Minun on jo vuosikymmenien ajan tehnyt mieli kirjoittaa eräistä ihmisistä, joita olen tavannut elämäni varrella, tapahtumista, joihin olen joko osallistunut tai nähnyt ne omin silmin, mutta usein olen lykännyt työn: milloin on häirinneet olosuhteet, milloin on vallannut epäillys, onnistuisiko minun piirtää hennkilöiden hahmot, yleiskuva erilaisista tilanteista, jotka ovat vuoisen mukana muistissani himmentyneet, ja kannattaako luottaa omaan muistiinsa. Monet ikätovereistani ovat jo vuosia sitten poistuneet keskuudestamme. Minä elän vielä - en sen vuoksi, että olisin ollut vahvempi tai valppaampi, vaan siksi, että on ollut ajanjaksoja, jolloin ihmisen kohtalo ei muistuta kaikkien sääntöjen mukaan pelattavia peliä.

Muisti säilyttää toisen asian ja unohtaa toisen. Minä muistan yksityiskohtaisesti joitakin lapsuuden- ja poikavuosien ajan kuvia, en läheskään kaikkein olennaisimpia; eräät ihmiset muistan hyvin, toiset taas olen unohtanut kokonaan. Aion kertoa yksityisistä henkilöistä ja monista menneistä vuosista. Kerron tietenkin monista henkilöistä, joita olen tuntenut, poromiehistä, kalastajista, tapaamisistani suomalaista, saamelaisista ja monista muista. Suuri osa kertomuksten ihmisistä on suomalaisille suhteellisen tuntemattomia. En yritä kuvata tapahtumia historiallisessa aikajärjestyksessä, vaan sikäli kuin ne ovat yhteydessä minuun omaan pieneen kohtalooni ja tämänpäiväisiin ajatuksiini. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, johon olisin merkinnyt päivä päivältä asioita. Sen sijaan 1960-luvulla aloin merkata pieneen vihkooni joitakin tapahtumia ja keskusteluja joita kävin joidenkin vanhemien saamelaisten kanssa.

Mieleeni nousee Angelissa viettämäni ajan ensimmäiset kuukaudet, jotka käsittivät puutetta ja kurjuutta. Mutta sitten ihmiset tottuivat kaikkeen. Sotaa seuranneen rauhanajan elämäntapa vakiintui. Lapselle kaikki oli uutta ja käsittämätöntä. Välillä oli mahdotonta ymmärtää mitään piti vain uskoa ja minäkin uskoin. Tapasin tuona aikan monia ihmisiä, sukulaisia ja tuntemattomia. Aistin selvästi, että maailmassa oli jotakin muuttunut. En sitä voinut vielä täysin käsittää, mutta ymmärsin hämärästi. Ensimmäinen Angelissa viettämäni vuosi tyrmistytti minua. Yritin etsiä lapsen logiikalla pulmiin apua lähimmiltä naapureilta. Äkkiä aloin tuntua, että on olemassa sittenkin tärkeää ja lujaa, nimittäin omat vanhemmat, joista olin kuullut yhtä ja toista. Kun kyselin tästä törmäsin ehdasmielisyyteen. Vaikeampaa aikaa en ole koskaan elänyt, mutta sen kokeneena muistan sen ylpeydellä. Naapurini koittivat udella kuinka voimakas oli kiintymykseni omiin vanhempiini. En voinut puhua kaikista vaikeuksista, ylpeys esti. On turhaa salata, mielentilani oli välillä kerrassaan kurja.

Minä synnyin tammikuun 17 päivänä 1943 Inarissa. Elämäni ensimmäiset 20 kuukautta elin Ronkajärven erämaatalossa 15 kilometriä Inarista etelään käsin. Minä synnyi siis sellaisissa olosuhteissa, joissa noudatettiin monia vanhoja perinnäistapoja. Palattuamme evakosta äitini antoi minut ottopojaksi serkuilleen Niila ja Kristiina Länsmannille Angeliin. Kylässä noudatettiin kaikkia uskonollisia tapoja. Välillä tunsin oloni ikävystyneeksi ja harrastin kaikenlaista vastarintaa.

Intohimoni muiden ihmisten elämään ilmeni varsin varhain. Jo pikkupoikana Angelissa rakastin ympärilläni olevien ihmisten tarkkailua, poromiehistä, metsästäjistä ja kulkijoista kertovien juttujen kuuntelua ja tarinoiden tekemistä näkemistäni ja kuulemistani jutuista ja kertomuksista. Tämän harrastuksen kannalta kasvuympäristöni oli varsin suotuisa: vaikka Angelin kylä sijaitsi tiettömien erämaiden takana Suomen ja Norjan rajalla niin ihmisistä ja elämäntarinoista ei ollut pulaa. Ihan kylän omastakin takaa oli väkeä, olihan kylässä tuolloin kahdeksan perhettä ja lapsia runsaasti. Nämä perheet asuivat varsin vaatimattomissa joko yksi tai kaksihuoneisissa hirsitaloissa, joissa muutamassa oli myös yläkerta.

