tiloja. Alueella oli myös 1800-luvulla Utsjoelta muuttaneita porosaamelaisia, jotka perustivat uudistiloja. Äitini oli Utsjoelta Inariin muuttaneiden porosaamelaisten tytär.

Suomen ja Norjan valtakuntien rajan sulkemisen jälkeen 1880-luvun alussa äidin isoisä Jouni Kitti (s.1823) muutti Utsjoelta poroineen Länsi-Inariin, missä hänellä ei aluksi ollut kiinteää asuntoa. Ensimmäisten vuosien aikana uudella alueella liikuttaessa joutui äidin isoisän perhe kulkemaan poroineen ennestään varsin oudoissa maisemissa. Välillä eksyttiinkin huonossa säässä. Porojen kanssa liikuttaessa jouduttiin asuinpaikkaa vaihtamaan tiuhaan, varsinkin talvisaikaan. Yön saapuessa oli pakko etsiä sopiva leiripaikka. Länsi-Inarin metsissä oli runsaasti sopivia leiripaikkoja, suojaisia matalia mäntyjä ja koivuja kasvavia kankaita, harjuja ja uomia. Sellaiseen paikkaan oli mieluisaa pysähtyä, päästää porot irti valjaista ja sytyttää tuli kuivista kelohongan oksista. Vaikka pakkanen ja tuuli yltyivät ylempänä vaarojen ja tuntureiden rinteillä, niin alempana oli suojaista.

Äitini kertomusten perusteella Pohjois-Lapin tunturialueiden ilmasto oli siihen aikaan erityisen raaka ja armoton. Se asetti ihmiselämälle kovat vaatimukset. Luonnonvaraisessa maailmassa elävien ihmisten oli oltava valmiita kohtaamaan erilaisia fyysisiä koettelemuksia. Talvisin monet uhkat olivat hyvin konkreettisia. Nestevajaus, lumisokeus ja kuoliaaksi jäätyminen oli vaarana, sillä lämpötila laski talvisin -40 asteeseen. Pureva tuuli aiheutti paleltumia, ja lämmönvaihtelut aiheuttivat ihon tarttumista aseiden ja kulkuvälineiden metalliosiin. Teitä ei ollut mikä teki lumessa etenemisen vaikeaksi. Toisinaan näkyi tuntureita, mutta nekin kaukana. Vaikuttavaa oli ihmisten kyky selvitä mitä rankimmistakin olosuhteista ja pitkällisistä rasituksista. Äitini kertoi vihaisista pedoista, jotka saattoivat yllättäen hajottaa porotokan. Eteen nousseista vastuksista huolimatta selvittiin neuvokkuudella ja sitkeydellä.

Elämä alkoi vähitellen sujua rutiininomaisesti. Aamuisin naiset nousivat ja sytyttivät tulen ympyrälaavussa. Kun he olivat saaneet kattilan tulelle ja ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, muukin laavun väki heräili vähitellen. Ruoka-annokset olivat ravitsevia, mutta yksinkertaisia. Iltaisin isoäitini (äidin äiti) Kristiina laittoi ruokaa kaikille. Poronlihaa syötiin yleensä aina, mutta eri tavalla valmistettuna. Illalla jääneet tähteet lämmitettiin aamiaiseksi. Koiriakin äitini vanhemmilla oli useita, joita ruokittiin poron sisälmyksillä ja teurasjätteillä. Aamupalan jälkeen perheen miehet lähtivät ulos maastoon poroja paimentamaan. Joku lähti hiihtäen, toinen taas porolla ajaen. Muiden laavussa olijoiden heräillessä vähitellen laavun tienoilla syntyi elämää ja liikettä.

Mitä korkeammalle tunturialueella noustiin, sitä kylmemmäksi ja tuulisemmaksi kävivät yöt ja rekien lastaamiseen saattoi kulua monta tuntia. Kylmyys kohmetti sormia ja vaikeutti köysien ja narujen kädessä pitämistä. Pakkaamista säesti koirien murina ja haukku. Päivän mittaan yön aikana hajaantuneet porot saatiin kootuksi jälleen yhteen. Sillä aikaa kun miehet kokosivat poroja, naiset kokosivat laavussa olevan vähäisen kaluston ja purkivat laavun, jonka he sitoivat kiinni rekiin. Kun ajokkaat oli valjastettu ja perheen pienimmät laitettu paikoilleen rekiin, lähti karavaani jälleen liikkeelle. Sitä ennen oli tietenkin neuvoteltu päivän kulkureitistä.