Talot muodostivat merkittävän kohtaamispaikan erityisesti keskitalven aikaan pidettävien leastadiolaisseurojen muodossa. Joten leikkikavereita, tuttava ja ystäväpiiriä riitti kyläläisten lisäksi Norjan puolella asuvista Boineista lähtien. Muistan istuneeni usein nurkassa hiljaa tarkkailemassa ihmisiä ja kuuntelemassa heidän juttujaan.

Mieltymykseni aikuisten salakuunteluun ei liittynyt siihen, etteikö meille lapsille olisi kerrottu juttuja ja tarinoita eletystä elämästä tieten tahtoenkin varsinkin erilaisissa kasvatustilanteissa. Näissä jutuissa ja tarinoissa oli monasti voimakkaan opettavainen sävy kuten usein lapsista, jotka kävivät joko velvoittavista tai varoittavista esimerkeistä. Lapset esitettiin olioina, jotka teoillaan tuottivat kasvattajilleen joko hyviä tai huonoja tuntemuksia. Niissä saattoi vilahtaa myös isä tai äiti, joka tunsi ylpeyttä ja iloa tai vastaavasti häpeää ja murhetta lapsensa edesottamuksista. Leastadiolaismaailmassa lapsia yritettiin pitää mahdollisimman kaukana synnistä.

Kun ajattelen sitä, millaisina tarinoina lapsuusajan tapahtumat nousevat mieleeni, en voi olla päätymättä siihen, että olen rakennellut ensimmäiset "tulkintakehikkoni" paitsi mainituista opettavaisista tosielämän tarinoista ja jutuista, myös usein hyvin samanhenkisistä saduista. Muistellessani kylän aikuisia ihmisiä mieleeni nousee ensimmäisenä sellaisia tapahtumia ja tilanteita, joista ilmeni monenlaisia asioita kyläläisten keskinäisistä suhteista.

Lasten kasvattajilleen tuottamia tuntemuksia valottivat minulle myös monet niistä jutuista, joita salakuuntelin naapuritalossa isäpuoleni ja talonväen välisistä keskusteluista.

En tutkinut elämää ympärilläni ja tehnyt siitä tarinaa vain huvikseni. Osasin ottaa myös näkemästäni ja kuulemastani oppia. Kuin huomaamatta opin välttämään ja ehkä pelkäämäänkin sellaisia asioita, joiden oli havainnut tuottavan ottovanhemmilleni, suvulleni ja muille lähipiirissä liikkuville pettymyksiä, huolta tai murhetta. Vastaavasti tulin panostaakseni sellaisiiin asioihin, joiden tiesin tuottavan heille positiivisia tunteita.

Oli itse asiassa varsin monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat "normaalisti" lapsen ja nuoren elämään mutta jotka minä tulin ohittaneeksi. Kyse ei ollut siitä etteikö ne olisi kiinnostaneet. Juuri niitä taisin havainnoida erityisen intohimoisesti ympäristössä liikkuvien ihmisten toiminnassa, keskusteluissa ja tarinoissa. Pysyin jo alle kouluikäisenä pitkästymättä ottoisäni Niilan matkassa, kun hän meni ajoporoja siirtämään tai keväällä lohta pyytämää Inarinjoesta. Tarjoutuihan minulle tilaisuus osallistua omalla vaatimatomalla panostuksella lohenkalastukseen tai kesynajoporon hoitoon.

Leastadiolainen maailma sellaisena kuin se näyttäytyi minulle monta päivää kestävien seurojen elämänmenossa, lumosi minut lopullisesti. Varsinkin saamenkielinen virrenveisuu viehätti minua enkä väsynyt syventymästä tähän jumalalliseen taidelajiin koko sen vajaan neljän ja puolen vuoden aikana, jonka oleskelin Angelin kylässsä. Seuroissa vallitsi hyvä henki ja siellä hellittömästi rukoiltiin ja pyydettiin syntejä anteeksi. Seuroissa havaitsin, että saarnamiesten käyttämä saamenkieli oli varsin helppoa, rikasta ja käyttökelpoista. Seurat saattoivat kestää kolmekin päivää. Erityisesti lumouduin virrenveisuusta.

Vaikka aikaa on kulunut noista Angelin ikimuistettavista ajoista jo yli 70 vuotta niin kaikesta huolimatta elävät yhä sisimmässäni yhä hetket, jotka vietin kyläläisten seurassa, noiden hurskaiden ihmisten kanssa. Sain nauttia kyläläisten erinomaisesta ylevämielisyydestä ja lempeydestä. On opettavaista muistoissa törmätä päiviin, jotka peruuttattomasti ovat häipyneet menneisyyteen ja unohtunet.