Tavallisesti porotokkaa kuljetettiin läpi umpilumen, johon etummaiset porot vajosivat lumisena talvena kaulaa myöten. Porotokan jättämää jälkeä myöten tuli sitten muu kulkue. Illan tullessa etsittiin jälleen sopiva harju, jossa kasvoi jäkälää ja jossa oli riittävästi polttopuita. Ensin kaivettiin leveillä metsäsuksilla lumi pois, kunnes maa tuli esiin. Miehet pitivät huolta ajokkaista, toiset etsivät ja pilkkoivat polttopuita. Laavun pystyttämisen jälkeen naiset kiiruhtivat sytyttämään pienen tulen ja muu perheen väki loi lunta laavun helmojen ympärille, jotta pakkanen ei sieltä kautta pääsisi yön aikana tunkeutumaan sisään. Sen jälkeen kannettiin kaikki tarpeelliset padat, kattilat, ruokailuvälineet ja ruuat esiin. Maan päälle levitettyjen risujen päälle levitettiin taljat ja niiden päälle makuuvaatteet. Naiset tavallisesti pystyttivät laavun, hoitivat lapsia, pitivät huolta taloudesta ja ruoanlaitosta. He kantoivat myös veden tai sulattivat sen lumesta, pitivät laavussa yllä tulta, hakkasivat polttopuut, muokkasivat poron nahat ja neuloivat vaatteita.

Keskitalven hämärässä ja pimeässä revontulet paloivat ja kuu ja tähdet pilkistivät laavun kattoaukosta sisään. Äidin isoisän perhe istui sisällä laavussa juttelemassa ja tarinoimassa. Isoisä saattoi puhdistaa pyssyä, naiset paikkasivat, neuloivat ja valmistivat suonta poron jänteistä punomalla niitä suussaan tai sormien välissä. Ennen maata menoa lapset huusivat ja parkuivat kuin villipedot. Jos lapset riehuivat liikaa, uskoteltiin heille, että "staalo" oli nurkan takana. Tavallisesti vasta myöhään illalla laavusta sammui tuli. Laavun asukkaat kääriytyivät turkiksiin ja vetäytyivät makuuvaatteiden alle. Kun tuli sammui, enää pakkanen häiritsi kodan väen unta. Erämaassa vallitsi välitön hiljaisuus.

Aamulla ankara pakkanen herätti jokaisen. Naiset sytyttivät tulen, joka pian lämmitti laavun. Niin alkoi jälleen uusi päivä vaivoineen ja haasteineen, mutta myös ilonhetkineen. Elämiseen sen ajan luonnonvaraisessa ympäristössä kuului kulkeminen ja vaeltaminen taivasalla näissä erämaissa ja tietenkin eläminen luonnon helmassa. Maisemat vaihtelivat alituiseen. Lumisina talvina perheellä oli monta vaikeutta voitettavina. Niitä oli kulkeminen upottavissa lumikinoksissa ja poroja alituisesti uhkaavat pedot. Joskus kevättalvella saattoivat myös rajut lumimyrskyt yllättää. Yöllä laavun väki saattoi herätä siihen, että laavu oli kovan tuulen vaikutuksesta kokonaan kaatua kumoon. Monta päivää kestävien myrskyjen kuluessa saattoivat myös sudet iskeä porotokkaan hajottaen sen. Susista oli siihen aikaan paljon monenmoista harmia. Laumoina kulkevat sudet tappoivat kaiken minkä saivat kiinni. Monesti äitini vanhemmat joutuivat näkemään susien repimiä poronraatoja. Osa poroista oli vain vähän syötyjä. Lumi oli laajasti veren punaama. Jäljistä näkyi miten jotkut poroista olivat päässeet hetkeksi irti vainoojansa otteesta ja yrittäneet paeta, mutta lopulta sortuneet.

Naukussuon halki kulkiessa Salkko Niilan vävy Pikku-Hannu opasti matkalaisia. Poromiehet kävivät täällä jatkuvaa taistelua petoja vastaan. Äitini kertoi miten he oppivat pakkaamaan tavarat, käsittelemään hihnoja, köysiä ja lastaamaan ruokakalustolaatikoita nopeasti vanhempien valvonnassa. Pitkät päivät toisensa jälkeen kävivät henkisesti raskaiksi. Äitini onnistui kuitenkin säilyttämään mielentyyneytensä.

Kevättalvella koillistuuli nosti ilmaan kevyitä lumipilviä, jotka iskivät pistellen kasvoihin. Tuuli esti tehokkaasti keskustelun. Välillä maisemat ja reitit muuttuivat entistakin huonokulkuisimmaksi. Jääkylmä tuuli pyyhki yli hyisen ja jäisen maan ja paiskasi lunta kasvoille. Silloin oli käytävä yöpuulle kalliopaaden taa, joka antoi hieman tuulensuojaa. Nälkäiset ajokkaat seisoivat ympärillä odottaen jäkälälimppua. Ajoporot olivat pitkästä urakastaan uupuneita, jotkin suorastaan aivan poikki. Yksi tai parikin niistä oli alkanut kompastella. Niille täytyi löytää laidunta. Villinkijoen varrelta löytyi poroille ruohomättäitä, joista ne saivat mahantäytettä.

Äitini nuoruus

Lapsena äitini kesät vierähtivät Morgam Viibuksella ja Morgam Marastolla. Siellä polut veivät pitkin tuntureita ja kankaita, joita pitkin oli hauska astella erillään talvisista huolista ja kiireistä antaen mielen avautua ihanille näköaloille. Menesjärveltä saattoi nousta läheisen Lammaspään päälle, mistä näkyi kuin tarjottimella koko asumaton lähitienoo. Toisinaan matka vei kauemmaksi syviin erämaihin; polku laskeutui korpiin ja soihin. Keski-kesällä raahustaessa tuntureilla tasaisesti eteenpäin pensaat väreilivät lämpöä. Se sai Naukusaavan tuntumaan voittamattomalta yhdessä äärettömältä vaikuttavan horisontin kanssa. Juhannuksen aikaan taivaan sini verhoutui utuun ja aurinko haihdutti iholta hien. Äitini mielestä he olivat nyt maailmassa, jota ihminen ei ollut vielä valloittanut. Maasto oli ajoittain hyvinkin pehmeätä, mutta takkaporoilla päästiin eteenpäin nilkkaan asti ulottuvassa sammalikossa. Kuormaporot oli kytketty hihnoilla yhteen pitkäksi jonoksi.

Länsi-Inarin tunturit kohoilivat ja laskivat kuin elävät olennot, jotka vaikuttivat rauhanomaisilta ja toisaalta pelottavilta. Yöt nukuttiin tuntureiden ympäröimissä maisemissa kirkkaan tähtitaivaan alla. Oli hiljaista ja rauhaisaa, ikään kuin ihmiset ja porot olisivat olleet yksin tässä maailmassa. Joskus syyskesällä aamua enteilevä pakkasusva muodosti niin paksun kalvon, että tunturit ja taivas näyttivät sulautuvan yhdeksi. Aamunkoitto pyyhki usvan ja tähdet ja äitini heräsi kodassa sytyttämään tulen ja laittamaan aamupalan. Ympyrälaavu toimi ikään kuin kesäajan keittiönä, jonka savuisessa viileydessä eivät sääsket ja mäkärät viihtyneet. Perheen miehet kalastivat kesäisin Lemmenjoella, Vaskojoella, Ivalonjoella tai Repojoella. He myös metsästivät, mikäli aikaa jäi porojen hoitamiselta.

Tullessaan Menesjärvelle äitini perhe vieraili Inarin kalastajasaamelaisten, Mattuksien ja Paadareiden luona. He ilahtuivat aina äitini vanhempien vierailusta ja tarjosivat kotitalossaan kalaa eri muodoissa. Inarissa käydessään äitini taas tapasi sukulaisiaan. Silloin heillä oli toisilleen kerrottavana paljon menneistä päivistä, joihin sisältyi erilaisia koettelemuksia ja kärsimystä mutta myös onnen hetkiä. Täällä kirkonmenojen elämän kiivaus, neuvottelut palavasilmäisten kauppiaiden kanssa, ajokkaiden salaperäinen haikea katse ja tunteikkaat jäähyväiset väärtien kanssa jäivät syvästi äitini mieleen.

Lapissa myös pienet pojat paimentavat isiensä karjaa. Kun pojat yrittävät saada haukkuvia koiria rauhoittumaan, meteli tuntuu vain yltyvän. He kutsuvat porojaan heleällä äänellään, joka leijuu ilmassa kuin kumina. Isoimmilla ajokkailla on nimi. Äitinikin oli kovin kiintynyt ajoporoonsa ja hän ihasteli sen taitoa kuljettaa häntä turvallisesti eteenpäin. Joidenkin vanhojen poromiesten sanonnan mukaan ajoporoilla on kaksi puolta kuten ihmisilläkin. Jonakin päivänä ajokas on sävyisä ja rauhallinen, toisinaan kiukkuinen ja tottelematon. On opittava lukemaan sen mielentila heti aamusta ja toimittava sen mukaisesti.

Monet poromiehet ovat älykkäitä ja sanavalmiita. Toisinaan saattoi käydä niinkin, että suurten porotokkien omistajien porot pääsivät keskenään sekoittumaan. Silloin jouduttiin sovussa asioita selvittelemään. Illalla keskusteltiin nuotion loimussa asioista äänekkäästikin. Suomalaisesta oikeuslaitoksesta ei aina saatu apua.

Vastoinkäymiset

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Pohjois-Lapissa maat jäätyivät ja siitä seurasi porokannan huikea lasku. Ihmiset köyhtyivät ja monilapsiset perheet joutuivat ennennäkemättömään ahdinkotilaan. Äitini lapsuus muodostui yhtämittaiseksi köyhyyden tieksi. Äitini kertoi, että he alussa elivät pelkällä kuivatulla kalalla, petuilla ja kasveilla, sillä heillä ei aina ollut lihaa eikä kalaa. Tällaisessa ahdinkotilanteessa äitini isä teurasti eräältä naapuriltaan ajoporon. Tämä johti siihen, että äitini isä joutui siitä tutkintaan ja hänet passitettiin puoleksi vuodeksi Oulun lääninvankilaan tiilenpäitä lukemaan. Teosta seurasi välittömästi perheen hajoaminen; lapset sijoitettiin sukulaisten luo Angelin Pyhäjärvelle ja nuorin tytär Kristiina Karasjoelle. Myös äitini vanhempien asuintontti ja talo siirtyi valtiolle. Vankilasta päästyään äitini isä asui Pyhäjärvellä auttaen Uula Kittiä.

Äitini ja hänen sisarustensa vartuttua jokainen teki töitä ansaitakseen ruokansa ja vaatteensa. He joutuivat kaikki kokemaan kovia. Äitini veljet tekivät Ivalossa ja Inarissa töitä suomalaisille tilallisille pilkkoen puita ja tehden peltotöitä ruokapalkalla. Näin pojat oppivat suomenkielen. Äitini sen sijaan ei koskaan oppinut kunnolla suomea, sillä siellä missä hän oli töissä, puhuttiin ainoastaan saamea. Äitini elätti itsensä piikomalla muita köyhtyneitä porosaamelaisia. Työn vuoksi äidin oli pakko asua tilallisten poromiehien vaatimattomissa pienissä mökeissä, joissa saattoi olla jopa toistakymmentä muuta asukasta. Hän kertoi tarvinneensa ja syöneensä vähän, koska talossa oli paljon nälkäisiä suita. Hän kasvoi vähitellen pituutta, oli hoikka kuin heinäsuovan seiväs ja usein niin nälissään, että toivoi kykenevänsä tappamaan naapurin poron. Mutta hän oli ylpeä ja nosti päänsä pystyyn. Kuitenkin häntä nöyryytti se, ettei hänellä ollut varaa parempiin vaatteisiin. Muut hänen ikäisensä nuoret pääsivät vanhempiensa mukaan kauppamatkoille tai kirkkomatkoille Inariin, Karasjoelle ja Reisivuonoon. Hän ei silti tuntenut kaukokaipuun poltetta eikä ikävöinyt markkinapaikkoja. Usein hänen mielikuvansa liikkuivat Menesjärven rannalla sijaitsevassa lapsuudenkodissa ja sen suuressa pirtissä, jossa hän oli leikkinyt veljiensä Niilan, Jounin, Uulan ja siskojensa Inkan ja Kristiinan kanssa. Kun perhe oli hajonnut, hänestä tuntui, ettei kukaan enää välittänyt.

Äitini oli toisinaan epätoivoisen onneton, mutta karu todellisuus haihdutti enemmät tunteilut ja haaveilut. Tiukka ja rankka työ esti unelmoimasta paremmasta maailmasta. Aamuvarhaisesta lähtien erilaiset tehtävät kutsuivat hänet jalkeille haastaviin tehtäviin milloin navettaan, milloin ulos porojen luo ja minne tahansa, missä kulloinkin lisäapua tarvittiin. Hänen kätensä muuttuivat karkeiksi ja poskensa ahavoituivat mutta samalla ruumis vankistui. Asuessaan näissä yksinkertaisissa ja vaatimattomissa oloissa äitini oppi aistimaan erämaan elämän täyteyden. Se tuntui ymmärrettävältä ja luontevalta ja hän koki saavansa siihen kosketuksen. Hänen ei tarvinnut pinnistää kuuloaan ymmärtääkseen erämaan kohinaa. Kaikki oli selvää ilman sanojakin, kun vai katseli, tarkkaili ja arvaili itse. Tunnelma erämaassa oli merkillinen, yllättävä ja salaperäinen.

Sen jälkeen kun isäni vaimo Rauna kuoli 1938, pääsi äitini isälleni piiaksi, minkä seurauksena tulin tähän maailmaan.

Takaisin