Mitä olikaann silloin elämä? Angelissa viettämäni aika on syöpynyt lähtemättömästi muistiini. Älkööt lukijat ihmetelkö, jos joistakin tärkeistä tapahtumista mainitsen vain lyhyesti tai vaikenen kokonaan: ei ole tarpeen toistaa itsestäänselvyyksiä. Sanon vain jokaisella ihmisellä on oma tiensä, omat ilonsa ja surunsa. Leastadiolainen maailma ei ainoastaan pue kaikkia suojavärisiin asuihin, vaan lisäksi se ei siedä henkistä erilaisuutta, sen edessä saavat väistyä niin ikäerot ja luonteen erilaisuudet kuin myös ihmisen elämänkerta.

Tämä oleskeluni Angelissa soi minulle odottamattoman tilaisuuden oppia paikallisen väestön olosuhteet ja luonteen. Olen pitkään elänyt niistä kokemuksista. Kuten sanottu olin kylään tullessani juuri täyttänyt kolme vuotta. Noina lapsuusvuosina oli mukavaa saada kosketus mihin tahansa; ja Angelin kylä oli pikkuriikkinen kylä keskellä asumatonta laajaa erämaata. Luulen, että opin perusteellisesti tuntemaan kaikki kyläläiset, joista puolet oli äitini sukulaisia.

Minulla ei ole halua toistaa itseäni, mutta pelkään, että en voi välttää sitä. Angelin vuosina minulla oli paljon tapaamisia, keskusteluja, kohtauksia ja elämyksiä, jotka liittyvät kiinteästi muistoihin. Muistan Norjan puolella Boinin veljesten talot ja niiden asukkaat. Muistan Norjan puolen poromiehiä, jotka sydäntalven aikaan vierailivat kylässä. Näin naapuripaliskuntien poromiesten vierailevan kylässä. Näin itävaltalaisen puusepän Antonin, joka teki kaikkiin taloihin huonekalut. Näin Biennas Jouni uitti tukkeja alas Inarinjokea.

Syntymähetkestäni en tietenkään muista omaehtoisesti mitään, mutta aika pian tulin tietämään, että olin Lars Ole Westin avioton lapsi. Se ei päässyt jäämään minulle salaisuudeksi. Sellainen leastadiolaismaailmassa oli siihen aikaan sellainen asia, että se oli lapsen äidille samoin lapselle häpeäksi. Tästä sainkin Angelissa oloaikana jatkuvasti kuulla. Kaikkein tiivistetyimmässä muodossa tilannettani ilmensi suhtautuminen minuun synnin hedelmänä. Kaikki nämä puheet samoin kuin nimittelyt olivat tietenkin hyvätahtoista lempeää leikkiä muille, mutta minulle raskasta kuulla. Niiden tietyn julmuuden ymmärsin vasta aikuisena. Luultavasti syntymäkohtaloni valkeni minulle jo paljon ennemmin kuin kykenin ymmärtämään edellä mainitsemia juttuja ja nimittelyjä. Reaktio oli raju.

Syksyllä 1950 Angelin aika loppui. Silloin lähdin Inariin kouluun. Koulun aloittaminen ummikkona oli raju kokemus. Jäin luokalle kun en oppinut riittävästi suomenkieltä. Se toimi herätyksenä, oli pakko alkaa opiskella suomea niin paljon kuin mahdollista. Kansakoulun jälkeen tein erilaisia sekalaisia töitä poromiehestä sekätyömieheen. Sen jälkeen muutin etelään opiskelemaan. Se paljasti minulle, että kiinnostavaa elämää viettävät ihmiset olivat muualla kuin Inarissa. Kirjastossa sain tuntumaa maailman ja Suomen asioihin. Myös maassa vallitseva henkinen ilmapiiri kiinnosti minua, erityisesti viime sotien varaan rakentuva vanhakantainen isänmaaillisuus. Luin suurella innolla "Kansa taiseli" lehteä. Suomen aikaisemin köymistä sodista en tuolloin ollut kovinkaan kiinnostunut. Uutisia seuraamalla kehityin vähitellen kiihkeäksi Vietnamin sodan ja USAn imperialismin vastustajaksi. Olin tutustunut ajan virtauksiin, kirjojen, lehtien ja radion välityksellä. En ollut pahemmin keskustellut lukemastani ja näkemästäni kenenkään saamelaisen kanssa.

Seurasi useampia toisistaan erottumatomia vuosia, jolloin elämässäni ei juuri muuta ollutkaan kuin erilaista kasvotonta touhua ja opiskelua. Lauttasaaressa oli Suomene kulttuurirahaston opiskelija-asunto Parmu, jossa vierailin usein keskustelemassa tuttujen saamelaisopiskelijoiden kanssa. Muihin en juuri tutustunut. Kaikessa eristyneisyydestäni sain lohtua vanhasta rakkaasta harrastuksestani: havainnoin ihmisiä, jotka näyttivät viettävän sellaista elämää kuin olisin itsekin halunnut. Tunne oman yksityiselämän puuttumsesta ei päässyt muodostumaan sietämättömän tuskalliseksi, koska pidin tuolloin yksityielämää aika toisarvoisena aatteellisempaan poliittiseen elämään verrattuna. Tässä vaiheessa alkoi minua myös kiinnostaa saamelaisten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen.